♥ * * PITKIKSET* * ♥ viikko 47

Päivitin tuota esittelyä hieman, muistin että ainakin Maya oli itseni lisäksi ilmoittanut korjattavaa, joten tiedot on nyt pinossa! ja tilulilu on myöskin lisätty synnyttäneiden joukkoon! Onneksi olkoon pienestä tytöstä!! :) Värejä en valitettavasti osaa käyttää, joten joku muu saa hoitaa sen homman :)



Ruu: onneksi olkoon ultran johdosta, varmaan oli rauhoittavaa käydä tsekkaamassa tilanne, ja ikään kuin todistamassa että siellä se sintti luuraa! Olen niin kateellinen mutta iloinen puolestasi!



Mun piti kyllä jotain muutakin kommentoida mutta en tietystikään enää muista mitä mahtoi olla. Yrittäkää kestää.



Omassa navassa ei mitään uutta kommentoitavaa, kierto aika aluillaan joten hiljaiseloa vielä täällä suunnassa.



Kiitos tuhrukommenteista! toivotaan että osaavat lääkärillä sitten sanoa tarkemmin mistä voisi kiikastaa, joku hormonioirehan tuo taitaa tosiaan olla.



Oma äitini päästi taas viikonloppuna tietämättään sammakon suustaan, kun totesi että minä kuulemma olin saanut alkuni " kerta laakista" , eli eivät näköjään olleet joutuneet yrittämään juuri ollenkaan. äitini ei siis tiedä meidän yrityksestä, enkä sitä hänelle vielä halunnut sanoakaan. Sain samaan syssyyn tietää että eräs minua nuorempi serkku on tulossa isäksi, joten fiilikset ei olleet kovin korkealla sen juttutuokion jälkeen.. mutta hyväähän se vaan tarkotti, yritti vihjailla että olis kiva kuulla pienten töppösten tömistelyä ;) niinpä niin!!

Toppönen: Ai että noi kommentit satuttaa. Mun isoäiti tykkää ihmetellä ääneen sukutapaamisissa sitä, miten hän sai ensimmäisen lapsensa 9kk naimisiinmenosta juuri 20v täytettyään. Ja tämän jälkeen katselee minua ja saattaa lausahtaa jotain tyyliin: nykyään sitä lasten hankkimista kummasti venytettään. Viime jouluna sain samaisen isoäidin sekä toisen tätini suusta kuulla, miten eräs meidän tuttu on 25 vuotiaana kolmen lapasen äitinä niiiiin täydellinen ihminen. Parasta hänessä ilmeisesti oli, kun oli saanut samalla kertaa pyöräytettyä kaksoset, joista sitten juteltiinkin pitkä tovi.

Ja päällepäätteeksi oma veljeni, perheen kuopus, juuri 20 vuotta täyttänyt sosiaalista älykkyyttä vailla oleva myöhäismurrosikäinen laukoo aina kaikkea mukavaa :]



Ja sitten vaitusvirsi, pitkä sellainen. Kiitos jos jaksatte lukea. Te olette ainoat joille näitä pystyn jauhamaan, kun puhumisesta ei tule mitään.000000000000

Mulla on taas aivan karmea olo. Olen suunnattoman ahdistunut ja niin pohjattoman surullinen, etten tiedä miten tästä kuopasta taas pääsee ylös. Viime yönä uni tuli vasta pitkälti kahden jälkeen...nukahdin uupumukseen kun olin itkenyt ääneen ja kastellut sekä oman että mieheni tyynyn. Onneksi tuo oma ukkokulta (vaikkei tätä surua täysin ymmärräkään) on tukena. Siinä se silitteli kunnes rauhotuin. Ahdistukseen ja suruun heräsin ennen kuutta. Tänä aamuna ei olisi tehnyt mieli nousta ollenkaan. En olisi halunnut nähdä ketään enkä tehdä mitään. Ja tämän kaikkein pahimman olon sai eilen aikaan juuri sellaiset väärät sanat jotka sain kuulla. Monelle en ole keskenmenoista kertonut, mutta yksi jolle olen kertonut on hyvä ystäväni. Hän ei kyllä tiedä miten paljon tämä kaikki vaikuttaa mun elämään, kun en viitsi kokoaikaa häntä asioilla rasittaa...esitän siis hänellekkin voivani paremmin kuin miten todellisuudessa voin (yhtä helvetin kulissia koko elämä!!!). No tämä ystäväni soitti eilen ihan vaan turistakseen niitä näitä. En tosiaan tiedä mitä hänen päässään liikkui, todennäköisesti ei ajatellut näillä asioilla minua millään lailla loukkaavansa. Hän kertoi miten on juuri matkalla erään kaverinsa luokse (jonka minäkin siis tunnen), jolle on kuukausi sitten syntynyt pikkuinen poika. Kertoili tästä vauvasta ummet ja lammet ja siitä miten tämä äiti on niin onnellinen ja miten kaikki on niin vauvanvaaleansinistäonnea... Ja sitten alkoi kertoa toisesta ystävästään (tämän tunnen siis myös) joka on nyt raskaana, viikkoja kasassa vähän vaille 20, ja jälleen päivittelyt miten heillä vauvaa odotetaan, miten tämän naisen masu on jo kauniin pyöreä jne. Mulla oli ääni särkyä tossa vaiheessa. Sain hädin tuskin puhelimeen kuiskattua että voi, kumpa meillekin sellainen pieni tulisi. Tähän ystäväni todella kyllästyneen kuuloisena (joo, olen tällä keskenmeno-vauvakuume asialla häntä ehkä sittenki liikaa vaivannut) tiuskasi että ¿No kai tekin sen vauvan saatte¿. Sain puhelun lopetettua aika pian. Sitten tuli itku. Olin koiran kanssa ulkona ja itkin ja itkin ja itkin. Montaa ihmistä ei vastaan tullut, onneksi, mutta ei sitä siinä jaksanut edes ajatella.

