luontaisia erakkoäitejä?
Onko tällä palstalla sellaisia äitejä, jotka kaipaavat " normaalia" enemmän omaa tilaa ja rauhaa? Siis sellaisia,joille yksinäisyys ei ole ongelma, tai joita esim. yökyläilyt puolin ja toisin sukulaisissa tai ystäväperheissä ahdistavat (ovat aina ahdistaneet)? Minusta tuntuu usein, että vaikka rakastan omaa perhettäni, niin yhtään ylimääräistä ihmistä en jaksaisi ottaa saman katon alle päivää pidemmäksi aikaa. Tunnen siitä syyllisyyttä. Nyt on anoppi kylässä, kutsui itse itsensä reiluksi viikoksi. Välillä olen niin ahdistunut, että purskahdan itkuun ja joudun lähtemään vessaan tai pyykkituvalle tihrustamaan. Olen ollut tällainen aina, ettei kyse siis hormoneista. Viime yönä otin vauvan mukaan vaunuihin ja lähdin ulos kävelemään, etten räjähtäisi.
Anoppi on erilainen kuin minä, tarvitsee ihmisiä ympärilleen, ja siksi tulee usein pitkille vierailuille. Nyt piti tulla 5 päiväksi, mutta juuri kun luulin sen lähtevän niin sanoi, että jäänkin auttamaan sua vielä, kun ei mullamitään tärkeämpää. Musta tuntui, että voisin juosta karkuun saman tien, että tukehdun ihan fyysisesti. Ja kyse ei ole vain anopista, en kestäisi siis ketään muutakaan niin kauaa saman katon alla. En halua kuitenkaan kieltää vierailuja muun perheen vuoksi.
Onko kohtalotovereita? Miten suhtaudutte erakkouteenne? Miten selitätte sen läheisille? Miten sanotte nätisti, että ette jaksa olla seurallisia?
Kommentit (15)
Meillä on niin pieni asuntokin, että täysin mahdotonta, mutta ymmärrän sua hyvin. Meillä ei viikolla käy iltaisin ketään kylässä, se on meidän oma päätös, ei jakseta, kun vauvakin käy aikaisin nukkumaan ja esikoinenkin jo 20.00. viikonloppuisin nähdään joitakin perhetuttuja tai käydään isovanhemmilla. Mutta lähinnä mua ahdistaa anoppilassa " sunnuntai" -vierailut, koska esikoinen villiintyy siellä aina täysin. Ainoa seura, mikä kiinnostaa aidosti, on toiset samassa tilanteessa oleva lapsiperheet.
sitten tajusivat, että eivät olleet tervetulleita viikolla. Mä en itsekkään halua lähetä viikolla kylään esim 17.00 jälkeen. Heti melkein pitää alkaa syöttämään vauvaa ja vauva on iltiaisin väsynyt. Just tänään olisi ollut sukulaistytön synttäri ja kaikki muut menivät, paitsi mä ja vauvamme. Olin oikeastaan vähän mieli maassa, että heidän oli ehdoton pakko pitää ne juhlat viikolla. kerrankin olisin halunnut mennä, en vain niin myöhään.
Mää kaipaan kovasti myös aikaa ihan vaan perheen kesken. Meillä on tyttö 1v2kk. Tytön syntymän jälkeen tuntuu, että koko ajan joku on tunkemassa kylään tai johonkin pitäisi olla menossa. Mies on vielä toisesta maasta kotoisin missä ihmiset vierailee toisillaan mitään ilmottamatta ym. Onneksi nyt olen saanut puhuttua miehen sukulaisille, että kylään tulosta pitää soittaa ja sopia. Mutta se on todella ahdistavaa jos juuri ollaan oltu anopilla kylässä niin jo parin päivän päästä soittaa, että nähtäisiinkö, kun ei ole kuulemma nähnyt tyttöä niin pitkään aikaan...Enkä jaksaisi edes omaa rakasta perhettäni nähdä useita kertoja viikossa.
