2-v. tyttöni vihaa minua

En tiedä mikä auttaisi, mutta onko tytön elämässä tapahtunut muuten isoja muutoksia esim. hoidon aloitus? Oletko hänen kanssaan vielä kotona?Voisiko reagoida johonkin sellaiseen? Hakeeko isän huomiota tällä tavalla?

Lapsethan usein myös osoittavat mieltään vanhemmille enkä minäkään kyllä usko minkään riidan olevan tässä taustalla, koska useinhan lapset uhmaavat nimenomaa läheisimpiä ja niitä, jotka uskaltavat ne rajat vetää. Meillä nimenomaa otetaaan juuri tuon ikäisen kanssa " paljon" yhteen kielloista jne. Muutoksiiinkuopuksemme reagoi niin, että meillä vain äiti kelpaa, kun isä on aiemmin hotianut erittäin plajon ja yht' äkkiä ei kelpaa mihinkään. Tietysti kirvelee hänen mieltään... Itsekin odottelen tilanteen menevän ohi. Taustalla meillä hoidon aloitus ja minun töihin paluu, jolloin lapsi alkoi reagoimaan. Oletko jutellut asiasta neuvolassa?

Hänhän on täysin riippuvainen sinusta. Äkkipäätään tulee mieleen, että teillä on vuorovaikutusongelmia, tai sitten kyse on vaan siitä, että tyttö etsii rajojaan ja kokeilee tunteitaan suhteessa sinuun, kuten monet lapset tekevät. nimenomaan siksi, että äiti on se läheisin.

Samaa mieltä edellä kirjoittavien kanssa, että tuskin lapsi osaa vielä vihata. Enemmänkin ajattelen, että uskaltaa sun kanssa näyttää myös negatiivisia tunteita, se on positiivista. Mutta syliin ei kannata ottaa väkisin, eikä muutenkaan halia jos ei lapsi halua. Eihän aikuistakaan väkisin saa halia... varmaan menee ajallaan ohi, mutta älä näytä lapselle että ahdistut hänen käytöksestään. Olet varmasti tosi tärkeä hänelle.



Minun ihana ja kova halimaan, 4v, sanoi eilen, että äiti, mä joskus ajattelen, että en tykkää jostakin yhtään, mutta sitten huomaan että tykkäänkin. Kysyin sitten, että kenestäkö sellasta ajattelit, luulin jutun liittyvän johonkin vieraampaan jonka kanssa oltiin hetki oltu tekemisissä. Vastaukseksi sain, että sinusta ja isästä... että joopa joo, ollaan hänelle tosi tärkeitä. Ensin olin vähän ihmeissäni, mutta sitten sanoin, että eiks ole hassua että kaikille tulee joskus outoja ajatuksia, mutta me silti tiedetään että ollaan toisillemme hurjan rakkaita... Näissä jutuissa on vaan se, että pitää muistaa itse olla säikähtämättä ja näyttämättä omaa ahdistusta lapselle. Tietysti sitä ensin ajattelee, että hui kamalaa, kun se tekee/sanoo noin, mitäköhän se tarkoittaa...

Oletko päivät lapsen kanssa? Oletko sinä se, joka laittaa rajat, kieltää ja toruu? Ja isi se, joka leikittää, hauskuuttaa ja antaa periksi helpommin?

Lapsi uhmaa aina sitä, joka ne rajat vetää ja se on tervettä. Sisimmissään lapsi arvostaa ja kunnioittaa sitä aikuista, joka on se peruspilari, joka kieltää ja joka toruu, sillä alitajuisesti lapsi tietää, ettei itse vielä kykene hallitsemaan maailmaa ja tätä kaaosta, mikä täällä vallitsee. Lapsi tarvitsee rajat ja hakee niitä uhmaamalla. Kun sinä ne asetat, on lapsen tehtävä kapinoida ja ' itsenäistyä' ja testata, pitävätkö ne rajat. Jos ne pitävät kerta toisensa jälkeen, lapsi kiukusta huolimatta tuntee olonsa turvalliseksi. Jos aikuinen antaa periksi, ei lapsi opi luottamaan aikuiseen ja oma sisäinen sekamelska vaan pahenee. Lapsi ei ole vielä valmis ottamaan vastuuta omasta elämästään ja tarvitsee aikuista ohjaamaan toimintaa. Se luo turvallisuudentunteen.

