Ajattelin, että oon erosta jo ihan ok, mutta nyt tuntuu jotenki tosi pahalle

Samat fiilarit. Ei anneta periksi. Karma hoitaa petturit.

Ah, karma. Tuo ihana ystävä. Miten unohdin sen! Kiitos muistutuksesta, todellakin toivon, että karma hoitaa tän tyypin! Ja kaikki muutkin paskiaiset.

Voimia sulle!

Ap

Mutta silti tuntuu pahalle. Ja tämä olo vaan pahenee. Ahdistaa jotenki tosi paljon pitkästä aikaa. Mikä ikävintä huomaan katkeruuden puskevan pintaan, kateuden siitä että miehellä uusi kiva elämä missä puuhaa ties mitä kivaa. Minä istun yksin sohvalla ja syön itseni kipeäksi kaikkea epäterveellistä. Lapset viihtyy omissa huoneissaan, eipä ne aikuista seuraa korvaisikaan.

Ei osannut arvostaa sua tarpeeksi. Löydät paremman, usko pois, sellaisen jolle sä riität omana itsenäsi, jonku joka sua rakastaa aidosti. Antaa vaan tuollaisen mennä vaan menojaan, sun onni.

Hei, Olen Mustafi.

Kuulostaa silta, että tarvitsette vähän tummempaa ja karvaisempaa Mustafia apuun?

Iloiset Terveiset

Mustafinne.

Hei, minkä aikaa erosta? Olitko romuna erona jälkeen vai menikö omien fiilisten puolesta helposti? Minkä ajan kuluttua tuntui, että on päässyt yli? Terveisin samassa tilanteessa vajaa 4kk, eikä ole helpottanut vielä kuin aivan hetkellisesti hitusen kunnes taas ajatukset alkaa pyörimään pettämisen ja vedätyksen ympärillä.

Ei tommosen miehen perään kannata itkee.

Olin täysin romuna, kun mies laittoi avioeropaperit menemään. Oli aivan kamalaa allekirjoittaa se paperi mikä postissa tuli, ja sen tiputtaminen postilaatikkoon. Eroa on nyt tehty puolivuotta, ja vaikeaa on ollut. Kokoajan. Viimeinen kuukausi helpompi. Mutta helppoa ei ole ollut missään vaiheessa. Nyt taas iskee ja kovasti. Varmaan, kun olen valmistellut muuttoa, niin taas yksi asia konkretisoituu. Kodista lähteminen.

Ehkä se ei osannut arvostaa. Ehkä minä en arvostanut tarpeeksi. En halua uutta miestä. En halua kyllä sitä vanhaakaan. En halua ketään. Mutta yksinäisyyskin on ikävää. Hommaan ystäviä. Elämän. Jotenkin muuten. En vaan koskaan pääse mihinkään, lapset aina täällä. En ainakaan vielä luota yhtään että mies pitäisi ne sillon kun sovittu. Varsinkaan jos kuulisi että olen menossa jonnekkin. Vaikka väittää ettei välitä. Kyselee silti.

Minä luulin ensimmäisessä parissa kuukaudessa päässeeni jo syvimmistä vesistä. Mutta sitten tuli muutto, kun sain viimeisen muuttolaatikon purettua, maton levitettyä lattialle ja istuin sohvalle niin tuli ensimmäistä kertaa ihan hirveä itku. Silloin se konkretisoitui koko asia. Menin tosi maihin mieleni kanssa. Koko prosessi alkoi alusta, vielä pahempana kuin pelkän eropäätöksen jälkeen. Se tuntui todella musertavalta kun sen tajusi, ettei paluuta enää ole.

Nro 6.

Vierailija kirjoitti:

Minä luulin ensimmäisessä parissa kuukaudessa päässeeni jo syvimmistä vesistä. Mutta sitten tuli muutto, kun sain viimeisen muuttolaatikon purettua, maton levitettyä lattialle ja istuin sohvalle niin tuli ensimmäistä kertaa ihan hirveä itku. Silloin se konkretisoitui koko asia. Menin tosi maihin mieleni kanssa. Koko prosessi alkoi alusta, vielä pahempana kuin pelkän eropäätöksen jälkeen. Se tuntui todella musertavalta kun sen tajusi, ettei paluuta enää ole.

Nro 6.

Mä luulen että mulle käy just näin. Muutto tulee olemaan tosi kova paikka. Lyö varmasti ihan pohjalle ja palasiksi. Mutta sieltä alkaa sitten nousu uudelleen ylös. Ja kun mä sieltä nousen, mua ei kaada enää mikään. Kodista luopuminen tuntuu tosi tosi pahalle. Ja se kun avioero astuu lopullisesti voimaan. Sen lapun allekirjoittaminen taas. Iso epäonnistuminen. Se nouseminen, se ei tule olemaan helppoa. Oman tuskan lisäksi siihen vielä lasten reagoinnit päälle. Ei tuu olemaan helppo kevät.