Minkä verran lapsuus oikeasti vaikuttaa myöhempään elämään?

Vierailija kirjoitti:

Joillakin enemmän joillakin vähemmän.

Juuri vähän aikaa sitten kuulin että serkkupoikaani oli kiusattu läpi koko kouluajan. Nykyään hän on sosiaalinen ihminen jolla perhe ja hyväpalkkainen työ joten en olisi kyllä heti uskonut koulukiusatuksi.

Hänellä varmaan oli sitten kuitenkin hyvä ja turvallinen lapsuudenperhe? Se kantaa tosi pitkälle, ja on kyllä kaiken perusta. Ilman sitäkin kyllä sinnikkäät pärjää myöhemmin elämässä, mutta iso riski on kyllä kokea jatkuvaa isäistä tyhjyyttä, ja surua lapsuuden tunnekylmyydestä/ laiminlyönnistä. Jos lapsena ei saa vahvistusta sille, että on hyvä ja ihana, tärkeä ja rakas omille vanhemmilleen, on helposti seurauksena huono itsetunto ja alisuoriutuminen. Tunne ettei kelpaa, ja ettei ole minkään arvoinen.

Vierailija kirjoitti:

Joillakin enemmän joillakin vähemmän.

Juuri vähän aikaa sitten kuulin että serkkupoikaani oli kiusattu läpi koko kouluajan. Nykyään hän on sosiaalinen ihminen jolla perhe ja hyväpalkkainen työ joten en olisi kyllä heti uskonut koulukiusatuksi.

Tulen itse perheestä, jossa minua on rakastettu ja sain olla sellainen kuin olen.

Tämä varmasti auttoi siihen, että kun minua yritettiin kiusata (mm. hukuttamalla uima-altaaseen, joten kyllä lasken sen kiusaamiseksi) niin turhauduin vain asiasta ja annoin tulla suoraan kiusaajalle julkisesti hänet nolaten. Sain olla rauhassa. Myös myöhemmin minua on yritetty kiusata sanoin, mutta katsoin heitä vaan, että eikö heillä ole parempaa tekemistä. En kaivannut heidän seuraansa, koska kyllä minä olen ystäviä harrastuksistani aina saanut.

Jälkikäteen olen miettinyt, että tokihan tuo kokemus itseeni vaikuttaa siten, että edelleen koen vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta ja en koe tarvetta hakea hyväksyntää. Se vaan on enemmän nuorena aikuisena näkynyt siten, että minua kutsuttiin useamman kerran yksinäiseksi sudeksi. Tein asioita paljon yksin, koska ellen saanut seuraa niin tein asioita silti; matkustelin, kokeilin erilaisia harrastuksia, muutin paikasta toiseen, kokeilin erilaisia työjuttuja jne.

En ole kokenut jääneeni mistään paitsi, mutta toisaalta taas sosiaalisten taitojen puutteen huomasin vasta lähempänä 40 vuotta, kun koin niiden puutteen vaikuttavan ihan tavallisiin sosiaalisiin tilanteisiin.

Vastaus: hyvä perhe auttaa itsetunnon kehittymisessä ja oman arvonsa tuntemisessa, mutta kiusaaminen vaikuttaa vahvasti ulkopuolisuuden tunteen kehittymiseen sekä itselläni sosiaalisten taitojen kehittymättömyyteen, koska mitä nyt yksinäinen susi muille hirveästi jutustelisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus vaikuttaa paljon enemmän kuin ihmiset edes tajuaakaan. Sekä hyvässä ja pahassa. Se että joku pärjää aikuisena hyvin huolimatta paskasta lapsuudesta, tarkoittaa yleensä sitä, että paska ei ole vielä osunut tuulettimeen tai sitä on jo pitkälti käsitelty.  Tällä tarkoitan sitä, että nuorena aikuisena jotkut vielä pystyvät dumppaamaan asiat mielestään ja olemaan ulkoisesti tosi jees. Mutta sisäinen maailma on paskana. Joskus se vaihe kuitenkin tulee kaikilla, että ne paskat asiat pitää käsitellä. 

Juu. Kun saa ne käsiteltyä, niin jotenkin tajuaa paljon ja avautuu ihan uusi näkymä elämään.

Alan olla ihan ylpeä itsestäni.

