Yritän parhaani, että lapsella olisi kaikki hyvin ja paljon kivoja asioita, mutta hän vain valittaa ja kiukuttelee

Lapsen kuuluukin haastaa vanhempaansa. Sehän se koko jutun idea on että vanhempi kohtaa itsensä ja se tekee vanhemmuudesta raskasta. Nyt ap lopetat sen ylisuorittamisen. Oler tehnyt lapsesta kivan projektin ja se ahdistaa teitä molempia. Et ole ohjelmatoimisto eikä sinun tarvitse hukata omaa minääsi vaikka olet äiti. Sinun ei tarvitse olla isä ja äiti. Ei ole sinun vastuullasi että ukkosi häipyi. Se on hänen ratkaisunsa ja edestään löytää. Nyt sinun tulisi miettiä vähän tarkemmin lähestymistapaasi siinä että täytyykö kaiken olla viimeisen päälle ja entä jos näkisit lapsesi yksilönä, ei sellaisena tilastolapsena jolla on oltava tietyt asiat. Älä aina mieti sitä miten joku asia kuuluu hoitaa. Toimi sinun tavalla ja teidän perheen tavalla. Väsytät itsesi ihan loppuun kun väännät teitä muottiin ja lisäksi on kohtuutonta lapselle että hänen tulisi olla kiitollinenkin siitä vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko lapsesi ainut lapsi? Olisiko mahdollista hankkia sisarus hänelle.

Entä isää?

Ei jaksanut pikkulapsiarkea ja otti ja häipyi. Ap

En yhtään ihmettele ettei jaksanut. Nyt olet väsymässä sinä. 

Niin. Hänen jaksaminen loppui jo kun lapsi oli kuukauden. Ensin pakeni ylitöihin ja sitten häipyi kokonaan. Olen vauva-ajasta saakka yrittänyt olla sekä hyvä äiti että samalla paikata isän puutetta. Ap

Ei lapset tarvitse hyvää äitiä. Kyllin hyvän riittää. Laske sitä rimaa. 

Jäin yksin kun odotin vielä nuorimmaista, enkä todellakaan odottanut mitään vuoden äitipalkintoa. :D Kuten on jo useasti sanottu, koko ajan ei voi olla kivaa. 

Nayta lapselle puolitaysi vesilasi ja kysy onko se puoliksi tyhja vai tayna?

Sitten selitat, etta elamassa kannattaa keskittya myonteisiin asioihin. Siihen etta lasi on viela puoliksi tays.

Sitten voit nayttaa naamasta vaantyneen mummelin ja kertoa etta tama ei ollut koskaan mistään tyytyvainen ja se veti koko mummon happamaksi.

Lapsi kasvaa tapavalittajaksi mummoni on sellainen ja se on raskasta. Tosin han oli lapsena sodassa ja juoksi pommeja karkuun.

Vierailija kirjoitti:

Yrität liikaa?

Näin minäkin ajattelen. Nykyisin vanhemmille lastataan älyttömiä paineita, että aina pitää olla niin helevatan johdonmukainen jne. Sitähän ihmiset eivät ole, aina ja iän kaiken johdonmukaisia ja ymmärtäviä. Joskus vanhemmalta palaa pinna ja se saa palaa, jos ei vaan aiheuta liikaa tuhoa. Lapset kyllä näkevät, jos äiti ei ole oma itsensä, pinnistää ja yrittää ja hymyilee läpi kyynelten. Siksi ne kiukuttelee, ne haluaa nähdä aidon ihmisen. Aidolla aikuisella ihmisellä on muutakin tehtävää kuin viihdyttää lasta. Käske lapsen joskus viihtyä keskenään, ota mukaan tekemään aikuisten asioita kuten kuorimaan perunoita, älä viihdytä. Ja sitten aina välillä teette sellaista missä viihdytte molemmat. Aikuisen ja lapsen välinen suhde on ihmissuhde, jossa kummankin pitää osata käyttäytyä järkevissä rajoissa, mutta kumpikin saa olla myös oma itsensä. Se on ihmissuhde, ei projekti, jossa aikuinen kirja kädessä tekee lapselle asioita joita pitää tehdä. Yksi loistava esimerkki on Viiru ja Pesonen. Kiintymyssuhde on syvä, tehdään kivoja asioita, mutta välillä ukko masentuu tai raivostuu ja mitä siitä,  elämä jatkuu, eikä Viirukaan hajonnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tainnut tottua siihen, että teet kaiken hänen eteensä. Miksipä hän EI pyytäisi eri meetvurstia, kun on tottunut paapomiseesi?

