Lue keskustelun säännöt.
Tunteeni kumppaniani kohtaan muuttuivat yhdessä yössä
09.02.2023 |
Mikähän mielenterveyden häiriö tämä on? Olen kolmekymppinen nainen, seurustellut nykyisen mieheni kanssa nyt 8 kk. Hän kohtelee minua hyvin, keskusteluyhteytemme on hyvä ja olen ollut todella rakastunut. Muutama päivä sitten yhtenä aamuna minulla oli tunne, että mies jollain tavalla ärsyttää minua erityisen paljon. Kolme päivää olen nähnyt hänessä vain ne ärsyttävät puolet. Ei uskoisi, että olen kasvatustieteen tohtori, kun oma elämä on tällaista. No, en sentään psykologian tohtori.
Mikä minua vaivaa?
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Mies tuskin muuttui yhdessä yössä, joten muutos on tapahtunut mielessäsi, minkä ilmeisesti ymmärrätkin. Moni ei ymmärrä, ei mitään käsitystä metakognitiivisesta ajattelusta.
Kun silmät avautuvat, muutos voi tapahtua nappia painamalla. Olin läheisesti tekemisissä henkilön x kanssa. Siinä sitten tapahtui jotain sellaista, että kaikki asettui ihan uudelleen. Tajusin, että olen lukenut tilanteet ja meidän suhteen ihan väärin ja ollut huomaamatta aiemmin monia juttuja, jotka tukivat täysin tätä uutta ymmärrystä. Paska juttu, mutta minkäs teet.
Ap:n osalla on kyllä kyse muusta, koska hän tietäisi muuten tarkkaan mikä miehessä ärsyttää. Ja itseäni ei ärsyttänyt vaan sattui, ja tunsin pettymystä ja vihaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko läheisyystraumoja? Mulla käy niin, että melko minimaalinenkin pettymys tai pelko voi hetkellisesti jäädyttää sielun kokonaan. Kuulostaa hirveältä ja onkin sitä. Onneksi vihdoi tiedostan asian, en ole ihanaa nykyistä kumppaniani alkanut uhkailla erolla tms vaan yritän olla enemmän omissani pohtimassa mikä oikea syy on, jotta voin keskustella asian auki. Takana on inhottava riitaisa suhde jossa kaikkiin pettymyksiin joutui lopulta palaamaan yksin, muistona edelleen ensimmäinen reaktio on "tätä taas miksi piti ottaa miestä ollenkaan", kunnes pystyy puhumaan.
Onko tällä ilmiöllä nimeä? Millä hakusanoilla löytäisin tästä lisätietoa suomeksi tai englanniksi?
Minulla on traumaperäinen stressihäiriö. Takana traumoja, huono isäsuhde sekä muutama huono parisuhde (jotka eivät ole lääketieteellisessä mielessä traumoja, mutta haavoja sieluun kuitenkin). Nykyään olen mielestäni onnellisessa ja hyvässä parisuhteessa, mutta joinain hetkinä iskee omaa kumppania kohtaan sellainen tunnekylmyys, joka jälkikäteen ihmetyttää ja kammottaa minua. Haluaisin oppia ymmärtämään itseäni paremmin.
T. En ole AP
P.S. Tämä ei välttämättä liity mitenkään AP:n tapaukseen. Ajattelin kuitenkin käyttää tilaisuuden kysyäkseni tästä ilmiöstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko läheisyystraumoja? Mulla käy niin, että melko minimaalinenkin pettymys tai pelko voi hetkellisesti jäädyttää sielun kokonaan. Kuulostaa hirveältä ja onkin sitä. Onneksi vihdoi tiedostan asian, en ole ihanaa nykyistä kumppaniani alkanut uhkailla erolla tms vaan yritän olla enemmän omissani pohtimassa mikä oikea syy on, jotta voin keskustella asian auki. Takana on inhottava riitaisa suhde jossa kaikkiin pettymyksiin joutui lopulta palaamaan yksin, muistona edelleen ensimmäinen reaktio on "tätä taas miksi piti ottaa miestä ollenkaan", kunnes pystyy puhumaan.
