Voivatko sisarukset pahoin kun yhden lapsen harrastus on perheen koko elämä?

Olen sellainen ykköslapsen sisarus. En voinut suoranaisesti pahoin, mutta tunsin kyllä itseni huonommaksi ja arvottomammaksi. Tunnen jollain lailla vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Olen sellainen ykköslapsen sisarus. En voinut suoranaisesti pahoin, mutta tunsin kyllä itseni huonommaksi ja arvottomammaksi. Tunnen jollain lailla vieläkin.

Sinä oletkin huonompi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sellainen ykköslapsen sisarus. En voinut suoranaisesti pahoin, mutta tunsin kyllä itseni huonommaksi ja arvottomammaksi. Tunnen jollain lailla vieläkin.

Sinä oletkin huonompi.

Kiitos tiedosta. Olen tosin tiennyt sen jo melkein 30 vuotta.

Kyllä. Minäkin olisin halunnut harrastaa, mutta toivettani ei otettu vakavasti. Nykyään koen, että en ole ansainnut mitään hauskaa tai ainakaan en voi olla hyvä missään.

Todennäköisesti kärsii, ellei sitten sisaruksilla ole jotain selvästi yli 10 vuoden ikäeroa tai taustalla ole esim. jonkin vamman tai sairauden vaatima kuntoutus, esim. jonkinlainen ratsastusterapia tms.

Ja kärsii siitä myös puoliso.

Ei välttämättä voi suoranaisesti pahoin, mutta tuskin myöskään kovin hyvin. Riippuu sisaruksen luonteesta ja kiinnostuksenkohteista.

Mitäpä siinä tekee, jos yksi lapsi on tosi innostunut urheilusta ja muut ei. Pitäisikö sanoa, että ei voi harrastaa, kun muutkaan ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä siinä tekee, jos yksi lapsi on tosi innostunut urheilusta ja muut ei. Pitäisikö sanoa, että ei voi harrastaa, kun muutkaan ei halua.

Näitä on kuule paljon sellaisia tapauksia joissa se isä on kaikista eniten innostunut osapuoli.

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä siinä tekee, jos yksi lapsi on tosi innostunut urheilusta ja muut ei. Pitäisikö sanoa, että ei voi harrastaa, kun muutkaan ei halua.

Entä jos toinen on kiinnostunut jalkapallosta ja toinen ratsastuksesta, mutta koko perheen elämä pyörii jalkapallon ympärillä? Vanhemmat maksavat kaikki jalkapallon kulut, ratsastaja saa käydä ratsastamassa jos pystyy kustantamaan sen itse.

Ei kyllä minä rakastin sitä, että Akselin harrastus määritti koko elämäämme ja muusta ei paljon puhuttukaan.

Yleensä voivat pahoin. Sen harrastavan lapsen aikataulu määrää kaiken. Vanhemmat panostaa eniten siihen, eikä perusvanhemmat todellakaan jaksa innostua täysillä usempaan harrastukseen, vaikka toisilla lapsilla olisikin kykyjä johonkin aivan toisenlaiseen tekemiseen.

Toinen/toiset saa harrastella omaan tahtiin.

Ykköslapsen harrastus saattaa jopa määrätä asuinpaikan, toiset joutuu sopeutumaan. Olevinaan otetaan kaikki huomioon, todellisuudessa muilla ei ole mitään mahdollisuutta kuin hyväksyä ja sopeutua, jos haluaa saada edes rippeet siitä isän tai äidin, pahimmassa tapauksessa kummankin hyväksynnästä.

Aikuistuttuaan osa pystyy asian käsittelemään eikä asetelma jää painamaan elämää ja valintoja. Useimmilla kyllä vaikuttaa koko elämään.

Tää on vaikea. Selänteen perheessä on ollut näin, ihan julki kerrottu tosiasia jonka kaikki perheenjäsenet myöntävät. Mutta jos Teemuun ei olisi panostettu, olisiko hänen päihderiippuvainen veljensä pärjännyt elämässään paremmin. Tuskinpa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä siinä tekee, jos yksi lapsi on tosi innostunut urheilusta ja muut ei. Pitäisikö sanoa, että ei voi harrastaa, kun muutkaan ei halua.

Entä jos toinen on kiinnostunut jalkapallosta ja toinen ratsastuksesta, mutta koko perheen elämä pyörii jalkapallon ympärillä? Vanhemmat maksavat kaikki jalkapallon kulut, ratsastaja saa käydä ratsastamassa jos pystyy kustantamaan sen itse.

Antamissani kahdessa esimerkkiperheessä oli vielä sellainen surullinen piirre, että nämä molemmat isät olivat sellaisissa ammateissa joissa on pienin mahdollinen palkka kun verrataan palkansaajien ansioita keskenään. Niin tällöin lahjakkaan lapsen harrastuskulut ovat prioriteetti numero yksi ja sen jälkeen voidaan välillä joutua säännöstelemään muiden lasten maidonjuontia.

