Äitinsä aikuisiällä menettäneet

Olin 26 äitini menehtyessä. Kuukausi ennen hautajaisia meni aika sumuisissa tunnelmissa. Itkin paljon, oli epätodellinen olo ja odotin vain milloin herään painajaisesta. Hautajaisten jälkeen tilanteen jotenkin hyväksyi todeksi, mutta suoritin arkea kuin robotti. Itkin iltaisin ja yksinollessa. Vuoden päästä pahin suru alkoi helpottaa ja pystyin jo ajattelemaan muutakin, aloin taas nauttia elämän pienistä asioista. Elämä oli ollut pysähdyksissä, mutta niin se vain jatkui ja palasin ihmisenäkin aika lailla ennalleni.

Nyt aikaa on kulunut viisi vuotta. Ajattelen usein äitiä ja kaipaan häntä. Tekisi mieli kysyä neuvoa ja kertoa aina mitä tapahtuu. Surun sijaan olen kuitenkin enemmän kiitollinen ja onnellinen, että minulla oli niin ihana ja rakas äiti.

Niin ja Kumpa voisin halata sinua ja osaisin sanoa jotain kaunista. Ei tuohon ole sanoja. Otan osaa.

Otan paljon osaa. Itse olin 15 kun äitini kuoli ja kyllä se maailmanlopulta silloin tuntui. Jokainen suree tavallaan, eikä siihen mitään aikataulua voi sanoa. Nekin jotka näennäisesti suhtautuvat järjellä ja jatkavat nopeasti elämää, todennäköisesti surevat yksin, mutta eivät halua näyttää sitä, en tiedä. Tavallaan siitä ei pääse koskaan täysin yli, enkä tiedä tarvitseekokaan päästä, se suru ja kaipaushan on vain merkki rakkaudesta. Sen voin kuitenkin luvata, että kyllä se helpottaa ajan mittaan, vaikka juuri nyt se tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Elämä jatkuu ja muotoutuu pikkuhiljaa tähän uuteen todellisuuteen, sitä myös äitisi varmasti toivoisi. Muistot onneksi pysyy. Toivotan sinulle voimia ja jaksamista, saat surra niin kauan kuin itsestäsi siltä tuntuu, mutta kannattaa toki välillä tehdä jotain itselle mieluista jotta saa muutakin ajateltavaa. Vaikka se on klisee, niin kyllä aika lopulta auttaa.