Mitä apua tässä pitää hakea??? Mitään lääkkeitä en halua alkaa syömään jo ihan sen takia että pelkään niillä olevan vaikutusta seuraavaan vauvanalkuun. Surusta en pysty kuin miehelle puhumaan (eikä häntäkään voi kokoaikaa piinata). Ei olla kovin läheisiä äitini kanssa tällaisissa asioissa, hänkin olettaa että olen päässyt jo kaikesta yli. Ja niin tuskastuttavan pahalta tuntuu se kun kaikki lääkäreistä lähtien tuntuvat tuputtavan samaa lohdutusta: ¿kyllä se seuraava onnistuu¿. Mutta kun mä en usko siihen. Tiedän ettei onnistu, suojelen itseäni seuraavalta keskenmenolta sillä, että olen jo täysin vakuuttunut että näin tulee käymään. Kun on siihen valmistautunut, niin ei voi sattua niin paljoa. Mukamas. Suren jo etukäteen sitä kolmatta keskenmenoa. Ja nyt olo on kertakaikkisen toivoton. Ja sitten on tämä kulissien kasassapitäminen. Tämä asia on niin kipeä ja henkilökohtainen, etten pysty siitä mitenkään kertomaan kuin harvoille ja valituille. Tämän takia tuntuu että etäännyn niistä ihmisistä, jotka eivät tiedä. Tuntuu että meidän välillä on lasi, jota he eivät huomaa. Sitä lähemmäs en heitä päästä ja sitä tärkeintä asiaa minusta he eivät tiedä. Ovatko siis edes ystäviä, kun eivät minua tunne?





Väsyttää, itkettää...



Pumpsu

Ruu:lle onnittelut ihanista ultranäkymistä :)





Töppöselle ja Pumpsulle voimahalit. Mä en osaa teitä sen enempää auttaa kuin kertomalla sen miten minä toimisin. Minä en siis KESTÄ juuri sellaista typerää ja idioottimaista kyselyä, piikittelyä, vihjailua, joka kohdistuu vauva-asioihin. Jos joku olis mulle IKINÄ sanonut tai kysynyt että missä lapset viipyy tms, mä olisin paukauttanut kyllä heti suoraan päin näköä, että meillä on lapsettomuusongelma eikä lapsia vain kuulu vaikka mitä ollaan tehty! Se meinaan laittaisi kysyjälle luun kurkkuun ja saisi miettimään omia sanomisiaan ja ajatuksiaan. Mä en vain KESTÄ tuollaisia kyselijöitä!! Minusta se vain osoittaa miten yksinkertainen se ihminen on, joka tuollaista kysyy/piikittelee/vihjailee!



Lapsettomuutta on kuitenkin niin monella parilla jossain vaiheessa elämää, että se ei ole mikään tabu enää nykymaailmassa. Mä olen kyllä jokaiselle kertonut, että lapsensaanti on vaikeaa (en nyt kelleen tuntemattomalle, mutta sukulaisille, kavereille ja tutuille). Meillä ei ole ollut ihan mahdotonta tämä lapsensaanti, mutta napista painamalla ei ole näistä lapsista kumpikaan täällä maailmassa.Olen myös huomannut, että se " joko-joko" -kysely on loppunut mikä alkoi kun kävimme esikoista yrittämään.



