Onko normaalia, että kun omat lapset on isoja, niin ei yhtään tahdo jaksaa lasten melskettä ja ääniä?

On normaalia.

Itse olen päiväkodissa töissä.

Iän myötä tullut tämä meluherkkyys.

Jaksan sen ajatuksen voimalla, että illalla saan aina tulla omaan hiljaiseen kotiini lataamaan akkuja. 👍

Ihan normaalia. Kiljumista ei enää kestä hermot eivätkä korvat.

Sama täällä. Erityisesti vauvan huutoitku esim. jossain kaupassa saa mut ahdistumaan. Jestas mutta se on rasittavaa kuunneltavaa ja kyllä tiedän omasta kokemuksesta että ei ole helppoa niille vanhemmillekaan. Huhhuh, ikinä en "oppinut" nauttimaan vauva-ajasta ja enää sitä ei onneksi tarvitse kokea! 

 

t. Yhden lapsen äiti

Vierailija kirjoitti:

Juu, samaa huomannut....poistun työpaikallakin kahvihuoneesta kun keskustelut kääntyvät pottaharjoitteluihin ja yövalvomisiin.

Jep

En jaksanut muiden kakaroiden kiljumista edes silloin kun omani oli taapero. Hän olikin hyvin kasvatettu eikä mikään kiljukaula. Asenteeni varmaan tarttui, hänkään ei pidä lapsista, on 40v. vela :)

Omat lapseni ovat jo yläasteella, ja mä kyllä tykkään lapsista edelleen. Tekisi mieli vaihtaa alaa ja mennä päiväkotiin hommiin. Tiedän, miten rankkaa se on, mutta kaipaan oikeasti noita kurahousuaikoja.

Täsmälleen sama täällä. Sukulaislapset on kivoja, mutta huokaisen helpotuksesta ettei heitä kauaa tarvitse jaksaa kerrallaan. Ravintolassa en todellakaan mene istumaan lapsiperheen viereen, tai kaupassa valitsen kassajonon jossa ei ole lapsia. En vaan jaksa.

Enkä kehtaa kenellekään edes sanoa, etten erityisesti toivo lastenlapsia 😄 Kun tuntuu että se on kaikkien keski-ikäisten äiti-ihmisten ykköshaave. Tottakai, jos lapseni saisivat lapsia, niin heistä varmasti tulisi minulle tärkeitä. Mutta jos nyt mietin, niin ihan sama tuleeko sellaisia vai ei.

Saako velakin olla olematta lapsirakas, vai onko se oikeus varattu niille, jotka on tehneet omia?

Tilanne muuttuu kun tulee isovanhemmaksi :) Pikkulapset lähinnä ärsytti muakin kunnes oma lapsenlapsi syntyi. Nyt vieraatkin pikkupirpanat nostaa taas hymyn huulille.

On normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Luulin olevani lapsirakas, mutta nyt perheellisenä on alkanut suorastaan ällöttää suurin osa pikkulapsista ja alakouluikäisistäkin. Ehkä heitä katsoo nyt tarkemmin, en keksi mitään järkevää muuta syytä. Likaisia, likaisia, loputtoman rähnäisiä lapsia suurin osa, minne ikinä meneekin. Rääkyvät, sörkkivät kaikkea, räkää, kuolaa, ruokaa kaikkialla. En edes halua ajatella täitä ja kihomatoja. Koululaiset näyttävät siltä etteivät peseydy kunnolla osapuilleen koskaan. Söpöys on lapsista nykyään todella kaukana.

Missähän piireissä oikein liikut, jos kaikki lapset on likaisia ja rähjäisiä. 

Minulla ainakin juuri päinvastoin. Nyt kun ei tarvitse enää katsoa omien lasten perään niin suorastaan nautin kun ei tarvitse enää reagoida näihin ääniin mutta jonkun muun pitää. Voin sitten katsoa sekä säälien että pienen nostalgian vallassa kun se stressaantunut äiti yrittä rauhoittaa jälkikasvuaan hotellin aamiasella tai isä saada kiemurtelevan lapsen pysymään ostoskärryissä. Huokaisen ja jatkan oman elämän helppoudesta nauttimista.

Näin se on. Meillä ainokainen on ollut 5 v maailmalla. Vierailtiin taannoin kaveriperheessä, jossa on nelivuotias puhekone. Ei jaksa eikä kyllä oikein kiinnostakaan enää, kyllä se on aikansa kutakin.

Juu, mun lapset on vasta koululaisia eli ei edes kovin isoja vielä, mutta kyllä taaperot on rasittavia. No, oli kyllä omatkin rasittavia taaperoina, mutta omiin on se tunneside niin jaksaa paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ainakin juuri päinvastoin. Nyt kun ei tarvitse enää katsoa omien lasten perään niin suorastaan nautin kun ei tarvitse enää reagoida näihin ääniin mutta jonkun muun pitää. Voin sitten katsoa sekä säälien että pienen nostalgian vallassa kun se stressaantunut äiti yrittä rauhoittaa jälkikasvuaan hotellin aamiasella tai isä saada kiemurtelevan lapsen pysymään ostoskärryissä. Huokaisen ja jatkan oman elämän helppoudesta nauttimista.

Sama! Ai että on ihanaa kun ei tarvitse välittää siitä kirkuvasta vauvasta tai joka paikkaan sormensa työntävästä pikkulapsista. Herää syvä kiitollisuus, että itsellä on se vaihe jo takana.

Meidän lapset ja muiden kakarat. 

Ei se taida ihan normaalia olla.

Minä olen lapsirakas ja vihaan sitä huutoa ja melskettä.

Lapset vielä kotona, mutten silti jaksa yhtään melskettä ja ääniä.

Vierailija kirjoitti:

Täsmälleen sama täällä. Sukulaislapset on kivoja, mutta huokaisen helpotuksesta ettei heitä kauaa tarvitse jaksaa kerrallaan. Ravintolassa en todellakaan mene istumaan lapsiperheen viereen, tai kaupassa valitsen kassajonon jossa ei ole lapsia. En vaan jaksa.

Enkä kehtaa kenellekään edes sanoa, etten erityisesti toivo lastenlapsia 😄 Kun tuntuu että se on kaikkien keski-ikäisten äiti-ihmisten ykköshaave. Tottakai, jos lapseni saisivat lapsia, niin heistä varmasti tulisi minulle tärkeitä. Mutta jos nyt mietin, niin ihan sama tuleeko sellaisia vai ei.

 Ja minä kun pelkäsin olevani ainoa, joka ei välttämättä halua lastenlapsia. Omat on jo aikuisia, eikä kumpikaan aio lapsia hankkia - minä huokaisin helpotuksesta, mies toki oli hieman pettynyt. Ystävistä kaikki ovat innoissaan lapsenlapsistaan, ja välillä tuntuu ettei enää edes keskustella kuin näiden touhuista.