Ymmärrän hyvin tilanteesi. Itse olisin ihan hajomassa jos anoppi änkeisi itsensä viikoksi meille tai joku muu sukulainen. Se on niin vaikeaa selittää ihmisille, että tää on mun luonne, että ahdistun pitkistä vierailuista tai siitä, että koko ajan pitäsi olla menossa johonkin. Eikä se silti tarkoita sitä, että en rakastaisi sukulaisia.
Tytön takia olen yrittänyt vierailla ja kutsua sukulaisia useammin kylään, vaikka itse ei aina jaksaisi. Silti en ketään yöksi meille ottaisi, mutta meidän tilanne on siinä mielessä hyvä, että sukulaiset kaikki asuu lähellä niin voivat mennä kotiinsa nukkumaan.
Mies onneksi ymmärtää minua tässä asiassa ja tuntuu, että siihenkin on tarttunut tätä erakkoluonnetta :)
Ihana kuulla, että meitä on muitakin. Aloin jo välillä ihmettelemään omaa päätäni, kun kaipaan niin paljon tilaa ja aikaa vain miehen ja lapsen kanssa.
Koitahan jaksaa!
Miba
En yhtään välitä siitä että joku on meillä yötä tai että me joudumme olemaan jossain yökylässä. Hotellissa voin kyllä oman perheen kesken yöpyä, mutta en tykkää olla kenenkään luona, edes läheisten.
Onneksi appivanhemmat asuvat ajomatkan päässä, ettei tule yökyläilyjä. Omat vanhempani ovat kuolleet, ainoa yövierailija on siskoni. Mutta niin kovasti kun siskostani tykkäänkin, en haluaisi, että hän on meillä yötä tai muutenkaan pidempään...
Ja meillä on kyllä tilaakin, siitä ei ole kyse.
En osaa ajatellakaan, että joku tulisi meille viikoksi???
Lapsetkin on jo isoja, 12 v ja 14 v, mutta tuntuu, että " oma elämä" , arkielämä häiriintyy, jos on yökyläilyjä/vierailuja liikaa. Vierailut silloin tällöin on ok, mutta elämä on jotenkin muutenkin niin kovin täynnä, työ, koulu, harrastukset, että vapaa-ajan viettää tosi mielellään ihan oman perheen kesken. Ja viihdyn hyvin myös ihan yksin.
Vieraita en yleensä kutsu yöksi, ehkä kerran vuodessa joku sisaruksistani käy.
Harvoin kutsumme vieraita - en kestä varsinkaan työpäivän jälkeen ylimääräistä stressiä ja meininkiä. Joskus harvoin viikonloppuisin joku piipahtaa.
Mua ei kiinnosta muiden seura, niin ikävältä kui se kirjoitettuna kuulostaakin. Mieheni on hyvin samanlainen, siksi asiasta ei tarvitse taittaa peistä.
Sosiaaliset kontaktini rajoittuvat töihin sekä sitten harrastustoimintaan sekä tietysti naapureihin, joiden kanssa muutaman kerran viikossa tavataan pihassa.
Äitini hoiti 4 lasta kotiäitinä tasapainoiksi yksin- tosin isä hoiti illat ja viikonloput.
Ei jaksamisongelmia, ei burnouteja. Ihmettelen. Ei hän kaivannut muita ystäviäkään kuin isäni.
Huh, hyvä kuulla muidenkin kokemuksia. Mahtavaa, että joillakin on mahdollisuus olla ottamatta yövieraita vastaan! Olen suorastaan kateellinen! Meillä tietenkin 300 km välimatka sukulaisiin tekee sen, että on melkein pakko tulla kylään pariksi päiväksi jos ei viiti ajaa tai istua junassa tuntikausia saman vuorokauden sisään. Mutta koska miehenikin on yksityisyyttä tarvitseva, niin itse reissataan sukulaisiin mieluiten vain viikonlopuksi ja harvoin eli me tykätään ihan vain matkustaa autossa omalla porukalla.
