Yli nelikymppisenä teinirakastuminen

Psykoosi? Mania?

"Erosin ja tutustuin uuteen mieheen, ja olen niin palavasti rakastunut, ettei arjestakaan meinaa tulla enää mitään. Kaipuuta ja itkeskelyä aina kun ei olla yhdessä, tuntien puheluita, kymmeniä viestejä päivässä ja aika katoaa täysin kun ollaan yhdessä. Aivan teinimeininkiä, itse 45 ja mies 50. Tätä on nyt jatkunut vuoden. Unikaan ei maistu kun kroppa jotenkin ylikierroksilla. Onko muut kokeneet samaa?"

jo on lapsellista touhua, tuntien puheluja. mikä ihmisiä vaivaa?

itse en ole koskaan edes rakastunut

mies 51 v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä koin ton kymmenen vuotta vanhempana kuin sinä. Samaa menoa oli. Pari vuotta jatkunut, mutta tapailu on valitettavasti alusta asti ollut salaista. Molemmat ollaan ihan pois tolaltaan ja yritetään järjestää treffejä kovalla vaivalla.

Eli petätte kumpikin. Onpa kaunista.

Näin on. Kumpa vain tietäisit, millaisissa liitoissa me molemmat ollaan, ja miksi vielä ollaan. Heitäpä ensimmäinen kivi.

Suomessa ei ole sellaista kuin pakkoavioliitto. Kummallakin teillä on ihan perustuslakiin perustuva itsemääräämisoikeus esim erota. Vaikka kuinka yrittäisit uhriutua et saa puhuttua mustaa takaisin valkoiseksi. Kusipää mikä kusipää.

Voihan olla, että kumpikin on esimerkiksi puolisonsa omaishoitaja.

Anna kun arvaan. Erostasi on viikko jos sitäkään.

Rakkaudelle ei voi mitään kun se iskee voimalla ja kovaa. Suu auki katsoin, kun hommasin äitini senioriasuntoon, niin rakastuipa palavasti 10 vuotta nuorempaan alakerrassa asuvaan raihnaiseen pappaan. Silmät tähtinä hehkuttaa,  kuhetelee ja kihnuttaa pappaa. Joka päivä kyläilevät toisissaan, käsikädessä ulkoilevat. Äitillä ikää 87 vuotta.  Huh, huh. Mut iloinen olen heidän puolestaan. Ikä ei ole este minne Amorin nuoli osuu.

Ai että, olisi niin ihanaa kokea rakastumisen ja rakastetuksi tulemisen tunne vielä edes kerran elämässä. 20 vuotta sitten koin tuon huuman ex-mieheni kanssa ja vielä viimeiseen yhdessäolopäivään asti kipinää oli jäljellä vielä sen verran, että tietynlainen katse sai sukat pyörimään jaloissani. Valitettavasti hän ei sitten ollutkaan enää muutamaan viimeiseen vuoteen niin rakastunut minuun, vaan jätti nuoremman naisen vuoksi

En haluaisi, että nyt 40-vuotiaana rakkaussaldoni olisi jo käytetty.

Kuulostatte epätasapainoisilta.

Minä olin yli 20 vuotta exän kanssa ja oli sekin rakkausliitto ja alku oli huumaava.

Erosimme erinäisten ongelmien takia ja vajaa vuosi eron jälkeen törmäsin vanhaan luokkakaveriin, johon olin aina kouluaikoina ollut ihastunut.

Me rakastuimme ( tai ehkä olimme aina olleetkin rakastuneita) toisiimme ja olemme nyt yhdessä.

Välimatkaa on joten emme näe koko ajan, mutta ikävä on kova ja puhelimessa olemme kanssa tunteja päivässä.

Hänen kosketus ja hellät sanat saa sydämen läpättämään. 

Tunne itseni ihan teiniksi ja niin onnelliseksi.

Mulla oli tuollaista, kun harrastuksessa oli yksi varattu mies. Meillä synkkasi siinä harrastuksessa niin hyvin yhteen, oltiin heti kuin paita ja peppu. Soiteltiin päivittäin tunnin puheluita, mutta ei oltu "silleen" hän oli vaimonsa omaishoitaja ja heillä oli yhteinen yritys.

Totesin sitten jossain kohtaa, että mun pitää hankkia oikea elämä, joten sanoin että mun pitää lopettaa tämä. Hän yritti, että jos voidaan olla ystäviä sittenkin vaikka minulla on mies, niin sanoin hänelle ettei se olisi reilua mun tulevaa miestä kohtaan. Ymmärrän ja säälin että hän on yhdellä lailla vankina elämässään, mutta arvostan ettei jätä vaimoaan vaan hoitaa tätä. Ei nämä ole yksinkertaisia juttuja aina.

Mutta hyvä että irtauduin, paljon parempi mulle itselle, löysin ajan kuluttua oman miehen ja oltiin molemmat vapaita, ollaan vielä 7 vuotta myöhemmin kuin teinit ja kyyhkyläiset.

Ei pidä ajatella itsestään liian vähän, eikä luulla että tämä on nyt elämän viimeinen rakkaus. Jää kokematta jotain vielä hienompaa.