Minä siis kehottaisin nostamaan kissan pöydälle. Tällöin loppuisi se ainainen mielenpahoittaminen ja yksin hiljaa murehtiminen. Kun ihmiset tietäisivät mistä on kyse, heiltä alkaisi saamaan typerän kyselemisen lisäksi tukea, mistä on suunnattomasti enemmän apua lapsettomalle pareille. Tietysti jotkut sitten saattavat kysellä mitä ihmeellisempiä juttuja hoidoista tms, mutta ainahan voi sanoa, ettemme halua puhua asiasta tämän enempää.



Tuli niiiin paha mieli teidän puolesta, kun joudutte kestämään moisia vihjailuja ja muihin vertailuja. Mutta minusta tämä asiasta puhuminen olisi juuri oikea ratkaisu. Nyt kun tuota vihjailua on kulunut varmasti jo jonkin aikaa, olisi hyvä tilanne vihdoin kertoa mistä on kyse. Siinä saisi tosiaan ne kyselijät vähän miettiä sanomisiaan ja oppisivat varmasti sen, ettei sellaisia asioita parane mennä kyseenalaistamaan enää IKINÄ!





puolestanne suivaantunut, Mikaela

Se piti vielä lisätä, että ihmiset, jotka eivät ole kokeneet lapsettomuutta, eivät PYSTY käsittämään miltä se tuntuu. Sitä ei vain PYSTY. Monesti kuulee just niitä samoja lohdutuksia että " kyllä se teidänkin aika koittaa" , " varmasti pian raskaudut" , ja huomaankin sitten, että noilla samoilla lauseilla minäkin yritän muita lapsettomia lohduttaa. Ei sitä vain osaa sanoa muuta. Mutta onhan se kai parempi sanoa tuokin, kuin jättää kokonaan kommentoimatta. Koska eihän siihen voi muuta sanoa. KUKAAN ei pysty sanomaan, koska raskautuminen tapahtuu. Eikä kukaan osaa lohduttaa eikä auttaa, koska aina ei lääketiedekään siihen pysty.



Lisäksi on se ero sukupolvien välillä. Mun äitille oli jotenkin ihan ylitsepääsemättömän ihmeellistä että me hakeuduimme hoitoihin kun toista lasta ei kuulunut. Samoin hänen siskot ja jopa minunkin isosiskoni (vm68) sitä ihmetteli. Ei heidän aikanaan ollut näin paljoa tietoa lapsettomuudesta ym. Sitä vain tehtiin niitä lapsia ja jos ei saatu, jäätiin lapsettomiksi. He eivät vain tajua sitä, miten paljon nykyään voidaan tutkia ja tehdä asioita raskautumisen mahdollistamiseksi. Mä olen selittänyt vaikka mitä termistöjä ja hoitojuttuja mutta näkee, että se menee kyllä ihan yli hilseen. Saan ehkä sellaisia " miksi ihmeessä ne nyt tollaseenkin ryhtyvät, antaisivat vain luonnon hoitaa tehtävänsä" -ilmeitäkin tulee, mutta se johtuu vain heidän omasta tietämättömyydestään.



Eli tarkoituksena oli sanoa, että ihmiset varmasti yrittävät ymmärtää lapsettomuutta, mutta jos ei ole omaa kokemusta, ei sitä tuskaa pysty ymmärtämään. En minäkään sitä kokonaan ymmärrä, koska minulla on nämä lapset vaikkakaan ei helposti alulle saatettuina. Minä en VOI ymmärtää, miltä tuntuu se, ettei ensimmäistä lasta kuulu vuosienkaan jälkeen. En vain VOI, koska en ole sitä kokenut. En siis voi kuin lähettää halauksia ja voimia ja pitää peukkuja pystyssä ja rukoilla taivaan herraa, että teitä kaikkia onnistaisi! Ja sanoa, että sydämestäni asti toivon, että te kaikki saatte vielä kauan toivomanne lapset!





rakkaudella, Mikaela

Pumpsu: Mua rupes oikeen surettaa sun puolesta, oon ite joutunut melko samanlaiseen kohteluun. Helppoahan se olis jos pystyis vaan paukauttamaan et hei; me kärsitään lapsettomuudesta. Mut en halua julistaa sitä asiaa kaikille. Tosin sulla on vähän erityyppinen ongelma kun mulla, mut tavotteena meillä on saada oma lapsi. Yritä jotenkin jaksaa,jos susta tuntuu et oikeesti enää jaksa, niin sit kannattais hakee apua ihan ulkopuoliselta siis nyt puhun keskusteluavusta.