Taidan olla suurimman osan aikaa sujut itseni kanssa tässä asiassa. Mutta ongelma pysyy. Anoppi on niin täysin erilainen, se ei vaan kertakaikkiaan halua kunnioittaa tarvettamme olla rauhassa, koska se inhoaa yksinäisyyttä (ja mieheni on ainoa lapsi). Ihmisenä hän on suorastaan raivostuttavan mukava ja yliavulias (tuppautuja), joten en oikein voin sanoa mitään kielteistä hänen vierailuistaan olematta epäkiitollinen. JOtenkin nimittäin tuntuu, että hän kuvittelee voivansa hyvillä töillään " ostaa" oikeuden kyläillä meillä säännöllisesti pitkiä aikoja. JOskus (kuten tänään) vaan ahdistaa niin, että tekis mieli karata vauvan kanssa hotelliin, kun hän tulee kylään. Jos joku sattuu muistamaan, niin hänhän asui meillä raskausaikanani about putkeen 5 vko:a!!! Taisi tottua meillä majailuun liiankin hyvin...
Itse kaipaan ihmisiä ympärilleni ja mielelläni kutsun heitä meille kyläänkin. Tykkään seurasta ja olen kaikkea muuta kuin erakko. Mutta en silti välitä niinkään yövieraista. Itsekin mielelläni tulen kotiin yöksi tai sitten yövyn perheen kanssa esim. hotellissa. Iltarauhoittuminen lapsille ja aamuisin rauhassa herääminen on minusta tarpeen- ainakin pienille lapsille. Lisäksi en itsekään jaksa heti aamulla nousta reippaana keittämään kahvia vieraille ja keskustella ystävällisesti, jos ovat aamuvirkkuja. En myöskään ehkä jaksa yhtää ihmistä niin pitkään ja lähes viikko kyllä tuottaisi tuskaa, ehdin huomata liikaa huonoja piirteitä toisessa ja hermostua itsekin, tuntuu että toisen joutuu ottamaan liikaa huomioon ja ei voi elää normaalia elämäänsä. Näen mielelläni ihmisiä, mutta eri ihmisiä ja lyhyemmän aikaa.
Eli kyllä pidemmät vierailut voi sosiaalisellekin ihmiselle olla vaikeita. Mutta mielenkiintoista on ollut lukea tätä ketjua, olen jopa oppinut ymmärtämään ehkä jotain kaver(e)istani, sillä minulla on ollut vaikea ymmärtää joskus miten viikonloppuna yksi meno estää muuten näkemisen ja miten joku ei koskaan oikein jaksa nähdä. Tätä en ole kyllä aikaisemmin ymmärtänyt, ehkä en sisäistä sitä oikein vieläkään, mutta tajusin hyvin että ihmiset ovat todellakin tässä erilaisia ja kaikki eivät kaipaa niinkään seuraa (eli ihmisen laumaeläinvietti vaihtelee). Taidan jotenkin siis ymmärtää anoppiasi, mutta en kyllä noin pitkiä vierailuja. Voisitteko sopia anopin kanssa lyhyemmistä vierailuista tai saada anopille jotain ohjelmaa pidempien vierailujen aikana ettei koko ajan pyöri nurkissa?
Eli jättäisit anopin lapsenlikaksi ja lähtisit itse hengähtämään? Tekisit jotain mistä tykkäisit ja saisit olla ihan rauhassa.
Täytyy tunnustaa, ettei anoppi istu nurkissa 24 h. Hän keksii itselleen hommaa n. 2 h päivässä, käy kaupungilla tai ulkoilee lasten kanssa. Itsekin lähden kerran päivässä vaunulenkille. Mutta pitemmän päälle se ei riitä. Välillä tuntuu siltä, että olenkin naimisissa hänen kanssaan. Odottaahan hän ruuan kanssa kotona kun tulen lenkiltä ja taas pitää jaksaa olla seurallinen.
Haluaisin oikeasti pitää hänen vierailuistaan, mutta on tosi vaikea pitää kiinni omista rajoistaan.
Seuraavaksi stressin aiheena on joululoma, monet yövierailut ja sukulaiset. Esikoisellani on muuten seurankipeä luonne, ehkä lähivuosina voi olla muutaman päivän mummolassa ilman vanhempia. Keskimmäinen on tullut minuun ja nuorimmasta ei vielä tiedä. Esikoinen nauttii pitkistä vierailuista ja ikävöi kovasti sukulaisia, siksikin tämä on ristiriitainen asia.