En sano tätä pahalla vaan hyvällä. Lapsesi ei tarvitse vielä ymmärtää, miksi on parempi tyytyä kuin valittaa. Sinun pitäisi aikuisena antaa vain yksi vaihtoehto eli tyytyminen. Kun valitus alkaa, ignoraa se.

En tee kaikkea hänen eteensä. Esim meetwursti on aina ollut sitä mitä pöytään kulloinkin laitan, kertaakaan en ole sitä valittamisen vuoksi vaihtanut. Eli ota tai jätä. Pakko ei ole syödä.

Ap

Jatkossa teet niin, että jos lapsi vinkuu, sanot että huushollissa ei ole mitään meetvurstia kahteen viikkoon. Eiköhän sen jälkeen ala huonompikin kelvata.

Valituksesta on seurattava rangaistus, eihän se muuten tuota pahaa tapaa lopeta.

Olen tästä eri mieltä. Mielipiteen ilmaisusta ei kuulu saada rangaistusta, tai tunteen ilmaisemisesta. Aikuinen kuitenkin ohjaa siinä miten nämä ilmaistaan sopivalla tavalla. Esim vaikka ei ole lempiruokaa niin ei valiteta ja manguta, sanotaan kiitos ei jos ei maistu. Ihmettelen teitä jotka lähdette kasvatuksessa siitä että pienikin oman tahdon ilmaisu täytyy nitistää täysin.

En minä sanonut, että pieninkin oman tahdon ilmaisu pitää nitistää. On ok sanoa, että kiitos, en ota nyt meetvurstia. Ei ole ok sanoa inisevällä äänellä: "Mä en TYKKÄÄ tästä meetvurstista, miksi meillä ei ole parempaa?"

Kyse on käytöstavoista, ja siitä, miten itseään ilmaisee.

Jatkuva valittaminen on sitäpaitsi erittäin huonoa käytöstä ja kuormittaa kohtuuttomasti lähipiiriä. Lapsen on hyvä oppia, että kaikki omat tunteet on ihan ok ja ne saa tuntea, mutta ihan kaikkea ei tarvitse kaataa koko ajan muiden niskaan.

Tämä olisi hyvä oppi useimmille aikuisillekin. Se, että tuntee tunteet sisällään eikä jatkuvasti kuormita niillä muita, ei ole sitä pelättävää tunteiden tukahduttamista. Tunteiden tukahduttaminen on sitä, että ei myönnä itselleen, että "nyt tekisi mieleni iskeä tuon märisevän kakaran pää seinään".

Se, että itse sallii itselleen kaikki tunteet ja tuntee ne, ei tarkoita, että ihan kaiken pitäisi tulla suusta ulos. Käytöksensä voi aina hallita, ja voi valita, milloin sillä tunteiden muille ilmaisemisella oikeasti saavutetaan jotain, milloin kyse on vain muiden kuormittamisesta omalla kiukuttelulla.

Lapselta ei tietenkään voi odottaa kovin suurta kykyä hallita käytöstään, mutta siihen suuntaan sitä tulee ohjata.

Siksipä juuri, hän tarvitsee myös pettymyksiä ja ikäviä hetkiä oppiakseen mikä on sitten mukavaa. Joskus pitää oppia kantapään kautta ja huomata että siltikin pärjää ja elämä kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomion hakemista.

Ehkä, mutta miksi? Hän saa huomiota ilman huomion hakemistakin.

Ap

Lasten kuuluukin olla välillä vaikeita, sillä ne itsenäistyy vähitellen. Se oikeasti kuuluu joihinkin ikävaiheisiin, että kapinoi ja on hankala. Sinä et anna siihen muita mahdollisuuksia kuin vinkua ns. täysin turhasta, sillä sinä tunnut koettavan välttää sitä pahaa mieltä. Pöydässä on aina lapsen mieleistä syötävää? Se valittaa sitten meetwurstista, kun ei muusta oikeastaan voi.

Tämä. Mä kuittaan nuo tilanteet toteamalla, et aina kaikki ei oo niin justiinsa, ja neuvon siirtymään asioissa eteenpäin.

