Ahdistaa ystävän kuolema
Tämä oli vähän erilainen ystävänpäivä.
Sain tänään puhelun eräältä ystävältäni ja hän kertoi, että eräs yhteinen ystävämme on kuollut viime yönä.
Äsken aloin miettiä näitä asioita enemmän ja tuli hirveä olo.
Olen itse 20-vuotias mutta minulla on paljon iäkkäitä ihmisiä ystävinä, tämäkin ystävä oli 70+.
Aloin miettiä kaikkia ystäviäni ja läheisiäni ja tajusin että eivät he täällä ikuisesti ole.
Olen jo monta päivää ennen tätä ajatellut aina välillä yhtäkkiä esimerkiksi että mummokin alkaa olla iäkäs ja muutamia ystäviäni olen myös ajatellut paljon, ikäihmisiä ja monisairaita hekin.
Hankala olo ja itkettää, juttelin tästä muutaman näiden vanhusystävieni kanssa ja he lohduttelivat ja puhuivat että siihen täytyy olla valmis hetkenä minä hyvänsä.
En haluaisi ajatella sitä mutta nyt asia pyörii väkisin mielessäni.
Monet minulle kaikista tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset ovat juuri vanhuksia.
Harrastan vapaaehtoistyötä ja nämä ihmiset ovat sitä kautta tulleet elämääni.
He ovat minulle ikään kuin varamummoja.
Monilta on puolisoita jo menehtynyt tässä lähivuosina mutta tämä oli ensimmäinen ystävä jonka menetin.
Hankala edes puhua tästä, jotenkin hävettää kun en haluaisi näiden ystävien mieltä pahoittaa näillä kuolemajutuilla.
En tiedä mikä pointtini oli, halusin vain avautua.
Kommentit (25)
Mun äiti on 80-vuotias. Ja joutuu hoitamaan isääni 86v joka syöpä sairas. Sain tietää tästä vasta jokin aika sitten. Vaikeaa lähteä itse auttamaan kun omat velvollisuudet. Tuntunut tosi pahalta. Pian edessä hautajaiset.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on 80-vuotias. Ja joutuu hoitamaan isääni 86v joka syöpä sairas. Sain tietää tästä vasta jokin aika sitten. Vaikeaa lähteä itse auttamaan kun omat velvollisuudet. Tuntunut tosi pahalta. Pian edessä hautajaiset.
Ja pitkä välimatka myös
Lämmin osanotto <3
Minun mummoystäväni on 83 ja 84 vuotta vanhoja. Surettaa, että heistä joutuu luopumaan koska tahansa.
Kiitos ihanista kommenteista ja omista kokemuksistanne, voimia myös teille kaikille läheisen menettäneille.
Ap
Kyllähän se onkin alussa ahdistavaa. Minulla kuoli äiti puolisen vuotta sitten ja edelleen olen välillä soittamassa hänelle. Ja hänen äänensä ikäänkuin kaikuu päässäni pitkin päivää. Tekis mieli höpistä hänelle, mutta haluan pitää kiinni siitä että kuolleiden pitää antaa levätä rauhassa.
On se vaan niin outoa kun joku jonka kanssa on ollut todella läheinen, on kerrasta poikki ja poissa. Ei voi viestitellä, ei soittaa, ei käydä. Tajusin juuri, että mulla on vanhoja ystävänpäiväkortteja jääkaapin ovessa, eikä uusia enää varmaan koskaan elämässäni tule. Kaikki on kuolleet.