Onko tällä ilmiöllä nimeä? Millä hakusanoilla löytäisin tästä lisätietoa suomeksi tai englanniksi?
Minulla on traumaperäinen stressihäiriö. Takana traumoja, huono isäsuhde sekä muutama huono parisuhde (jotka eivät ole lääketieteellisessä mielessä traumoja, mutta haavoja sieluun kuitenkin). Nykyään olen mielestäni onnellisessa ja hyvässä parisuhteessa, mutta joinain hetkinä iskee omaa kumppania kohtaan sellainen tunnekylmyys, joka jälkikäteen ihmetyttää ja kammottaa minua. Haluaisin oppia ymmärtämään itseäni paremmin.
T. En ole AP
P.S. Tämä ei välttämättä liity mitenkään AP:n tapaukseen. Ajattelin kuitenkin käyttää tilaisuuden kysyäkseni tästä ilmiöstä.
Itsekin samanlaisen taustan omaavana ja paljon töitä itseni kanssa tehneenä sanoisin, että trauma ei koskaan parane/häviä 100%:sti. Siellä se aina on, ja välillä läikähtää epämääräisenä tunnetilana tai fyysisenä kokemuksena pinnalle.
Niihin hetkiin suhtaudun itse vain, että "Jaha, vai niin" ja annan sen mennä ohi. Samoin kuin vanhat fyysiset vammat voivat välillä vihoitella vuosikymmenienkin päästä, henkiset ja tunneperäiset vammat vihoittelevat myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko läheisyystraumoja? Mulla käy niin, että melko minimaalinenkin pettymys tai pelko voi hetkellisesti jäädyttää sielun kokonaan. Kuulostaa hirveältä ja onkin sitä. Onneksi vihdoi tiedostan asian, en ole ihanaa nykyistä kumppaniani alkanut uhkailla erolla tms vaan yritän olla enemmän omissani pohtimassa mikä oikea syy on, jotta voin keskustella asian auki. Takana on inhottava riitaisa suhde jossa kaikkiin pettymyksiin joutui lopulta palaamaan yksin, muistona edelleen ensimmäinen reaktio on "tätä taas miksi piti ottaa miestä ollenkaan", kunnes pystyy puhumaan.
Onko tällä ilmiöllä nimeä? Millä hakusanoilla löytäisin tästä lisätietoa suomeksi tai englanniksi?
Minulla on traumaperäinen stressihäiriö. Takana traumoja, huono isäsuhde sekä muutama huono parisuhde (jotka eivät ole lääketieteellisessä mielessä traumoja, mutta haavoja sieluun kuitenkin). Nykyään olen mielestäni onnellisessa ja hyvässä parisuhteessa, mutta joinain hetkinä iskee omaa kumppania kohtaan sellainen tunnekylmyys, joka jälkikäteen ihmetyttää ja kammottaa minua. Haluaisin oppia ymmärtämään itseäni paremmin.
T. En ole AP
P.S. Tämä ei välttämättä liity mitenkään AP:n tapaukseen. Ajattelin kuitenkin käyttää tilaisuuden kysyäkseni tästä ilmiöstä.
En ole löytänyt nimeä tälle, mutta alkoi selvästi tuon suhteen loppuvaiheessa. Vaikka järki sanoo että puhuminen on hyvä, niin tosi vähästä menee kroppa ja mieli lukkoon. Ensin jäädyn, ja vasta pitkän ajan kuluttua voin tajuta että jokin häiritsee (eikä asia ole edes välttämättä iso). Kiintymyssuhteista lähtisin liikkeelle, mutta en tiedä onko varsinaisesti sitä. Opittu avuttomuus ehkä myös.
Vähän kerrallaan on hyvässä suhteessa kuitenkin helpottanut. Ja siksi, että oletan asian liittyvän eniten omiin oloihin, en kumppaniin tai suhteeseemme.
