Lue keskustelun säännöt.
Ihan hirveä keski-iän kriisi. Muita?
02.10.2022 |
Olen 38-vuotias ja muutaman vuoden ajan tapahtuneiden muutosten ja maailman sekoamisenkin vaikutuksesta olen jotenkin ihan hukassa, vaikka eikö tässä iässä nimenomaan pitäisi olla paketti siististi kasassa? Tuntuu, ettei missään ole järkeä enkä tiedä mitä elämällä pitäisi tehdä. Joka päivä on entistä aneemisempi ja tunnen suurta syyllisyyttä, etten osaa elää tätä elämää. Onko tämä nyt joku klassinen eksistentiaalinen keski-iän kriisi vai mitä ihmettä? En saa mistään kiinni.
Meillä on pieni lapsi ja jatkuvasti mietitään, pitäisikö vielä kokeilla, jos saisimme toisen. Aikaa ei kuitenkaan enää juuri ole. Työelämä on pelkkää määräaikasilppua, täysin epätyydyttävää mutta kaikki energiat imevää. Opiskella ei enää kannata, se kaataisi talouden. En saa pidettyä tarpeeksi yhteyttä läheisiin, siitä jatkuva morkkis. Olen koko ajan huonolla tuulella, väsynyt ja lapsi kantaa päiväkodista kaikki mahdolliset taudit ja olemme inhottavassa sairauskierteessä. En jaksa.
Kommentit (16)
Kiinnostava avaus! Minulla täsmälleen samat tunteet ja ongelmat, mutta asun yksin, ei puolisoa eikä lasta. Olen pari vuotta nuorempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on ongelma: tehdään asiat mallin mukaan rooleissa (lapset, töitä, opiskelua) vaikka se ei läheskään kaikille sovi. Sitten 20 vuotta menee siihen, ettei voi ajatella elämän mielenkyyttä!
Olisi kyllä helpompaa, jos ei olisi lasta huollettavana. Rakastan häntä yli kaiken ja suurin ahdistuksen aiheuttaja ja on se etten saa olla hänen kanssaan tarpeeksi. Olen joustavassa työssä ja lapsi hoidossa pitkät päivät, kotiin tullaan väsyneenä ja saadaan se pari tuntia olla yhdessä ennen nukkumaan menoa. Tämä juurikin aiheuttaa eniten kysymyksiä: tätäkö elämä tosiaan on? Enkö saa viettää ja elää tätä elämää lapseni kanssa kun olemme eross suuren osan viikosta? Mitä järkeä?
Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja yritän koko ajan etsiä jotain konsteja, joilla arkea voisi muuttaa paremmaksi. Osa-aikatyöllä voisi ratkaista asiaa hieman mutta ei sellaisia ole juuri tarjolla, kaikkia alan avoimia paikkoja haen. Siinäkin lisähomma kun illat väsyneenä rustailen hakemuksia, jotta saisin edes teoreettisen ulospääsyn tästä noidankehästä. Olen niin huonolla tuulella koko ajan, pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat valtavilta.
Ja jatkuvasti mietin, miten pohjimmiltani haluaisin vielä toisen lapsen. Mutta kun työtilanne on jo nyt ihan mahdoton, niin mitä se olisi jos taas tulee useamman vuoden (todellakin olisin 3 vuotta kotona) tauko tähän määräaikaispskaan.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ongelma: tehdään asiat mallin mukaan rooleissa (lapset, töitä, opiskelua) vaikka se ei läheskään kaikille sovi. Sitten 20 vuotta menee siihen, ettei voi ajatella elämän mielenkyyttä!
Ongelma on täysin päinvastainen. Opiskelin sitä mitä halusin, menin töihin kiinnostaviin paikkoihin. Olisi yleisen ihanteen mukaan pitänyt tehdä ne lapset heti nuorena mutta kun en ollut valmis. Kesti tosi kauan, ennen kuin teoriassa olin valmis (mietin aina tätä lapsiarjen rumbaa ja aina se ahdisti, siksi lykkäsin vanhemmaksi haluamista todella kauan) ja nyt tietenkin lapsi on parasta mitä tiedän, totta kai. Mutta haluan olla uskollinen myös itselleni. En vain enää tiedä, mitä tai mikä minä olen.
Vierailija kirjoitti:
Olisi kyllä helpompaa, jos ei olisi lasta huollettavana. Rakastan häntä yli kaiken ja suurin ahdistuksen aiheuttaja ja on se etten saa olla hänen kanssaan tarpeeksi. Olen joustavassa työssä ja lapsi hoidossa pitkät päivät, kotiin tullaan väsyneenä ja saadaan se pari tuntia olla yhdessä ennen nukkumaan menoa. Tämä juurikin aiheuttaa eniten kysymyksiä: tätäkö elämä tosiaan on? Enkö saa viettää ja elää tätä elämää lapseni kanssa kun olemme eross suuren osan viikosta? Mitä järkeä?
Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja yritän koko ajan etsiä jotain konsteja, joilla arkea voisi muuttaa paremmaksi. Osa-aikatyöllä voisi ratkaista asiaa hieman mutta ei sellaisia ole juuri tarjolla, kaikkia alan avoimia paikkoja haen. Siinäkin lisähomma kun illat väsyneenä rustailen hakemuksia, jotta saisin edes teoreettisen ulospääsyn tästä noidankehästä. Olen niin huonolla tuulella koko ajan, pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat valtavilta.
Ja jatkuvasti mietin, miten pohjimmiltani haluaisin vielä toisen lapsen. Mutta kun työtilanne on jo nyt ihan mahdoton, niin mitä se olisi jos taas tulee useamman vuoden (todellakin olisin 3 vuotta kotona) tauko tähän määräaikaispskaan.
Äh, mikä autocorrect. Ei joustava työ, vaan joutava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ongelma: tehdään asiat mallin mukaan rooleissa (lapset, töitä, opiskelua) vaikka se ei läheskään kaikille sovi. Sitten 20 vuotta menee siihen, ettei voi ajatella elämän mielenkyyttä!
Kyllä. Olet nyt aivan ytimessä. Ne joilla on ollu näkemystä ja munaa toimia pitkänäköisesto toisin jo nuorena, ovat onnellisia. Keskivertolampaiden mielestä outoja, kunnes havahtuvat asioihin itse.
En ole paritellut viiteen vuoteen.
T30
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ongelma: tehdään asiat mallin mukaan rooleissa (lapset, töitä, opiskelua) vaikka se ei läheskään kaikille sovi. Sitten 20 vuotta menee siihen, ettei voi ajatella elämän mielenkyyttä!
Ongelma on täysin päinvastainen. Opiskelin sitä mitä halusin, menin töihin kiinnostaviin paikkoihin. Olisi yleisen ihanteen mukaan pitänyt tehdä ne lapset heti nuorena mutta kun en ollut valmis. Kesti tosi kauan, ennen kuin teoriassa olin valmis (mietin aina tätä lapsiarjen rumbaa ja aina se ahdisti, siksi lykkäsin vanhemmaksi haluamista todella kauan) ja nyt tietenkin lapsi on parasta mitä tiedän, totta kai. Mutta haluan olla uskollinen myös itselleni. En vain enää tiedä, mitä tai mikä minä olen.
Eli seurasit juurikin yhteiskunnan rooleja, ja hukkasit itsesi. Eikä nykyään lapsia tehdä nuorina. Tehdään vanhoina - jos silloinkaan.
Toivottavasti et ole tehnyt lisää ihmisiä kärsimykseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta koko ikäkriisi sanana on harhaanjohtava. Minusta kyse ei ole iästä vaan toteutumattomista haaveista. Ja kriisi voi iskeä missä iässä hyvänsä.
Vierailija kirjoitti:
Olisi kyllä helpompaa, jos ei olisi lasta huollettavana. Rakastan häntä yli kaiken ja suurin ahdistuksen aiheuttaja ja on se etten saa olla hänen kanssaan tarpeeksi. Olen joustavassa työssä ja lapsi hoidossa pitkät päivät, kotiin tullaan väsyneenä ja saadaan se pari tuntia olla yhdessä ennen nukkumaan menoa. Tämä juurikin aiheuttaa eniten kysymyksiä: tätäkö elämä tosiaan on? Enkö saa viettää ja elää tätä elämää lapseni kanssa kun olemme eross suuren osan viikosta? Mitä järkeä?
Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja yritän koko ajan etsiä jotain konsteja, joilla arkea voisi muuttaa paremmaksi. Osa-aikatyöllä voisi ratkaista asiaa hieman mutta ei sellaisia ole juuri tarjolla, kaikkia alan avoimia paikkoja haen. Siinäkin lisähomma kun illat väsyneenä rustailen hakemuksia, jotta saisin edes teoreettisen ulospääsyn tästä noidankehästä. Olen niin huonolla tuulella koko ajan, pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat valtavilta.
Ja jatkuvasti mietin, miten pohjimmiltani haluaisin vielä toisen lapsen. Mutta kun työtilanne on jo nyt ihan mahdoton, niin mitä se olisi jos taas tulee useamman vuoden (todellakin olisin 3 vuotta kotona) tauko tähän määräaikaispskaan.
Sinuna hankkisin sen toisen lapsen, nauttisin kummastakin ja parin vuoden päästä alkaisin järjestää työelämää uudelleen.