Mulla 2 ystävää tietää hoidoista, mut ne ei oo tekemisissä mun ns. vakiokavereiden kanssa. Kukaan niistä ei vois IKINÄ kuvitellakkaan et ollaan IVF hoidoissa, se olis ihan pommi kaikille. ne ei vois siis kuvitella et haluttais oma lapsi. Tuntuu et valehtelen kaikille, ku ravaan hoidoissa melkeen joka viikko. ja varsinkin sillon kun olin tosi kipeenä punktion jälkeen, siinä on selittelemistä. Mut onneks mulla on noi kaks ystävää jotka kuuntelee. Tosin toinen niistä kans rupee aina selittelee mulle muiden vauvoista jne...



Mut yritän nyt vaan elellä tällästä tavallista lapsetonta elämää. Itse asiassa oon jotenkin enemmän sujut tän asian kanssa kun aikasemmin. En tiedä miks.

Koittakaa kaikki jaksaa!!!!! PUMPSulle erityishali!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

-maya-

Pumpsulle...voin vain kuvitella miten rankalta tuo tuntuu. Itse en ole päässyt edes plussaa raskaustestissä koskaan kokemaan, mutta toistaalta en kyllä vaihtaisi sitä keskenmenoihinkaan. Voi hitsi, oikeen suurensuuri nallekarhuhali sulle!! toisaalta nuo tunnevyöryt on vaan koettava ja käytävä läpi, kai sitä paremmin prosessoi sitä tilannetta silleen, kun antaa kaiken vaan tulla ulos! ainakin itse olen sellainen, että parempi purkaa tunteet pihalle, kuin pitää niitä sisällä. sen jälkeen ei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Ja usein juuri tuo purkautuminen, itkeminen tms helpottaa oloa suunnattomasti.



Ja sen tunteen tiedän kyllä, että ahdistaa ja masentaa. olen vaan jotenkin yrittänyt huijata itseäni yrittämällä ajatella positiivisesti heti kun se vaan suinkaan onnistuu. ajatella kaikkia asioita mitkä kuitenkin ovat hyvin itselläni.



Mikaela...tuo suoraan sanominen ei aina ole niin helppoa, ja toisaalta en edes halua että " kaikki" tietävät. Tuntuu että olisi heti leima otsassa ja juorunaihe. Joten koen että on parempi että ihmiset arvuuttelevat ja jossittelevat. Joillekin tiedän että tulen kertomaan ennemmin tai myöhemmin, mutta juuri nyt en halua.



Lapsettomuudesta tietää toistaiseksi vaan lähimmät kaverit (sekä minun että miehen), eli muutamat vaan.

Mä en vain pysty nielemään sitä tuskaa mitä tunnen kun joku tulee jotain vihjailemaan siitä ettei lapsia kuulu. Mä en onneksi saanut tätä paljon kuulla koska me käytiin yrittämään lasta aika varhaisessa vaiheessa/pian esikoisen jälkeen, mutta sekin vähän mitä kuulin, pisti mun sappeni kiehumaan. Siispä mulle oli helpointa sanoa mistä kiikastaa, niin sillä pääsi ohi siitä kysely- ja vihjailuvaiheesta kertaheitolla. Tietenkään tämä ei päde kaikkiin ja kuten sanoinkin, en voi edes kuvitella millaista on olla pitkään lapseton, mutta mä uskon, että siinäkin tapauksessa mä kertoisin mistä kiikastaa. Jos sitten supisevat, niin supisevat ainakin asiaa. Eipä tarvitse arvuutella että mistähän kiikastaa kerran lapsia ei kuulu. Ja harvoin ventovieraat alkaa kyselee lapsista, joten musta oli hyvä ratkaisu kertoa läheisimmille suoraan mistä kiikastaa. Että mussa on vika ja hoitoa saadaan.



Mutta tämä on siis vain minun toimintatapani, en tosiaan ole tyrmäämässä teidän muiden omia tai sanomassa että ne ovat vääriä. Niinkuin ei tämä minunkaan tapani ole. Jokainen kuitenkin ottaa sen oman tapansa toimia ja tekee sen mukaan ratkaisunsa. Ei siis ollut tarkoitus pahoittaa teidän mieliänne vaan tuoda tällainenkin näkökulma esiin.