Meillä lähipiirissä on tällainen lapsi. Nyt jo hieman kouluiässä helpottaa mutta oli kamalaa seurata sivusta tätä kun lapsi päättää mitä syödään tai ei valittaa eikä syö. Lapsi laittaa telkkarin kiinni jos siellä tulee äidin ohjelma. Äiti on hänen ja koko ajan häntä varten. Lapsi tahallaan viivästyttää kaikkia lähtöjä eteisessä ja vielä matkan varrellakin, ei ole kuulevinaan hoputusta. Lapsi ei halua lähteä uudenvuoden juhliin tai tädin synttäreille, perhe jää kotiin. Kylässä arvosteli ja valitti kovaan ääneen ruokaa ja leluja. Jne jne jne

Pakko sanoa sivusta, että kyllä tuossa vika vaikutti olevan vanhemmissa, jotka eivät saaneet "vaativaa" lasta haltuun. Olisi pitänyt tehdä selväksi, että aikuisilla on myös oma elämä ja perheen elämää ei sanele lapsi yksin. Muut pitää ottaa huomioon. Kun taaperona annettiin liekaa liikaa, lapsesta kasvoi tyranni. Hän on myös ainoa lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

#kaverivanhemmuus#gurligvanhemmuus#ylimennytlapsikeskeisyys#kunlapsiluuleeolevansamaaimannapa#

En ole kaverivanhempi, vaan lapsella on aina ollut selkeät johdonmukaiset rajat ja jos sanon ei, on se aina ollut ei.

Ap

Rajat suottaapi olla liian löyhät. Ei se riitä, että mu-r-ha on johdonmukaisesti kiellettyä, jos melkein kaikki muu sitä ennen ei ole.

Muutenkin kuulostaa siltä, että olet liikaa yrittänyt tehdä lapsen elämästä kivaa ja helppoa, joten se ei ole koskaan oppinut sietämään tylsyyttä, sietämään epämukavuutta, keksimään itse itselleen tekemistä.

Valitettavasti vanhemman yksi tärkeimpiä tehtäviä on opettaa lapsensa sietämään (sopivasti pieniä) pettymyksiä, tylsyyttä, sitä että kaikki ruoka ei ole herkkua eikä aina saa mitä tahtoo, ei edes oikeastaan enimmäkseen. Lykättyä tarpeidentyydytystä ja muuta hirveän mälsää.

Tiedäthän, niitä juttuja jotka kasvattaa resilienssiä ja ihmisiä, jotka pärjää elämässä.

Sen kivan tekemisen pitäisi olla palkinto hyvästä käytöksestä, ei itsestäänselvää.

Samoin lapsen tulee oppia sekin, että äiti ei ole olemassa häntä varten, ja jos mikään ei ole varsinaisesti hätänä, huomiota EI saa aina kun haluaa. Koska lapsi ei ole tärkeämpi kuin vaikkapa keskustelu isän tai mummin tai siskon kanssa.

Lapsen ei vauvaiän jälkeen missään nimessä kuulu saada huomiota AINA kun tahtoo.

Montako lasta olet itse opeillasi kasvattanut?

On normaalia että 6 v valittaa. Älä ota sitä niin vakavasti. Ei se johdu sinusta vaan hänen kehitysvaiheestaan ja temperamentistaan. Ei se poistu sillä että teet asiat vielä paremmin. Lapsen kiukuttelu luultavasti johtuu jostain ihan muusta kuin meetwurstista. Arki kuormittaa kaikkia, lapsiakin. Omaan äitiin puretaan ensimmäisenä kaikki ärsytys, läheisin kun on.

E(nnaltae)hkäisy on paras tae ettei näin huonosti käy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yrität liikaa?

Näin minäkin ajattelen. Nykyisin vanhemmille lastataan älyttömiä paineita, että aina pitää olla niin helevatan johdonmukainen jne. Sitähän ihmiset eivät ole, aina ja iän kaiken johdonmukaisia ja ymmärtäviä. Joskus vanhemmalta palaa pinna ja se saa palaa, jos ei vaan aiheuta liikaa tuhoa. Lapset kyllä näkevät, jos äiti ei ole oma itsensä, pinnistää ja yrittää ja hymyilee läpi kyynelten. Siksi ne kiukuttelee, ne haluaa nähdä aidon ihmisen. Aidolla aikuisella ihmisellä on muutakin tehtävää kuin viihdyttää lasta. Käske lapsen joskus viihtyä keskenään, ota mukaan tekemään aikuisten asioita kuten kuorimaan perunoita, älä viihdytä. Ja sitten aina välillä teette sellaista missä viihdytte molemmat. Aikuisen ja lapsen välinen suhde on ihmissuhde, jossa kummankin pitää osata käyttäytyä järkevissä rajoissa, mutta kumpikin saa olla myös oma itsensä. Se on ihmissuhde, ei projekti, jossa aikuinen kirja kädessä tekee lapselle asioita joita pitää tehdä. Yksi loistava esimerkki on Viiru ja Pesonen. Kiintymyssuhde on syvä, tehdään kivoja asioita, mutta välillä ukko masentuu tai raivostuu ja mitä siitä,  elämä jatkuu, eikä Viirukaan hajonnut.

