Sisäinen lapsi/ traumat, miten olette saaneet käsiteltyä aikuisena/kun mikään ihmissuhde ei täydennä tarvetta?

Samaa olen miettinyt minäkin. Tai oikeastaan sisäinen lapsi käsitteenä on minulle nyt vasta lähtenyt avautumaan.

Vielä jokin aika sitten olin aivan oksennusrefleksin partaalla ajatellessani sisäistä lastani, niin paljon olen itseäni oppinut inhoamaan. Eli toivottomalta tuntui ymmärtää koko juttua.

Suosittelen kirjaa: Tunne lukkosi.

Kimmo Takanen kirjoittanut.

Kirjassa kuvataan hyvin traumaperäiset tunnelukot, joita voi lähteä työstämään auki juurikin tämän sisäisen lapsen kanssa.

Hyvä kirja. On auttanut minua ymmärtämään sisäistä lastani ja antanut työkaluja miten voi luoda terveen suhteen itseensä ja päästä irti niin monesta haitallisesta ajatus- ja toimintamallista.

"Ennen kuin itse ymmärrät itseäsi, et voi saada ymmärrystä toisilta ihmisiltä. Ja kun ymmärrät itsesi, et ole enää riippuvainen toisten ihmisten antamasta ymmärtämisestä."

Niin, se kaivo, joka ei koskaan täyty, vaikka sinne lappaisi vettä loputtomasti. Omien +70-vuotiaiden vanhempieni kohdalla näen, että se ei tosiaan välttämättä mene koko ikänä ohi. Heillä on ollut täysin läheisriippuva ja symbioottinen suhde koko ikänsä. Vaikka olen kiitollinen elämästäni, etä koskaansaanut heiltä sitä, mitä olisin terveeseen kasvuun tarvinnut. 

En osaa vastata siitä näkökulmasta, että minulla olisi "avain" tähän pulmaan. Kuitenkin tuo aiheesta lukeminen ja valistuminen on se ensimmäinen lähtökohta. Terapiakin auttaa. Moni jää kuitenkin edelleenkin siihen tilaan, että tietyt oireet nostavat päätään ja vuorovaikutukselliset mallit toistuvat. Erilaisia kehollisia tekniikoita suosittelen. EMDR:ää ja kosketushoitoja. Muutama rohkea on jo kokeillut psilosybiinejä maailmalla, mutta ei taida tuo Suomessa vielä onnistua. Lisäksi jossain vaiheessa tulee tarve päästä vielä pidemmälle ja siinä kohtaa aletaan kasvaa hekisesti tai hengellisesti (spirituaalinen kasvu). Se sisältää sitten erilaisia vaiheita ja tekniikoita myös, kuten meditaatiota. Se ei vaadi uskonnolista kehikkoa tai viitekehystä, mutta niitäkin on tarjolla.

Perusturvallisuutta olen saanut rakennettua traumaterapian avulla. Rakkaudettomuutta suren sen sijaan, että janoaisin sitä enää muilta. Ja toisaalta opettelen ottamaan vastaan sen rakkauden, mitä toisilla on nykypäivänä antaa. Se on kyllä korjaavaa, vaikkei koskaan voikaan tavoittaa sitä kohtaa sisälläni, joka on huutanut saavuttamattoman rakkauden perään.

Meditaatio, itsemyötätunto

Mä olen käynyt tämän asian takia ihan terapiassa 

Mun ratkaisu on terapian avulla ollut hyväksyä sisäinen alati tarvitseva lapsi osaksi "sisäisten äänten" orkesteriani. Siellä on useita monenlaisia muitakin ääniä, ja ne muut puolet minua voivat toimia aikuisena ja lohduttajana sisäiselle lapselle. Sisäinen lapsi saa olla avuton ja pelokas ja herkkä ja haavoittunut ihan rauhassa, kun sillä on turvallisia puolia minusta ympärillä, suojana ja lohduttajana. Siitä ei tarvitse päästä eroon, sitä ei tarvitse edes "parantaa", se saa olla kuten se on, mutta minun elämääni se puoli ei hallitse vaan terveemmät, järkevämmät puolet psyykeäni.

Ensimmäinen askel ratkaisua on lopettaa etsiminen itsen ulkopuolelta, ihmissuhteista. Suhde terapeuttiin voi olla poikkeus. Mutta jos haavoittuneen sisäisen lapsen vallassa menee esim. parisuhteisiin tai syviin ystävyyssuhteisiin, niin ne suhteet valitsee ihan vääristä lähtökohdista käsin, ja sitä paitsi, kukaan ei voi koskaan riittää sisäisen lapsen tarpeisiin. 