HALIT!!!!

juu..en minä ainakaan mieltäni pahoita siitä että kertoo oman mielipiteensä, mun mielestä on ihan kiva kuulla muidenkin mielipiteitä ja siten vähän tuulettaa omiakin ajatuksia :) usein sitä pyörittelee asioita omassa pääsään, ja sit ne ajatukset onkin ihan umpisolmussa, eli tuntuu että ne omat ongelmat on ne maailman suurimmat ongelmat. Joten ihan positiivista vaan tuulettaa ajatuksia välillä. Nou hätä Mikaela :)



Samassa junassa täällä puksutellaan eteenpäin, vaikka kaikilla vähän erilaiset tilanteet onkin päällä parhaillaan.



Ai niin Pumpsuliinille piti vielä kommentoida sellainen asia että tosiaan varmaan keskusteluapu vois olla se tärkein (?) tässä tilanteessa. Ja hei, tänne saa ja pitääkin kirjoittaa kun on paha olo, sen takia me täällä ollaan :) jakamassa iloja ja suruja, kun niitä ei muitten niskoille (lue miehen niskaan) koko ajan viitsi syytää :)

Joo, ja se on pitkälti myös luonnekysymys, että kertooko lapsettomuudesta tai muistakaan omista jutuista muille. Mä vaan olen sellainen, että mä kerron :) En nyt kaikesta, mutta jos puhutaan nyt tästä lapsettomuusaiheesta. Yleensä se on aina herättänyt keskustelua ja olen huomannut, että nyt tosi monet kaverit kysyvät multa juttuja kun ovat aloittelemassa vauvantekopuuhia. Kun tietävät, että mä olen kuitenkin enemmän perillä näistä aiheista. Ja musta on kivaa jos pystyn jotain auttamaan. Tottahan se on, ettei kunnon keskustelua saa aikaan aiheesta, josta toinen ei mitään tiedä. Monella munkin kaverilla on ollut keskenmenoja ja olen yrittänyt niissä auttaa, mutta mun tiedot ja taidot on taas siitä aika rajalliset enkä pysty ymmärtämään miltä se tuntuu kun en ole sitä kokenut. Mutta toisaalta taas tiedän mistä saan itse ymmärrystä ja lohtua jos se joskus osuu minun kohdalleni. Tästä syystä siis asioista keskustelu on musta vain hyväksi. Yllättäen voi monikin lähipiiristä kamppailla samojen asioiden parissa tietämättä, että toisella on sama ongelma.



Sen takia tää nettipalstakin on hyvä, kun täällä on kohtalotovereita miltei joka tilanteeseen. Lähipiirissä kun ei aina vastaavia tilanteita ole, niin ei oikein saa apuja. Meillä esikoinen omaa varauksellisen temperamentin eikä KENELLÄKÄÄN suvussa tai lähipiirissä ole " samanlaista lasta" , joten täältä vauvalehden sivuilta olen saanut siihenkin vertaistukea ja lukenut muiden kokemuksista. Se antaa aina lohtua kun huomaa, ettei olekaan yksin.

Kiitos Maya, Mikaela ja Töppönen kauniista sanoista!!! Se oikeasti merkkaa paljon, kun tietää että täällä joku lukee näitä juttuja. Mulla on nyt pikkusen parempi mieli. sehän tässä on niin haastavaa, kun mielialat menee vuoristorataa. Mutta virtuaalihalit auttaa :)





Tuosta ihmisille kertomisesta: Olisi ihanaa, jos pystyisin näistä asioista puhumaan avoimesti. En ymmärrä miksi en saa suutani auki, vaikka haluaisin. En kyllä kaikille ehkä kailottaa, mutta muutama sellainen ihminen on jonka soisin asiasta tietävän. Viimeksi yritin viikko sitten kertoa eräälle ystävälle, jolta en kyllä ikimaailmassa sitä ymmärrystä olettaisi saavani, mutta hän osaa varmasti kuunnella ja se useimmiten riittää. Olin jo vakaasti päättänyt että asiasta kerron, mutta miten ollakkaan, eihän siitä mitään tullut. Sanat jotenkin juuttuivat kurkkuun joka kerta kun yritin aiheesta aloittaa.

En minä näitä asioita missään nimessä häpeä, ja yleensä olen sitä mieltä että lähes kaikissa asioissa avoin suhtautuminen ja asioista kertominen on se paras vaihtoehto. Siksi olenkin niin hämmentynyt, etten kykene näistä asioista juuri ihmisille puhumaan.