Kunnollinen mies ärsyttää naisia. Naiset haluaakin jännämiehiä aina sen takia koska niistä naiset ei ärsyynny.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä tuo tapahtuu naisille vasta vuosien päästä. Luultavasti korkeakoulutuksesi ja älykkyytesi sai sinut näkemään asian nopeammin.
Miten koulutus ja älykkyys vaikuttaa jos kyseessä vaikka hormonien heittely. Katkeralta kuulostaa.
kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai se konkreettinen vaaleanpunaisten lasien tippuminen kesti tuonnekin asti? Se yleensä tapahtuu vähemmän dramaattisesti noin 4-6kk välissä. Siinä vaiheessa alkaa varsinainen rakastuminen kun ihastumisvaihe loppuu tai sitten huomaa liikaa ongelmia ja pari eroaa. Olet nyt siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa oikeasti rakastaa toista virheineen kaikkineen.
Itselläni tuo on tapahtunut aiemmin jo muutaman viikon kohdalla juurikin vähemmän dramaattisesti ja hiljalleen hiipuen. Mies taas on edelleen alkuhuumassa.
Ap
Olet joko huijannut itseäsi tai sitten olet käyttänyt mielesi pohjalla kuukausia hänen vikojensa etsimiseen ja vihdoin löysit riittävän hyvän syyn alkaa tuntea inhoa.
Minusta kuulostaa vähän tälle kanssa, lueteltiin vaan niitä miehen hyviä puolia, niitä samoja joilla on puhuttu itsensä ympäri tuohon suhteeseen. Itsensä voi uutuuden huumassa psyykata tuntemaan ihastusta, tai sen voi sotkea toisen huomiosta seuranneeseen hyvään mieleen. Jotenkin kuulosti sille ettei mies ehkä koskaan sen kummemmin pyöritellyt sukkia jaloissa tai perhosia vatsassa. Summa summarum ap siis tosiasiassa halusi suhteen, muttei ehkä juuri tämän miehen kanssa
Oikeastaan homma meni niin, että sukat ovat pyörineet jaloissa sen 8 kk. Aluksi en pystynyt edes nukkumaan, olin aivan hullun ihastunut ja nauroin itselleni, että olen kolmekymppisenä aivan teini! Suhdetta en etsinyt, sillä olen nauttinut aina sinkkuelämästä ja haluan lapsiakin vasta vähän myöhemmin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai se konkreettinen vaaleanpunaisten lasien tippuminen kesti tuonnekin asti? Se yleensä tapahtuu vähemmän dramaattisesti noin 4-6kk välissä. Siinä vaiheessa alkaa varsinainen rakastuminen kun ihastumisvaihe loppuu tai sitten huomaa liikaa ongelmia ja pari eroaa. Olet nyt siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa oikeasti rakastaa toista virheineen kaikkineen.
Itselläni tuo on tapahtunut aiemmin jo muutaman viikon kohdalla juurikin vähemmän dramaattisesti ja hiljalleen hiipuen. Mies taas on edelleen alkuhuumassa.
Ap
Olet joko huijannut itseäsi tai sitten olet käyttänyt mielesi pohjalla kuukausia hänen vikojensa etsimiseen ja vihdoin löysit riittävän hyvän syyn alkaa tuntea inhoa.
Minusta kuulostaa vähän tälle kanssa, lueteltiin vaan niitä miehen hyviä puolia, niitä samoja joilla on puhuttu itsensä ympäri tuohon suhteeseen. Itsensä voi uutuuden huumassa psyykata tuntemaan ihastusta, tai sen voi sotkea toisen huomiosta seuranneeseen hyvään mieleen. Jotenkin kuulosti sille ettei mies ehkä koskaan sen kummemmin pyöritellyt sukkia jaloissa tai perhosia vatsassa. Summa summarum ap siis tosiasiassa halusi suhteen, muttei ehkä juuri tämän miehen kanssa
Monen deittaajan ydinongelmana on päättämättömyys. Ei tiedetä mitä haetaan.
Tämä. Sitten päädytään sänkyyn nousuhumalassa ja maataankin lahnana.
Monen deittaajan ydinongelmana on päättämättömyys. Ei tiedetä mitä haetaan.