Tarvitset irtioton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ongelma: tehdään asiat mallin mukaan rooleissa (lapset, töitä, opiskelua) vaikka se ei läheskään kaikille sovi. Sitten 20 vuotta menee siihen, ettei voi ajatella elämän mielenkyyttä!
Ongelma on täysin päinvastainen. Opiskelin sitä mitä halusin, menin töihin kiinnostaviin paikkoihin. Olisi yleisen ihanteen mukaan pitänyt tehdä ne lapset heti nuorena mutta kun en ollut valmis. Kesti tosi kauan, ennen kuin teoriassa olin valmis (mietin aina tätä lapsiarjen rumbaa ja aina se ahdisti, siksi lykkäsin vanhemmaksi haluamista todella kauan) ja nyt tietenkin lapsi on parasta mitä tiedän, totta kai. Mutta haluan olla uskollinen myös itselleni. En vain enää tiedä, mitä tai mikä minä olen.
Eli seurasit juurikin yhteiskunnan rooleja, ja hukkasit itsesi. Eikä nykyään lapsia tehdä nuorina. Tehdään vanhoina - jos silloinkaan.
Nämä höpinät ihanteista on ihmisten korvien välissä.
Lapsia tehdään kaiken ikäisinä, mikä kenellekin sopii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ongelma: tehdään asiat mallin mukaan rooleissa (lapset, töitä, opiskelua) vaikka se ei läheskään kaikille sovi. Sitten 20 vuotta menee siihen, ettei voi ajatella elämän mielenkyyttä!
Ongelma on täysin päinvastainen. Opiskelin sitä mitä halusin, menin töihin kiinnostaviin paikkoihin. Olisi yleisen ihanteen mukaan pitänyt tehdä ne lapset heti nuorena mutta kun en ollut valmis. Kesti tosi kauan, ennen kuin teoriassa olin valmis (mietin aina tätä lapsiarjen rumbaa ja aina se ahdisti, siksi lykkäsin vanhemmaksi haluamista todella kauan) ja nyt tietenkin lapsi on parasta mitä tiedän, totta kai. Mutta haluan olla uskollinen myös itselleni. En vain enää tiedä, mitä tai mikä minä olen.
Eli seurasit juurikin yhteiskunnan rooleja, ja hukkasit itsesi. Eikä nykyään lapsia tehdä nuorina. Tehdään vanhoina - jos silloinkaan.
No ei, vaan lähinnä oman sosiaalisen ympäristöni mallin mukaan juuri nuorena ne lapset olisi pitänyt tehdä. Suvussani tai kaveripiirissä ei ole ketään, joka olisi saanut esikoisen yli 30-vuotiaana, saati yli 35-vuotiaana. Elimme ihan perinteistä dink-elämää mieheni kanssa pitkälti toistakymmentä vuotta, kun kaikilla muilla oli aikuiset lapset niin meille vasta oli tulossa. Kaikilla muilla on duunarin koulutus, vakiduunit ja asuntolainat ja aikuiset lapset. Meillä on taapero, vuokrakämppä, pätkätyöt ja akateeminen koulutus. En olisi voinut tehdä enemmän päinvastoin kuin ympäristön malli näytti. Koska kuuntelimme vain itseämme. Ei olisi varmaan kannattanut.
Minua ahdistaa talous ja tulevaisuus. Se, että nuoruuden idealismi ei tuo leipää pöytään keski-iässä. Mietin koko ajan uutta koulutusta, jotain jolla töitä olisi aina tarjolla. Koen yhteiskuntakelpoisuuden puutetta, huonoa vanhemmuutta ja identiteettikriisiä, kun minulla ei ole niitä määreitä, joita muka jokaisella pitäisi olla tässä vaiheessa elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ongelma: tehdään asiat mallin mukaan rooleissa (lapset, töitä, opiskelua) vaikka se ei läheskään kaikille sovi. Sitten 20 vuotta menee siihen, ettei voi ajatella elämän mielenkyyttä!
Ongelma on täysin päinvastainen. Opiskelin sitä mitä halusin, menin töihin kiinnostaviin paikkoihin. Olisi yleisen ihanteen mukaan pitänyt tehdä ne lapset heti nuorena mutta kun en ollut valmis. Kesti tosi kauan, ennen kuin teoriassa olin valmis (mietin aina tätä lapsiarjen rumbaa ja aina se ahdisti, siksi lykkäsin vanhemmaksi haluamista todella kauan) ja nyt tietenkin lapsi on parasta mitä tiedän, totta kai. Mutta haluan olla uskollinen myös itselleni. En vain enää tiedä, mitä tai mikä minä olen.
Eli seurasit juurikin yhteiskunnan rooleja, ja hukkasit itsesi. Eikä nykyään lapsia tehdä nuorina. Tehdään vanhoina - jos silloinkaan.