Sisäisen lapsen kanssa täytyy oppia tulemaan toimeen itse. Ei ole tarkoitus, että kasvat riippuvaiseksi muista, joita ilman olet turvaton ja avuton. Vaan että löydät itsestäsi ne voimakkaat ja terveet puolet, jotka sitten voi johtaa elämääsi, suhtautuen myötätunnolla sisäiseen lapseen mutta antamatta sen päättää ihmissuhteista yms.

Olen vähentänyt muiden miellyttämistä, hyväksynnän hakemista, opetellut olemaan itsekkäämpi, tajunnut että jokaisella meistä on ongelmia jotkut vain piilottavat ne paremmin. Olen löytänyt oman arvoni. Löysin itseni eristyksen ja pimeyden avulla ja se tapahtui "itseni" kohtaamisella. On tämä kyllä edelleen jokapäiväistä sotaa itsensä kanssa, tuskin loppuu koskaan, mutta siitä tulee päivä päivältä helpompaa.

Kannattaa myös tarkastella sitä ovatko ne ihmissuhteet, joissa olet kokenut etteivät täytä rakkauden tarvetta, olleet todellisuudessa rakkaudellisia ja turvallisia. Tällä tarkoitan sitä, että ovatko kumppanit olleet luotettavia, vastavuoroisia ja läsnäolevia vai vältteleviä, hylkääviä ja ennemminkin otanta puolella. Iästä riippumatta rakkaussuhteessa ja ihmissuhteissa ylipäänsä tietynlainen johdonmukaisuus, on toivottavaa. Ei toive kumppanin turvallisuudesta liity lapsen turvattomuuden kokemukseen. 

Rakkaudessakin se, että toinen rakastaa ja toinen ei, ei tosiaankaan vastaa mihinkään tarpeeseen. Tarve olla rakastettu ja rakastaa vastavuoroisesti, on perustarve. Henkilökohtaisesti en usko näihin sisäinen lapseni on vailla samanlaista pyyteetöntä rakkautta, kuin vanhemman rakkaus lastaan kohtaan. Omalla kohdallani koen nämä äidillisen/isällisen rakkauden osoitukset lähinnä tukahduttaviksi, holhoaviksi ja jopa hieman vastenmielisiksi. En ole etsimässä isä- tai äitihahmoa.

Hyvä asian osaava terapeutti voi auttaa sinua puhuttelemaan sisäistä lastasi, löytämään yhteyden.

Jos et pääse pitkään terapiaan, lyhytterapiastakin voi olla jonkin verran hyötyä. Lyhytterapeutteja vain on laidasta laitaan joten terapeutti kannattaa valita huolella, tarkistaa koulutus jne

Vierailija kirjoitti:

Olen vähentänyt muiden miellyttämistä, hyväksynnän hakemista, opetellut olemaan itsekkäämpi, tajunnut että jokaisella meistä on ongelmia jotkut vain piilottavat ne paremmin. Olen löytänyt oman arvoni. Löysin itseni eristyksen ja pimeyden avulla ja se tapahtui "itseni" kohtaamisella. On tämä kyllä edelleen jokapäiväistä sotaa itsensä kanssa, tuskin loppuu koskaan, mutta siitä tulee päivä päivältä helpompaa.

Kuulostaa ennemminkin traumojen vahvistamiselta tuo pimeyden ja eristäytymisen kautta kulkeminen. Entäpä, jos vain hyväksyy sen, että omaa tarpeita siinä missä kuka tahansa toinenkin, eikä siinä ole mitään hävettävää.

Jäin yksin, en saanut pidettyä parisuhteita, niitäkään jotka oisin halunnut. En löytänyt niistä mitään, kun en luota ihmisiin, en rakadtu, en anna itsedtäni mitään emotionaalista. Suhteet jää pinnallisiksi eivätkä tyydytä turvan tarvetta. On helompi olla yksin ja keskityuä tekemiseen.

Minulla oli 15 v koiria, ne tyydyttävät jollain tapaa jotain tarvetta, olen niille maailman tarkein asia ja ne ovat uskollisia ja vain MINUN.

Olen hyväksynyt elämän epätäydellisyyden. Olen lopettanut itsesäälissä kieriskelyn. Itsesääli tulee välillä, mutta se saa oikein mielellään mennäkin.

Olen etsinyt realistiset keinot ulos avuttomuudesta. Ei minun tarvitse olla mikään huippu missään asiassa. Ei kaunein, viisain eikä mahtavin. Ei erehtymätön eikä kehityksessäni nopea. Onhan tässä loppuelämä aikaa.

En halua parisuhdetta enää, en täysin tiedä, miksi. Nuorena minulla oli omituinen ajatus, että joku ritari valkealla ratsullaan pelastaisi minut. Se oli pitkälti ympäristön sanelemaa.