Ja ihan tositarinoita nämä, eivätkä todellakaan mistään 50- tai 60-luvulta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä siinä tekee, jos yksi lapsi on tosi innostunut urheilusta ja muut ei. Pitäisikö sanoa, että ei voi harrastaa, kun muutkaan ei halua.

Entä jos toinen on kiinnostunut jalkapallosta ja toinen ratsastuksesta, mutta koko perheen elämä pyörii jalkapallon ympärillä? Vanhemmat maksavat kaikki jalkapallon kulut, ratsastaja saa käydä ratsastamassa jos pystyy kustantamaan sen itse.

Antamissani kahdessa esimerkkiperheessä oli vielä sellainen surullinen piirre, että nämä molemmat isät olivat sellaisissa ammateissa joissa on pienin mahdollinen palkka kun verrataan palkansaajien ansioita keskenään. Niin tällöin lahjakkaan lapsen harrastuskulut ovat prioriteetti numero yksi ja sen jälkeen voidaan välillä joutua säännöstelemään muiden lasten maidonjuontia.

Ja ihan tositarinoita nämä, eivätkä todellakaan mistään 50- tai 60-luvulta. Ap

On piirtynyt mieleen vahvasti, kun itkin pienenä katkerasti kun isä kerrankin ei antanut minulle proteiinipitoista ruokaa, kun se oli urheilevalle veljelle varattu. Oli vielä tosi tyly siinä tilanteessa. Ruoasta ei sinällään pulaa ollut, eli olisi voinut ihan hyvin jakaa sen ja ostaa kaupasta lisää seuraavalla kerralla käydessään. Mutta siinä hetkessä tiivistyi se arvojärjestys, ja että viitsii vielä omalle lapselle sen noin osoittaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä siinä tekee, jos yksi lapsi on tosi innostunut urheilusta ja muut ei. Pitäisikö sanoa, että ei voi harrastaa, kun muutkaan ei halua.

Näitä on kuule paljon sellaisia tapauksia joissa se isä on kaikista eniten innostunut osapuoli.

Niin? Miksi se olisi ongelma lapselle joka ei ole kiinnostunut urheilusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä siinä tekee, jos yksi lapsi on tosi innostunut urheilusta ja muut ei. Pitäisikö sanoa, että ei voi harrastaa, kun muutkaan ei halua.

Näitä on kuule paljon sellaisia tapauksia joissa se isä on kaikista eniten innostunut osapuoli.

Niin? Miksi se olisi ongelma lapselle joka ei ole kiinnostunut urheilusta?

Koska kysyt, tuskin ymmärtänet edes selityksen jälkeen. Anna kun arvaan, jääkiekko on teidän perheen laji? :D

Me ratkaistiin asia jo alusta pitäen niin, ettei annettu lasten valita harrastusta, joka olisi niellyt kohtuuttomasti aikaa vanhemmilta. Mietittiin niin, että jos toinen valitsee lajin jossa menee kaikki illat ja viikonloput, toisenkin pitäisi voida saada harrastaa vastaavasti. Joten päädyttiin siihen, että tehtiin aika pitkä lista harrastuksista, jotka ok. Niistä valitsivat mieleisensä, eikä yksikään ollut aika- tai rahasyöppö.

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä siinä tekee, jos yksi lapsi on tosi innostunut urheilusta ja muut ei. Pitäisikö sanoa, että ei voi harrastaa, kun muutkaan ei halua.

Onhan vaikka mitä muitakin harrastuksia kuin urheilu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä siinä tekee, jos yksi lapsi on tosi innostunut urheilusta ja muut ei. Pitäisikö sanoa, että ei voi harrastaa, kun muutkaan ei halua.

Näitä on kuule paljon sellaisia tapauksia joissa se isä on kaikista eniten innostunut osapuoli.

Näissä tapauksissa se harrastaminen päättyy viimeistään seiskaluokalla.

Olin aina sivustakatsojan roolissa. Katsoin vierestä siskon jalkapalloilua, yleensä raahattiin mukaan kentän laidalle kun ei voitu kotiinkaan yksin jättää. Tylsää aikaa se oli. Ja kaikki pelireissut, kun sisko sai eväät mukaan ja me kotiinjäävät ei ikinä saatu niitä samoja herkkuja... Ja kun se oli lähtenyt reissuun, oli todella tyhjä olo ja päällimmäinen ajatus, että mitäs nyt sitten. Tämä sama rooli on jäänyt päälle, olen todella huono lähtemään minnekään kun ei lapsena minnekään päässyt. Ja kun olen kysynyt, miksen minä päässyt harrastamaan, niin olin kuulemma niin ujo etten olisi kuitenkaan tykännyt mennä. 16 vuotiaana aloitin jääkiekon, isä oli että turha varusteita hankkia, kun et kuitenkaan käy. Pelasin lopulta 10 v.