No ei, vaan lähinnä oman sosiaalisen ympäristöni mallin mukaan juuri nuorena ne lapset olisi pitänyt tehdä. Suvussani tai kaveripiirissä ei ole ketään, joka olisi saanut esikoisen yli 30-vuotiaana, saati yli 35-vuotiaana. Elimme ihan perinteistä dink-elämää mieheni kanssa pitkälti toistakymmentä vuotta, kun kaikilla muilla oli aikuiset lapset niin meille vasta oli tulossa. Kaikilla muilla on duunarin koulutus, vakiduunit ja asuntolainat ja aikuiset lapset. Meillä on taapero, vuokrakämppä, pätkätyöt ja akateeminen koulutus. En olisi voinut tehdä enemmän päinvastoin kuin ympäristön malli näytti. Koska kuuntelimme vain itseämme. Ei olisi varmaan kannattanut.
Minua ahdistaa talous ja tulevaisuus. Se, että nuoruuden idealismi ei tuo leipää pöytään keski-iässä. Mietin koko ajan uutta koulutusta, jotain jolla töitä olisi aina tarjolla. Koen yhteiskuntakelpoisuuden puutetta, huonoa vanhemmuutta ja identiteettikriisiä, kun minulla ei ole niitä määreitä, joita muka jokaisella pitäisi olla tässä vaiheessa elämää.
No älä ole. Maailma ympärillä velloo ja on aika helvetin tuulista. Anna olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ongelma: tehdään asiat mallin mukaan rooleissa (lapset, töitä, opiskelua) vaikka se ei läheskään kaikille sovi. Sitten 20 vuotta menee siihen, ettei voi ajatella elämän mielenkyyttä!
Ongelma on täysin päinvastainen. Opiskelin sitä mitä halusin, menin töihin kiinnostaviin paikkoihin. Olisi yleisen ihanteen mukaan pitänyt tehdä ne lapset heti nuorena mutta kun en ollut valmis. Kesti tosi kauan, ennen kuin teoriassa olin valmis (mietin aina tätä lapsiarjen rumbaa ja aina se ahdisti, siksi lykkäsin vanhemmaksi haluamista todella kauan) ja nyt tietenkin lapsi on parasta mitä tiedän, totta kai. Mutta haluan olla uskollinen myös itselleni. En vain enää tiedä, mitä tai mikä minä olen.
Eli seurasit juurikin yhteiskunnan rooleja, ja hukkasit itsesi. Eikä nykyään lapsia tehdä nuorina. Tehdään vanhoina - jos silloinkaan.
No ei, vaan lähinnä oman sosiaalisen ympäristöni mallin mukaan juuri nuorena ne lapset olisi pitänyt tehdä. Suvussani tai kaveripiirissä ei ole ketään, joka olisi saanut esikoisen yli 30-vuotiaana, saati yli 35-vuotiaana. Elimme ihan perinteistä dink-elämää mieheni kanssa pitkälti toistakymmentä vuotta, kun kaikilla muilla oli aikuiset lapset niin meille vasta oli tulossa. Kaikilla muilla on duunarin koulutus, vakiduunit ja asuntolainat ja aikuiset lapset. Meillä on taapero, vuokrakämppä, pätkätyöt ja akateeminen koulutus. En olisi voinut tehdä enemmän päinvastoin kuin ympäristön malli näytti. Koska kuuntelimme vain itseämme. Ei olisi varmaan kannattanut.
Minua ahdistaa talous ja tulevaisuus. Se, että nuoruuden idealismi ei tuo leipää pöytään keski-iässä. Mietin koko ajan uutta koulutusta, jotain jolla töitä olisi aina tarjolla. Koen yhteiskuntakelpoisuuden puutetta, huonoa vanhemmuutta ja identiteettikriisiä, kun minulla ei ole niitä määreitä, joita muka jokaisella pitäisi olla tässä vaiheessa elämää.
Yritä päästä tuosta turhasta vertailusta. Elämänne on teidän omaanne, ja muilla on samoin omansa.
Vai ovatko he kysyneet teiltä mielipidettä tai lupaa?
Rauhoitu, jätä toisten arvioiminen, ota aikalisä ja tee suunnitelma joka koskee nimenomaan teidän perhettänne.
Voisiko olla enemmänkin pikkulapsi ajan arjen kuormitusta kuin ikäkriisiä?
Noina vuosina ei kannata sen enempää miettiä elämän miellekkyyttä. Etsii ne ilot arjen pienistä hetkistä.
Esim joskus ylikorostuneesti nautin siitä kun sain edes 20 minuuttia "joogata" rauhassa ennen iltarumbaa.