Olen nuo asiat kokenut ja läpikäynyt.

Käsitellyt paljon monilla tasoillA.

Minä olen minä. Hyvä ja sopiva juuri omana itsenäni.

Mutta hyvän lapsuuden eläneiden ei tarvitse työstää mitään.  Voi käyttää energiaa muihin tavoitteisiin.  

Vierailija kirjoitti:

Älytön kysymys. Koko persoonallisuus rakentuu lapsena. Totta kai se vaikuttaa.

Mutta antaako lapsuudessa koettujen negatiivisten asioiden vaikuttaa koko loppuelämän on osin itsestäkin kiinni. Syytteleekö omista valinnoistaan niin työ- kuin ihmissuhteissa lapsuudessa koettua?

Geenit vaikuttavat enemmän kuin kasvatus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus vaikuttaa paljon enemmän kuin ihmiset edes tajuaakaan. Sekä hyvässä ja pahassa. Se että joku pärjää aikuisena hyvin huolimatta paskasta lapsuudesta, tarkoittaa yleensä sitä, että paska ei ole vielä osunut tuulettimeen tai sitä on jo pitkälti käsitelty.  Tällä tarkoitan sitä, että nuorena aikuisena jotkut vielä pystyvät dumppaamaan asiat mielestään ja olemaan ulkoisesti tosi jees. Mutta sisäinen maailma on paskana. Joskus se vaihe kuitenkin tulee kaikilla, että ne paskat asiat pitää käsitellä. 

Itselläni ei ole vielä 48-vuotiaaseen mennessä tullut vastaan, olen sekä ulkoisesti että sisäisesti varrsin tasapainoinen. Sen sijaan veljeni, joka on paljon herkempi luonne, alkoi oireilla ahdistus- ja paniikkioireilla teini-iässä, masentui sitten ja on nykyään masennuksen takia eläkkeellä. Hän oli se juoppo/mt-perheen "helppo ihana lapsi", joka oli aina hiljaa ja helppo eikä vaatinut mitään. Minä olin taas se ärsyttävä kauhukakara, joka pidin paljon ääntä tarpeistani, teininä aloin karkailla kotoa jne. Uskon, että se äänekäs vastarinta tavallaan auttoi minua paljon, minä en omaksunut sellaista alistunutta "tällaista paskaa tämä elämä vaan on" tai jopa "minä ansaitsen tämän" asennetta vaan vaikkei se mitään auttanut, puolustin tarpeitani ja valitin äänekkäästi jos niitä ei täytetty. Ja etsin toki myös aktiivisesti muualta tarpeisiini tyydytystä, esim. teininä keksin että jos kotona minua ei rakastettu, miehiltä ja pojilta voin saada rakkautta kkoska olin suht kaunis.

Tässä on sinulla ja minulla se ero, että sinulla oli valtaa ja mahdollisuus kapinoida ja "rettelöidä" sääntöjä vastaan. Se on ollut sinun yksi pelastava oljenkorsi.

Meillä kotona kapinointia oli jo se, että kohteliaasti yritti esittää ihan perustelujen kanssa oman mielipiteen, mutta kun se erosi vanhemman mielipiteestä niin se oli kapina. Tyyliin "Haluaisin kissan." -A "Et saa" -> "Mutta pitäisin siitä hyvää huolta, olen opiskellut ja lukenut kissanhoitoa ja olen jo 17v." -> "Nyt jos ei lopu tuo suun soittaminen niin ei hyvä heilu!"

Jos olisin karkaillut kotona ja rellestänyt, olisin saanut ihan rehellisesti joko haul1kosta tai k1rveestä kall00ni.

Siinäpä lapselle voimaantumisen vaihtoehtoja; joko tottelet 0rjana tai ku0let.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älytön kysymys. Koko persoonallisuus rakentuu lapsena. Totta kai se vaikuttaa.

Mutta antaako lapsuudessa koettujen negatiivisten asioiden vaikuttaa koko loppuelämän on osin itsestäkin kiinni. Syytteleekö omista valinnoistaan niin työ- kuin ihmissuhteissa lapsuudessa koettua?

Mulla meni persoona osiin lapsena ja on diagnosoitu vaikea dissosiaatiohäiriö joka johtuu lapsuuden traumoista. Tähän en ole voinut vaikuttaa itse.