En tiedä johtuisiko siitä, että mulla on yleensä se kuuntelijan rooli, mä olen aina ollut se joka kantaa muista huolta, tekee vähällä vapaa-ajallaan vapaaehtoistyötä, lähtee vaikka keskellä yötä ystävän luo, jos tämä tarvitsee apua tai jokin kriisi on meneillään. Jotenkin olen ottanut sellaisen ¿hyvän ihmisen¿-roolin. Saakeli, sädekehä päänpäällä, mutta itse ei osaa ottaa apua vastaan. Nyt kun oikein ajattelen, niin en muista että olisin kertaakaan miestäni lukuunottamatta tukeutunut toiseen ihmiseen oikein ison hädän hetkellä. Yksin sitä olen itkenyt, pyyhkinyt kyyneleet ja miettinyt että kyllä se tästä. En osaa pyytää apua enkä olla heikko muitten silmissä.

Vuosi sitten kävin kymmenen kerran pikaterapiassa. Joko meillä ei terapeutin kanssa kemiat käyneet yksiin (mulla oli kokoajan valtavan kiusaantunut olo) tai sitten se puhumaan oppiminen vaan kestää...



Mutta siis, musta oli Mikaela liikuttavaa, miten tosissasi suutuit mun ja töppösen puolesta :) Mahtavaa että susta löytyy toi nostetaan kissa pöydälle ¿asenne. Oon melkeempä kateellinen.



Maya: Mulla kanssa ne kaverit jotka asioista tietää, on kaikki ns. vakioporukan ulkopuolelta. Sille ydinporukalle kertominen tuntuukin kaikkein vaikeimmalta...en usko pystyväni siihen ennen kuin nyytti on käsivarsilla. Just toi valehtelu-fiilis kalvaa muakin. Ihan pirusti sattu, kun kaveri, jonka kanssa ollaan tunnettu yläasteelta saakka tilitti ensin omia tuntojaan niin maan syvällisesti puhu kaikki vauva-aatokset ja niiden pakolliset lykkäykset ja sitten hän kysyi, että ollaanko me nyt sitten vauvaa mietitty. Multa pääsi vaan tyly EI ja vaihdoin välittömästi puheenaihetta. Tämä kaveri kuuluu just siihen ydinporukkaan...edelleen kieriskelen omantunnontuskissa, vaikka tuosta on aikaa jo kuukausi.



Nyt nukkumaan! Hyvää yötä teille rakkaat siskot!





Pumpsu, jonka vauvayrityksestä ja keskenmenoista tietää omat vanhemmat ja neljä kaveria (joista yhdelle asia tuli ilmi vahingossa...repesin itkemään hänen edessään, eikä siinä mitkään valkeat valheet tulleet mieleen. Ihan hyvä niin)

Se, että asiasta kertoo muille, antaa tosi vapauttavan olon. Ei tarvitse just keksiä mitään syitä pahaan oloon, aikatauluihin (joku ihmettelee varmasti mitä menoja niillä aina on), eikä myöskään tarvitse murehtia toisten tahattomia lausahduksia. Kokeile kertoa vaikka yhdelle ihmiselle, katso miltä se tuntuu. Varmasti aihe on vaikea, kun se on niin henkilökohtainen, mutta toisaalta jos ja kun sä olet ollut aina se kuunteleva osapuoli, niin tästä asiasta puhuminen varmasti kertoo muille, että ihminen sinäkin olet (siis että sullakin on murheita). Ja he ovat varmasti kaikesta sinun ajastasi kiitollisia ja mielellään auttavat/kuuntelevat vuorostaan sinua.



Mä uskon, että tällaisten asioiden jakaminen myös vahvistaa ystävyyssuhteita. Jos asioita panttaa kuukausi- ja vuositolkulla ja sitten asia paljastuu, voi ystävät miettiä että miksei heille ole kerrottu mitään, miksi on vain yksin murehdittu ja esitetty että kaikki on ollut hyvin. Että eikö heihin ole luotettu. Tämä tuli siis vain itselleni nyt mieleen kun kuvittelin jos joku läheisistä ystävistäni kertoisi pitkän ajan päästä miten vaikea elämäntilanne on ollut jo pitkään, eikä olisi kertonut minulle mitään ja olisin kuvitellut kaiken olevan hyvin. Ja siinä voi käydä myös niin, että mitä pidemmälle on kertomatta, sitä vaikeammaksi se myös tulee. Tottahan toki hyvät ystävät sen ymmärtävät, jos asiasta ei ole kerrottu, mutta ehkä sitä kuitenkin vähän miettisi että miksei asiasta ole aiemmin puhuttu. Toki tähän sitten voi kertoa, että aihe oli tosi vaikea eikä kyetty siitä puhumaan ja nyt päätettiin että halutaan kertoa.



