Traumaattinen synnytys - kerro kokemuksesi!

Etkö mieluummin kuulisi positiivisista kokemuksista tossa vaiheessa? :D

Itse en pelännyt synnytystä ollenkaan. Itse raskausaika oli niin kamala kaikkine oireineen (mm. Oksentelua enempi vähempi loppuun asti, ilmavaivat, ummetus, närästys, akne muutoin ok iholla, univaikeudet, jatkuva pissahätä...) JOTEN odotin synnytystä kuin kuuta nousevaa. Luotin kehooni, siihen että naiset on synnyttäneet kautta aikain. Synnytin esikoiseni koronan alun eristysaikaan. No hyvin meni. Lapsi syntyi nopeasti. Yllätyin siitä miten supistukset tuntuivat kovilta kuukautiskivuilta, joista kyllä elämän verran kokemusta. Lapsella oli napanuora kaulan ympärillä ja oli kakannut lapsiveteen, sydämessä sivuääni joka hävisi parissa päivässä, mutta kaikki meni hyvin. Ilman epiduraalia, kuusi tikkiä. Mies sai olla synnyksessä, sen jälkeen kolmisen päivää osastolla. Kotiuduttuani olin valvonut 4 vuorokautta putkeen, mutta onnellinen. Imetys lähti sujumaan hyvin. Koliikki kesti 5kk ja silti tässä odotellaan jo seuraavaa toisen kolmanneksen lopussa. Ei ollut mikään elämää suurempi vuori, jonka ylitin niukin naukin hengissä selviten. Oli yksi elämäni ihanimpia kokemuksia. Olen sanonut monesti, että voisin synnyttää vaikka kymmenen kertaa putkeen, jos välttäisin tämän melkein 10kk pitkän kidutuksen raskausajan :D Luota itseesi ja kehoosi, suhtaudu siihen jännittävänä uutena kokemuksena ja jo siltä tuntuu ota epiduraali niin ei ole edes kivuliasta. Mitä sitä turhaan pelkäämään. Palkinto on mitä parhain kun pääset tutustumaan lopuksi uuteen elämäsi rakkaimpaan pieneen ihmiseen.

Kävin pelkopolilla juttelemassa ekan synnytyksen jälkeen. Traumani koski pelkoa, että vauvalle tapahtuu synnytyksessä jotain. Tahdoin seuraavaan synnytykseen tarkemman seurannan ja sen sainkin.

Eka synnytys alkoi lapsivesien menolla ja pian kivuliaiksi muuttuneilla supistuksilla. Synnärillä minulle ilmoitettiin, että mene kotiisi siitä. Sanoin, että synnytys on käynnissä. Eivät antaneet minun jäädä, jolloin ilmoitin, että jään sairaalan käytäville notkumaan, kunnes ottavat minut vastaan, sillä tahdon, että apu on lähellä.  

Olin aamusta iltaan sairaalan käytävillä ja kävin kysymässä välillä, että tutkisivat vauvan voinnin. Ronkkivat vain minua sisältä ja se sattui. En kelvannut heille, koska olin aina sormin tunnustelen vain 3 cm auki ja kovakätinen idiootti laittoi kriteeriksi 4 cm! Illalla sanoin, että en voi kivuiltani nukkua.  Yöllä ottivat suoraan sisään synnytyssaliin ja siellä antoivat epiduraalin, kun olin edelleen 3 cm auki. Sitten olinkin rentoutunut vihdoin ja uskalsin avautua puolessa tunnissa! Miten he kuvittelivat, että synnyttävä nainen avautuisi sairaalan käytävällä ilman omaa tilaa olla? Tein todellakin valituksen! Entä jos vauvan sydänäänet olisivat romahtaneet? 

Koska olin pelkopolipotilas, niin seuraavassa synnytyksessä oikein lässytettiin, että tehdään mitä pyydän  ja päästettiinkin seurantaan ja saliin kun tahdoin, vaikka olinkin taas vain 3 cm auki ja lapsivedet olivat taas menneet. Olisin saanut kivunlievityksenkin, mutta menin luomuna, koska minulla oli paikka missä avautua!  Ensiksi seuranta ja sitten sali.

Hakeudun sairaalaan, jotta vauvan vointia seurataan. Ettei vauva joudu ahdinkoon, kun lapsivedetkin ovat menneet.

Tiedän, että äidille on vaarallisin hetki synnytyksen jälkeen. Istukan on irrottava, ettei tule verenhukkaa. Pyydänkin painamaan kunnolla kohtua kasaan nyrkein. Mielestäni se oli hyvä ensimmäisessä synntyksessä, niin samat olen tahtonut seuraavissakin. Mm. huonekaverillani oli sama pelko ja yhtäkkiä hän vuosi ja hälytin hänelle apua.

Tahdon seurantaa ja hoitoa. En vapaaehtoisesti synnyttäisi kotona.