Sukulaisvierailut ovat muuten mukavia, mutta meillä sama ongelma: vieraat tulevat 300km päästä, eli heidän on melkein pakko jäädä yöksi. Miehen suku on kovin sukurakasta, ja he pitävät aina ovet avoinna toisilleen. Itseäni ahdistaa, kun mies aina kutsuu sukujuhlilla yms. sukulaisiansa kylään, kysymättä multa mitään.
Meillä on alle 50 neliön kaksio, ja esikoinen laskettu aika tässä joulun tienoilla. Anoppi jo kutsui itse itsensä " moneksi päiväksi" kylään vauvan synnyttyä. Ja se kylääntuloviikko tammikuussa on jo lyöty hänen puoleltaan lukkoon, oli vauva siinä vaiheessa viikon tai kuukauden ikäinen... Yritin kyllä sanoa että ihan vastasyntyneen kanssa en jaksa vierailijoita, mutta hän ei ymmärtänyt selvää suomen kieltä. Saa nähdä minkälaiset kissatappelut tästä vielä tulee!
Kun valitin omalle äidilleni miehen suvun tapoja, hän vaan sanoi, että pitää sitten toimia suoraan ja lähteä vaikka vauvan kanssa jonkun kaverin luo yökylään, jos anoppi ei muusta tajua. Kuulostaa vaan aika rankalta, koska siinähän vien vauvan myös mieheni ulottumattomiin. Täytyy toivoa, ettei tarvitsisi noin äärimmäisyyksiin turvautua. Kai se anoppikin tajuaa, jos sanon ihan suoraan, että meillä menee välit poikki jos hän ei tajua pitää visiittiä lyhyenä (todennäköisesti kaavailee ainakin neljän yön viettoa täällä meidän olohuoneen sohvalla)...
Kandi
Mä pidän itseäni verrattain erakkoluonteisena, hyvien ja läheisten ystävien lukumäärän voin laskea yhden käden sormilla ja siinäkin on jo muutama ylimääräinen. Mitään epämääräisiä tuttavuuksia en kaipaa yhtään elämääni vaan olen mieluummin vaikka yksin. Viihdyn todella hyvin ihan itsekseni enkä jaksa jatkuvasti höpöttää jotain ja yrittää viihdyttää. Silti voisin sanoa, että olisin todella onnellinen, jos anoppini tulisi meille kylään esim. vain viikoksi tai kahdeksi. En kehtaisi edes valittaa asiasta. Meille anoppi tuli kuukaudeksi kun vauvamme oli kolme viikkoa vanha. Kaikkeen tottuu. Ei ollut helppo kuukausi ja veikkaan jos meille pikku kakkonen tulee, niin toistamiseen en mäkään halua sellaista elää. Niin, anoppi tulee ulkomailta ja heille on itsestään selvyys että jos tullaan niin tullaan pitemmäksi aikaan. Juttu olisi näin vaikka asuisimme heidän kanssaan samassa maassa mutta eri kaupungissa. Toki anopista on apuakin mutta en pysty yhtään relaamaan, kun joku ulkopuolinen on meillä kotona. Se on ihan vain mun korvien välissäni, ei anoppi odota mitään palvelua tai jatkuvaa seurustelua.
Mä luonnehdin itseäni sosiaaliseksi erakoksi. (Tää teri tuli esille jossakin lehdessä, ja kuvaa minua hyvin.) Pidän ihmisistä ja tapaan heitä mielelläni, mutta tarvitsen paljon myös aikaa ihan oman perheen kesken. En voisi kuvitellakaan aikatauluttavani monia tapaamisia samalle päivälle. Enkä voisi ääritilanteita lukuun ottamatta asua samassa tilassa vieraiden kanssa (mökit, joissa ei omia huoneita jne...)