Mutta miettikääpä tätä vaihtoehtoa, se voisi ratkaista monta pulmaa. Saisitte ikäänkuin " synninpäästön" kaikesta tuosta pahasta olosta ja asioiden salailemisesta. Kuten sanoitkin, Pumpsu, se ei ole mikään häpeä jos on lapseton. Ja jokainen varmasti tuntee jonkun, joka on jossain vaiheessa elämää kärsinyt lapsettomuudesta tai ainakin siitä, ettei vauvoja tulekaan napinpainalluksella. Tämän kautta saa myös niitä positiivisia uutisia siitä miten moni on onnistunut ja saa uskoa ja voimaa jaksaa omaa yrittämistään.

Hei vaan kaikille, olen tuolla enskojen puolella kirjoitellut aiemmin, mutta taidanpa kuulua osittain tännekin...



Itselläni ikää 27, miehellä vähän enemmän, itselläni ei lapsia, miehellä muutama joten ensimmäinen yhteinen siis haaveissa. Lopetin pillerit (Femoden) elokuussa, syötyäni niitä lähes 10 vuotta. Ensimmäinen kierto oli 40 päivää. Nyt siis menossa vasta toinen, kp 57. Negan testasin viime viikolla, joten taitaapa olla vain kierrot aivan sekaisin.



Olin jo terkkaan yhteydessä ja hän oli sitä mieltä että pitkien kiertojen syy tulisi selvittää ja varasi mulle ajan lääkärille parin viikon päähän. Tuo lääkärille meno mua hiukan jännittääkin. Kertoisitteko mitä tuolla ekalla lääkärikäynnillä tapahtuu???? Pelkkää keskustelua? Määrääkö jotain lääkitystä? Mitä tutkimuksia tehdään ja MITEN?



hannnah

Minä kävin ekan käyntini terveyskeskuksessa ensimmäinen lapsi sylissäni ja lääkäri vain totesi, että eihän sulla mitään häikkää ole kun sulla kerran on jo lapsi (tällöin oli ollut siis yritystä muutama kuukausi). Hän sanoi myös, että joillakin naisilla on lyhyemmät ja joillakin pidemmät kierrot. No enhän mä silloin mitään mistään tajunnut, mutta silti mua jäi häiritsee miksi kierrot olivat mitä sattuu (35-60pv ja joka kierto eripituinen). Menin sitten viimein yksityiselle gynelle ja hän löysi monirakkulaiset munasarjat eli pco:n. Hän katsoi siis ultralla munasarjat ja kohdun ja teki tämän löydöksen mikä selitti meille tärppäämättömyyden sekä pitkät epäsäännölliset kierrot.



Eli suosittelen menemään sellaiselle lääkärille kenellä on ultra. Mieluummin vielä asiaan vihkiytyneelle lääkärille, eli naistentautien gynelle tms. Heiltä saa sitten heti tietoa miten kannattaa toimia sekä tarvittaessa reseptejä jos kroppa tarvitsee vähän hormonaalista potkua.



Tulehan kertomaan mitä lääkärissä selvisi!

...nopeasta vastauksestasi Mikaela!

Mä olen nyt parin viikon päästä menossa ihan vaan tohon julkiselle puolelle lääkäriin, jos ei sieltä saa apua, niin täytyy alkaa katsella yksityisen sektorin tohtoreita. En nyt vielä tässä vaiheessa kovin huolissani ole, en olettanutkaan että heti pillereiden lopettamisen jälkeen tärppäisi. Ihan vaan uteliaisuuttani otin yhteyttä neuvolan terkkariin kyselläkseni kuinka pitkään pitäisi odotella kiertojen normalisoitumista ihan itsekseen. Oletin että hän vastaisi jotain " odota puoli vuotta ja katsellaan sitten" , mutta vastaus oli yllätys, kun oli sitä mieltä että kiertojen venyminen olisi syytä selvittää (vaikka takana siis vasta kaksi venynyttä kiertoa) ja varasi heti ajan lääkärille. Parin viikon päästä olen toivottavasti viisaampi tämän asian suhteen.



hannnah

olen ollut vähän vähemmällä palstailulla, mutta nyt haluan lähettää puolestani myös voimahalit pumpsulle ja töppöselle. Pumpsu, tunnistan itsessäni samoja piirteitä; aina ystäviä tukemassa enkä juurikaan vaivaa heitä omilla asioillani. En vain ole sellainen, että kailottelen asioitani ympäriinsä. Minulle riittää perheeni tuki, ja tietenkin teidän :D täällä tämä kailottaminen on helpompaa. Mutta kuitenkin olen mikaelan kannalla siinä, että turhat utelut loppuvat kun pamauttaa suoraan utelijalle että mistä kiikastaa. Itse sanoin vain tylysti että vauva tulee kun tulee ja vaihdoin sen jälkeen puheenaihetta. Pitää olla kyllä pönttö ihminen jos ei tuosta vinkistä ymmärrä.