Usein juuri äiti saa kaiken kiukan ja ' vihan' niskaansa, sillä äiti on se läheisin rajanvetäjä. Näin ainakin meillä.



Minun 2,5v poikani ' kääntyi mua vastaan' keväällä kun olin viimeisilläni raskaana. Asia paheni, kun vauva syntyi. Poika selvästi haki ' liittolaisen' , koska äiti oli vauvan kanssa niin tiiviisti. Ja hyvä näin.

Mutta nyt, noin puoli vuotta ' isin suosikkina' oltua on poika alkanut taas lähentyä äitiä. Minä olen meillä se ' paha' , joka kieltää enemmän ja isä on lähinnä se leikittäjä ja hauska tyyppi, jonka kieputukseen on kiva hypätä isin tultua töistä. Hieman kypsyneenä ja uhman aallonpohjassa poika on selvästi alkanut totella minua paremmin kuin isäänsä (vaikkei sitä itse tietenkään tiedosta)



Kyllä se siitä! Älä sinä menetä rakkautta lapseesi! Muista, että loppujen lopuksi viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä ja joskus jopa limittäin...:)



sitruska ja muksut 4,5kk/2,5v

Niinhän se on, että minähän se olen se " perushoitaja" . Laitan ruoan, syötän, en anna karkkia milloin tahansa, asetan rajat ja kipeänä annan lääkkeet ja laitan ilkeät silmätipat. Isi leikkii ja antaa muutenkin periksi tosi helposti. Ehkäpä se on sitten se uhma joka nostaa päätänsä kunnolla. Täytyy vain jaksaa olla se peruspilari ja odottaa, että tyttö itse lähestyy. Onneksi pahimpaan hellyyden kipeyteen saa helpotusta esikoiselta, joka on varsinainen äitinkulta :-)

liisaliina3:

Mikä avuksi 2.v tytär ei hyväksi äitiä hoitamaan ollenkaan, vain isä kelpaa. Tätä vaihetta on nyt kestänyt jo liian pitkään, että se tuntuisi vaan " vaiheelta" . Nyt tyttö lyö ja puree kun yritän otta syliin. Enkä keksi mitään ihmellistä olisi tapahtunut riitoja tms., en ole edes koskaan pahemmin joutunut torumaan tyttöä. Haluaisin helliä ja pitää sylissä, mutta tyttö ei halua. Isän syli kyllä kelpaa. Tunnen itseni tosi surulliseksi tilanteesta. Kotona tuntuu että voin jopa olla huomaamatta koko tyttöä, eikä se välitä. Masentaa.. Onko kenelläkään kokemuksia tällaisesta? (ei varmaankaan:-(

Älä murehdi, kaikkea aikansa. Kerron oman tapaukseni.

Minulla on kolme lasta ja keskimmäisen ollessa pieni, äiti ei kelvannut mihinkään. Ei syöttämään, ei lukemaan iltasatuja, ei työntämään rattaita, ei ottamaan syliin.. Mietin samoja juttuja, ja joskus sanoinkin ' puolileikilläni' miehelleni, että joskus teen vielä kolmannen, enkä näytä häntä kenellekään, vaan pidän itselläni, niin äitikin on ihana asia..

Olisko tyttö ollu 2,5 vuotias, kun lähdimme Kolmårdeniin, ja sinä kuumana päivänä tyttäreni päätti, että äiti onkin hauska juttu. Kannoin häntä siellä sylissäni tuntikausia, kun ei suostunut kävelemään metriäkään, eikä se isä sitten enää kelvannutkaan. Silloin mietin, että jus joo, kannatti tätäkin murehtia :) Ja sen jälkeen on enemmän tai vähemmän kelvannut kumpikin vanhemmista jo 8 vuotta.

Eli anna asioiden edetä omalla tahdillaan, kyllä se mieli siitä muuttuu. Tosissaan turha syliin ' väkisin ottaminen' ei auta asiaa. Olet nyt tällä hetkellä se perustarpeiden tyydyttäjä ja nautit siitä, että mies laittaa lapsen nukkumaan/syöttää jne. Lue itse vaikka kirjaa tai tee jotain yleishyödyllistä!