Tämä.

Minä olen täydellisen epätäydellinen vanhempi. Silti kuopus sanoi joskus 8 vuotiaana, ettei ole koskaan nähnyt minun itkevän. Se herätti. Nykyään en mene enää vessaan piiloon itkemään vaan itkeä tihrutan lasten nähden, niistän nenäni ja totean, että elämä jatkuu. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

#kaverivanhemmuus#gurligvanhemmuus#ylimennytlapsikeskeisyys#kunlapsiluuleeolevansamaaimannapa#

En ole kaverivanhempi, vaan lapsella on aina ollut selkeät johdonmukaiset rajat ja jos sanon ei, on se aina ollut ei.

Ap

Rajat suottaapi olla liian löyhät. Ei se riitä, että mu-r-ha on johdonmukaisesti kiellettyä, jos melkein kaikki muu sitä ennen ei ole.

Muutenkin kuulostaa siltä, että olet liikaa yrittänyt tehdä lapsen elämästä kivaa ja helppoa, joten se ei ole koskaan oppinut sietämään tylsyyttä, sietämään epämukavuutta, keksimään itse itselleen tekemistä.

Valitettavasti vanhemman yksi tärkeimpiä tehtäviä on opettaa lapsensa sietämään (sopivasti pieniä) pettymyksiä, tylsyyttä, sitä että kaikki ruoka ei ole herkkua eikä aina saa mitä tahtoo, ei edes oikeastaan enimmäkseen. Lykättyä tarpeidentyydytystä ja muuta hirveän mälsää.

Tiedäthän, niitä juttuja jotka kasvattaa resilienssiä ja ihmisiä, jotka pärjää elämässä.

Sen kivan tekemisen pitäisi olla palkinto hyvästä käytöksestä, ei itsestäänselvää.

Samoin lapsen tulee oppia sekin, että äiti ei ole olemassa häntä varten, ja jos mikään ei ole varsinaisesti hätänä, huomiota EI saa aina kun haluaa. Koska lapsi ei ole tärkeämpi kuin vaikkapa keskustelu isän tai mummin tai siskon kanssa.

Lapsen ei vauvaiän jälkeen missään nimessä kuulu saada huomiota AINA kun tahtoo.

Montako lasta olet itse opeillasi kasvattanut?

Mä olen pitkälti käyttänyt samoja metodeja kuin tuo keneltä kysyit.

Neljä lasta niillä kasvatettu.

Osaavat käytöstavat, eivät hilluneet missään ostarilla tms teineinä

Kapinoivat kyllä, kuten ikään kuuluukin. Mutta annoin sen tapahtua.

Se kuuluu ikään...

Ovat saaneet opiskella mitä haluavat, pari kävi amiksen, yksi lukion ja kolmas teki kaksoistutkinnon.

Ymmärtävät myös realiteetteja; aina ei voi olla kivaa ja hauskaa

Olemme kasvattaneet heidät parhaamme mukaan.

Ja ihan hyvin he pärjäävät elämissään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

#kaverivanhemmuus#gurligvanhemmuus#ylimennytlapsikeskeisyys#kunlapsiluuleeolevansamaaimannapa#

En ole kaverivanhempi, vaan lapsella on aina ollut selkeät johdonmukaiset rajat ja jos sanon ei, on se aina ollut ei.

Ap

Rajat suottaapi olla liian löyhät. Ei se riitä, että mu-r-ha on johdonmukaisesti kiellettyä, jos melkein kaikki muu sitä ennen ei ole.

Muutenkin kuulostaa siltä, että olet liikaa yrittänyt tehdä lapsen elämästä kivaa ja helppoa, joten se ei ole koskaan oppinut sietämään tylsyyttä, sietämään epämukavuutta, keksimään itse itselleen tekemistä.

Valitettavasti vanhemman yksi tärkeimpiä tehtäviä on opettaa lapsensa sietämään (sopivasti pieniä) pettymyksiä, tylsyyttä, sitä että kaikki ruoka ei ole herkkua eikä aina saa mitä tahtoo, ei edes oikeastaan enimmäkseen. Lykättyä tarpeidentyydytystä ja muuta hirveän mälsää.