Mutta ymmärrän hyvin sen että aiheesta puhuminen on vaikeaa edes tuolla edellä mainitsemallani tavalla. En osaa muuta kuin kuvitella kuinka paljon keskenmenot pelottavat ja tekevät puhumisesta entistä vaikeampaa. Väestöliitolla ainakin on tavattavissa psykologi joka on erikoistunut juuri lapsettomien kanssa asiointiin. En tiedä olisiko hänen kanssaan keskustelu sinulle yhtään sen helpompaa kuin aikaisemman terapeuttisi, mutta ehkä kannattaisi kokeilla. Ja toki kannattaa tännekin kirjoitella, me ei olla ammattilaisia, mutta autetaan parhaamme mukaan! *HALI*



hannah: tervetuloa mukaan! Ensimmäisen käynnin yhteydessä kannattaa tosiaan pyytää tuota ultrausta niiden monirakkulaisten munasarjojen selvittämiseksi. Kun se selviää, selkenevät lääkitykset ym. toimenpiteet. Onnea yritykseen!



Omaa napaa: Kävin eilen taas ultrassa. Piltti on jo 17mm pitkä ja sydän sykytteli edelleen hyvää vauhtia. Kaikki oli hyvin, paitsi että sikiöpussi sijaitsi kohdussa hiukan epäsymmetrisesti ja joudun seurantaan tästä syystä. Ensi viikon perjantaina on taas ultra. Lauantaina onkin sitten lähtö Thaimaahan, toivottavasti kaikki on hyvin ja päästään hyvillä mielin lähtemään. Niin, laskettu aikani on 5.7.08.



Mitens myttö ja kristiina? Kuinka odotus sujuu?



ruu. 8+0

Ruu: kyllä tuo lapsen kehityksen ihme on niin uskomatonta.. että tuollaisesta muutaman millin alkiosta kasvaa 9 kuukaudessa puolimetrinen jässikkä :) Toivotaan että se epäsymmetria-asiakin selviää. Jospa se tarkoittaa vain sitä, että istukka sijaitsee esim. kohdunsuulla tai sitten jommalla kummalla puolella kohtua (eli seinämällä)? Ihanaa, teidän matka vain lähestyy.. olen kyllä kateudesta vihreä kun pääset sinne lämpimään... ah!

Luin viestisi uudelleen ja tajusin että tehän olette lähdössä siis jo ylihuomenna!!! Toivottelen siis aivan ihanaa ja rentouttavaa matkaa teille! Ajatteles, tämähän on myös vauskin ensimmäinen ulkomaanmatka ;)

ilmaisin itseni hiukan epäselvästi. Lähdetään matkaan vasta viikon päästä.



Epäsymmetria tarkoitti kohdallani sitä, että sikiöpussi on aivan kohdun perällä enemmän vasemmalla puolella. Jos se lähtee kehittymään väärään suuntaan, eli lisää vasemmalle on kohdunseinämä vaarassa. Tämä on kuitenkin kuulemma harvinaista.



ruu.

Pumpsulle ja töppöselle voimahali täältäkin suunnasta! Pumpsu: Tiedetäänkö noille keskenmenoille syytä, auttaisiko kohdallasi heti plusattuasi, veren ohennuksen aloitus?

Kun toista lasta meiltäkin tivattiin, tarpeeksi hermostuneena vastasin, että yli vuosi on yritetty, loppuipa kysely lyhyeen ;). Mutta en tosiaankaan voi edes kuvitella miltä teistä tuntuu kun lapsia ei kuulu, ja varsinkin vielä kun tulee noita keskenmenoja, muuta en siis osaa sanoa kuin yritä jaksaa!!



Listasta oli jäänyt päivittämättä toi mun laskettu eli LA 23.3, jos joku viisaampi sen lisäisi tonne listaan.

Eiku mulla on kyllä lukihäiriö nyt ;) Sinähän kirjoitit että ensi perjantaina on ultra ja lauantaina lähtö! Tuskinpa siis alle viikkoa olisitte reissussa varsinkin noiden pitkien lentomatkojen kanssa ;) Sorry siis, mun moka!