Minun kokemuksen mukaan rakkaus säilyy hyvin, kun ei muuta yhteen eikä erehdy ryhtymään taloudenhoitajan rooliin. Meillä on yhteiskunnassa vielä liian sisäänrakennettuna, että nainen huushollaa, kun molemmat jotenkin olettavat, että niin sen kuuluu mennä.

Kun ei muuta yhteen, molemmat pitävät omat huushollinsa, ja yhdessä olo on tasa-arvoista ja ihanaa.

Kun sanotaan että "arki" tappaa rakkauden, niin ei se arki, vaan naiselle sälytetty palkaton palvelu uuvuttaa ja katkeroittaa. Kun ei kumpikaan ryhdy siihen, arjessa ei ole mitään vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Näköjään suuria tunteita koetaan kun vastapuoli on tahollaan naimisissa ja ehkä on itsekin. Draamaa. Arki tappaisi nuo suhteet.

Ikävää tuottaa pettymys, mutta ei tappanut arkikaan, eikä ole tehnyt sitä kymmeneen vuoteen. Sokea ihailu karisi siihen draamaan kyllä, mutta rakkaus on koko ajan syvempää -arvioin ihmisen jo alussa aivan oikein, vaikkei hän haastavassa tilanteessa osannutkaan heti toimia oikein.

Heittäköön ensimmäisen kiven tosiaan se, joka tietää, että voisi kylmän rationaalisesti tehdä ratkaisuja kun itselle läheinen, itsestä jollain lailla henkisesti riippuvainen, ihminen sairastuu henkisesti ja on itsetuhoinen. Viestinä joillekin aiemmille kirjoittajille: hakekaa ulkopuolista keskusteluapua. Oman kumppanini sai ymmärtämään kuinka tilanteessa on viisainta toimia vasta kriisiosaston sh. Muistakaa, että se uusi rakkaus on näissä kuvioissa toissijainen asia, ensin on selvitettävä tie ulos vanhasta suhteesta, jos se on mitä todella sydämessään tahtoo.

Pitää tehdä itselleen selväksi, että jos en lähde tästä huonosta liitosta, ei ole edes mahdollista saada enää ikinä mitään parempaa.

Ja hyväksyä, että toisaalta ei välttämättä tule enää uutta kumppania, mutta että yksinkin on parempi kuin näin huonossa ja ahdistavassa suhteessa.

Koska näin on, ja sen huomaa kun se ahdistus ja sen syynä ollut ihminen on poissa. Pelkästään sen vuoksi kannattaa erota. Kaikki mahdollinen muu sen jälkeen on bonusta.

Juu, koettu on 38-vuotiaana. Naimisissa nykyään tuon teinirakkauden kohteen kanssa. 

Hauskoja kommentteja nuo joissa päätä pahkaa rakastumista epäillään mielenhäiriöksi, siltä se kieltämättä joskus tuntuukin. Onneksi kuitenkin myös löytyy muita, jotka ovat kokeneet tällaisen sukat-pyörii-jaloissa -tunteen myös aikuisiällä.

AP

^ Niistä myrkyllisistä kommenteista joissa epäillään mtterveyttä jne, ei kannata yhtään välittää. Ne ovat palstan katkeroituneilta naisvihaajilta, jotka nähdessään iloa ja onnea (etenkin naisen taholta) haluavat pilata kaiken, viedä ilon ja onnen pois, myrkyttää kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Minun kokemuksen mukaan rakkaus säilyy hyvin, kun ei muuta yhteen eikä erehdy ryhtymään taloudenhoitajan rooliin. Meillä on yhteiskunnassa vielä liian sisäänrakennettuna, että nainen huushollaa, kun molemmat jotenkin olettavat, että niin sen kuuluu mennä.

Kun ei muuta yhteen, molemmat pitävät omat huushollinsa, ja yhdessä olo on tasa-arvoista ja ihanaa.

Kun sanotaan että "arki" tappaa rakkauden, niin ei se arki, vaan naiselle sälytetty palkaton palvelu uuvuttaa ja katkeroittaa. Kun ei kumpikaan ryhdy siihen, arjessa ei ole mitään vikaa.

Erinomainen elämänviisaus ja neuvo, kiitoksia, näin olen itsekin tuumannut vaikka kokemusta ei ole omista avoliitoista/avioliitoista saman katon alta. Juuri niin olen miettinyt, että rakkaussuhde olisi parasta niin, että asutaan omissa talouksissa mutta mielellään suht. lähellä, silloin säilyy oma rauha ja tila ja toisaalta voidaan välillä tulla asumaan toisen luokse. Ei pikasuhde vaan vakava suhde, voi siinäkin mennä jopa naimisiin. Mutta kunhan ei joudu "ansaan" saman katon alle ja väsy siinä sitten, niin parasta on tämä järjestely. Korostan kullekin ihmisille sopivat erilaiset asiat, joillekin muille käy parhaiten jokin muu ratkaisu, puhun vain siitä, mikä minulle kävisi päinsä.