Tiedäthän, niitä juttuja jotka kasvattaa resilienssiä ja ihmisiä, jotka pärjää elämässä.

Sen kivan tekemisen pitäisi olla palkinto hyvästä käytöksestä, ei itsestäänselvää.

Samoin lapsen tulee oppia sekin, että äiti ei ole olemassa häntä varten, ja jos mikään ei ole varsinaisesti hätänä, huomiota EI saa aina kun haluaa. Koska lapsi ei ole tärkeämpi kuin vaikkapa keskustelu isän tai mummin tai siskon kanssa.

Lapsen ei vauvaiän jälkeen missään nimessä kuulu saada huomiota AINA kun tahtoo.

Montako lasta olet itse opeillasi kasvattanut?

Olen eri, mutta minut on kasvatettu vastaavilla opeilla ja itse kasvatan parhaillaan kolmea lasta näillä opeilla. Minä en kasvatuksestani traumatisoitunut, mutta luonnollisesti en lapsistani tiedä. 

Tuntuu vaan, että jossain mielessä kasvatuksessa ei tänä päivänä ole päätä eikä häntää...

Ap:n kuvailusta tuli mieleen, että ehkä ehkä toi että vietätte tosi paljon aikaa lapsen kanssa, yrität järjestää rauhallista ja toteuttaa lapsen toiveita ei kuitenkaan, niin hyvä juttu kuin se onkin, ole kaikki kaikessa. 

Tosi vaikea sanoa, mistä siinä voisi olla hyötyä, mutta ajatuksen tasolla: Entä jos lapsi viihtyy ihan hyvin vaikka olisi meluisaa tai jossain toisten lasten kanssa tai niin kuin...   ettei niin paljon itse keskity siihen onko nyt kaikki just hyvin ja ympäristö oikeanlainen, mikä koulii toistakin sitä havainnoimaan toooosi tarkasti,  tai ei  maksimoikaan aina yhdessä vietettyä aikaa sun muuta. 

Toi nyt on tietysti vaan mun maalailua, eikä mikään takaa, että joku tollanen olis siinä hyvästä. Eikä sitä toisaalta tarvitse ajatella niin että ap olis mokannut vaikka oliskin. Onhan hän tehnyt koko ajan parhaansa, eikä kukaan sen enempään pysty. 

Kuusveet kitisee, muistaakseni.

Kiva, että teette paljon yhdessä! :)

Muistathan myös olla aikuinen, joka laittaa rajat? Eikö se tuo turvaa lapselle, sekin? Vanhempikin saa sanoa, ettei nyt jaksa, keksipä itse tekemistä.

Olet varmasti hyvä äiti. Lapsen temperamentti voi olla sellainen, että hän suhtautuu asioihin keskimääräistä negatiivisemmin. Minusta tuollaista valittamista ei kuitenkaan tarvitse vain ymmärtäväisesti kuunnella. Voit kyllä osoittaa, että se ärsyttää, jos sitä jatkaa.

Saako liikaa lisättyä sokeria?

Se aiheutta mielialavaihteluita ja jopa käytöshäiriöitä.

Päiväkodeissa näkee paljon lapsia, joille syötetään roskaa viikonloppu ja siksi vaikeata aina alkuviikko...

Kuusivuotiaat nyt vaan ovat vähän kiukuttelevassa iässä.

Nykyään yritetään liikaa ja hemmotellaan lapsia ja kaikki on sallittua. Rajat ja kuri on unohdettu. Kun olin muksu ja vinguin ja valitin tylsyyttä, äiti löysi äkkiä tekemistä...  jouduin tiskaamaan ja kitkemään kasvimaata. :D Opin varsin pian, ettei valitus kannata ja aloin keksiä itse itselleni tekemistä. Sama koski ruuasta valittamista, Jos ei ruoka kelpaa niin mitään muutakaan ei tipu,...sitä oppi syömään lähes kaikkea, vaikka joka ruoka ei niin mieleistä olisi ollutkaan. Nykyään kysellään kaikessa lapsen mielipidettä, annetaan lapsen pompottaa koko perhettä, vähemmästäkin tulee turvaton olo. Ja kun kaikkea ei saanut, joka ikistä viimeisen villityksen lelua yms. oppi arvostamaan ja iloitsemaan lahjoja silloin kun niitä sai.