Meillä käy aika harvoin yövieraita. Meillä on muutamia läheisiä ystäviä, joiden kesken joskus harvoin yökyläilemme. Muita yövieraita en todellakaan haluaisi. Yövierailut sopivat, jos tunnemme toisemme niin hyvin, että voi olla täysin oma itsensä. Eli voi kulkea yöpuvussa, jutella tai olla juttelemattakin tovin, laittaa normaalisti ruokaa jne... Sellaista väkinäistä seuranpitoa en todellakaan jaksa pitkään. Tuntemattomammat yövieraat aiheuttavat stressiä, enkä voi sille mitään. Jos nyt joku tulee meille yöksi, yritän kuitenkin skarpata, ettei toinen vain minun luonteeni takia tuntisi itseään ei-tervetulleeksi.
En siis jaksa jatkuvaa seurustelua. Työni on sosiaalista, vapaa-aikani vain osittain. Minäkin muuten viihdyn paremmin hotellissa kuin puolituttujen tai kaukaisetn sukulaisten nurkissa. Tositen kodissa en voi määrätä, että voisitteko olla kahdeksasta yhdeksään hiljaa, kun lapset käyvät nukkumaan. Enkä myöskään halua teennäisesti pitää lapsia hiljaa aamukuudelta, kun he heräävät ja muut vielä nukkuvat. tai että lapseni ovat kiukkuisia, jos he eivät saa ruokaansa viimeistään puolilta päivin. Ehkä lasten kasvaessa asia helpottuu. mieheni muuten on kanssani samaa maata.
Mulla on ihan samanlainen tilanne. Välimatka anoppilaan 300km ja anoppi ja appiukko kutsuvat itse itsensä kylään. Ajat vaihtelevat muutamasta päivästä kuukauteen... Anoppini samanlainen " auttaja" . Ei ilmeisesti tajua miten raskasta se muille on.
Anopilla myös rasittava tapa " auttaa lapsen hoidossa" (yksi lapsi 1v.), omii tytön itselleen, parin päivän kuluttua " auttamisesta" tytölle tulee eroahdistus äidistä ja alkaa huutamaan kun vaan näkeekin mumminsa...
Tällä hetkellä emme ole anoppilan väen kanssa väleissä, koska mieheni " uskalsi" vihdoin laittaa äidilleen rajat siitä, miten meillä ollaan.
Viihdyn erittäin hyvin itsekseni ja tällä hetkellä kotona hoitamassa tyttöä. Asumme hiukan syrjässä, joten edes naapureita ei tarvitse nähdä, jos ei sitä itse halua. Meilläki noita yökyläläisiä on vaihtelevasti. Ainahan se on raskasta kun " vieraita ihmisiä" nurkissa pyörii. Välillä on aikoja jolloin tilanne on rauhoitettava.
Kieltämättä tunnen myös oloni välillä " epänormaaliksi" ystäväni ovat päin vastaisia kuin minä ja monet ihmettelevät, että miten pääni kestää päivät pitkät yksin kotona lapsen kanssa... Kukin on omanlaisensa...
Tulin just yölliseltä lenkiltä ajatuksia selvittelemästä, loistava selviytymiskeino muuten, mutta ehkä kävis pitemmän päälle raskaaksi. Niin unohdin mainita, että anoppini ja oikeastaan kaikki läheiseni kyllä tietävät mun ison oman reviirin tarpeen.Mutta he eivät ymmärrä, että he todella voivat läsnäolollaan tehdä mun olon tosi tukalaksi. Kukapa sellaista haluaisi uskoa. Ja kuitenkaan kyse ei ole mistään henk.kohtaisesta, ja senkin olen selittänyt useasti 10 v aikana mm. anopille. En vaan pysty näyttelemään, että pitäisin vierailuista ja kyllä lapsetkin sen vaistoavat. Johonkin rajaan asti yritän mennä lasten edun mukaan " uhrautuen" itse, haluanhan heidän parastaan. Oma isäni ja appiukko ovat samanlaisia erakkoja kuin minä, mutta koen tällaisen piirteen naisella hankalana. Sitä ei hyväksytä samalla lailla. Sitä pitää selitellä jotenkin. Vai mitä mieltä olette?