En ole ollenkaan sellainen ihminen oikeasti, mitä opin uskomaan itsestäni ensimmäisen 25 ikävuoden aikana.

Tuo yksi vastaaja joka sanoi jotain sellaista, että löysi itsensä pimeyden ja yksinäisyyden kautta, on oikeassa. "Pimeys" voi olla tuntematon puoli itsessä, johon pelottaa katsoa. Se voi olla myös elämänmuutos uuteen suuntaan, joka hirvittää. Siellä kuitenkin on mahdollisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Olen hyväksynyt elämän epätäydellisyyden. Olen lopettanut itsesäälissä kieriskelyn. Itsesääli tulee välillä, mutta se saa oikein mielellään mennäkin.

Olen etsinyt realistiset keinot ulos avuttomuudesta. Ei minun tarvitse olla mikään huippu missään asiassa. Ei kaunein, viisain eikä mahtavin. Ei erehtymätön eikä kehityksessäni nopea. Onhan tässä loppuelämä aikaa.

En halua parisuhdetta enää, en täysin tiedä, miksi. Nuorena minulla oli omituinen ajatus, että joku ritari valkealla ratsullaan pelastaisi minut. Se oli pitkälti ympäristön sanelemaa.

En ole ollenkaan sellainen ihminen oikeasti, mitä opin uskomaan itsestäni ensimmäisen 25 ikävuoden aikana.

Tuo yksi vastaaja joka sanoi jotain sellaista, että löysi itsensä pimeyden ja yksinäisyyden kautta, on oikeassa. "Pimeys" voi olla tuntematon puoli itsessä, johon pelottaa katsoa. Se voi olla myös elämänmuutos uuteen suuntaan, joka hirvittää. Siellä kuitenkin on mahdollisuuksia.

Kerrotko minkälaisia ne mahdollisuudet ovat? 

Joistakin ihmisistä saa turvan tunnetta.

Eräästä miehestä koen saavani turvaa kun minussa oleva "pieni" on hädässä, vieläkin.

Elämänkatsomuksella, ja itsetutkiskelulla, ymmärtämällä elämää laajemmin, filosofisilla pohdinnoilla, ja hyvällä kirjallisuudella.

Olen saanut eheytyä traumoista kun Jeesus paransi ja parantaa edelleen. En edes usko, että tavallinen terapeutti olisi itseäni pystynyt parantamaan. Joskus kävinkin terapiassa, mutta ei siitä ollut apua.

Vasta kun uskoon tulin, niin Jeesus pääsi tuonne syvälle sisimpään, ja siitä on alkanut parantuminen.

Psykoterapiassa. Menin sinne masennuksen takia, mutta taustalla oli kaikkea muutakin

Kiitos ketjusta. Tarvitsin tämän.

Kaikkea hyvää!

En kai mä ihan ole päässytkään. Ihmisistä en ole riippuvainen, mutta olen tunnesyöppö ja kyllä, läski. Tosin ylipainonkin kanssa olen ihan sujut, en minä itseäni inhoa mitä ulkonäköön tulee. Mutta kun tulee syystä tai toisrsta paha mieli, ruuanlaitto rentouttaa ja syöminen antaa mielihyvää. Ja tajuan kyllä että tässä on monta asiaa pielessä.

Olen käynyt ahkerasti terapiassa (myös emdr) ja  lukenut siihen liittyvää kirjallisuutta, mutta joutuessani harvinaisen ikävään elämäntilanteeseen minulla ei ollut muuta turvaa kuin itseni ja mitä haluan. Se oli tosi kova koulu ja turvattomuuden tunne oli musertaa minut kaiken muun ikävän lisäksi. Kuitenkin prosessoidessani kokemaani viime vuodet olen löytänyt hyvin vahvan oman ääneni sekä syvän ymmärryksen, että voidakseni kokea turvallisuuden tunnetta minun täytyy kuunnella eniten itseäni.

Itseni tarkka kuunteleminen on johdattanut minua kaiken aikaa  rakentamaan omat elämäni puitteet sellaisiksi, etten mieti hetkeäkään mitä mieltä muut ovat. En tietenkään kävele kenekään ylitse raskain askelin, vaan tottakai olen valmis kertomaan päätöksieni syistä tai miksi toimin tietyllä tavalla. 

Turvattomuuden tunteen olen perinyt lapsuudestani asti äidiltäni, mutta oppinut häntä riittävästi osatakseni irrottaa itseni hänestä. Äitini ei ole osannut olla turvallinen aikuinen omille lapsilleen. Minun on pitänyt huolehtia sisälleni jäänyt lapsi uskomaan, miten pärjää hyvin