Äitini ei pidä minusta, enkä minä hänestä

Mulla on samanlainen äiti. Ainoa ero on, että en pysty rakastamaan häntä. Liian paljon, liian pahoja loukkauksia. Ei ole kiinnostunut näkemään lapsiani. Se on ihan hirviö. Soitti ennen joulua ja sai taas kilarin jossa haukkui minut. Nyt viimeisen kerran. Yhteydenpito päättyi lopullisesti nyt.

No älä puhu usein puhelimessa, pidä puhelut lyhyinä, kuuntele tärkeä asia muttei haukkumista, soita aikaan jolloin hän on virkeä. Pidä rajasi jos on pakko olla tekemisissä.

Sama. Minä ja äitini olemme täysin epäyhteensopivat temperamentit ja persoonallisuudet. Nykyään ollaan vähän tekemisissä, kerran kuussa puhelu ja ehkä kerran vuodessa nähdään livenä, parin tunnin kahvitteluvierailu. Sinäkin aikana äiti aina arvostelee ulkonäköni, meikkini tai meikittömyyteni, hiukseni, haukkuu vanhaksipiiaksi ja syyttää etten ole tehnyt hänelle lapsenlapsia, kertoo miten paljon häpeää minua. Ja minäkin taannun teinin kiukuttelijan tasolle ja annan raikaa samalla mitalla takaisin.

Tähän vielä tarkennan, että pyrin aina puhumaan mahdollisimman neutraaleista asioista ja annan hänen johdattaa puhelua. Joskus kerron jonkun oman jutun, mutta en ole muutamaan vuoteen kertonut mitään oikeasti tärkeää asiaa, mitä elämässäni on meneillään. Mielestämme puhumme sellaisista asioista, joiden ei pitäisi herättää mitään suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Siis ihan arjenaskareista ja säästä suunnilleen. Mutta hänen mielestään sanon aina jotain väärin tai väärällä äänensävyllä. Hän ei pidä minusta on ilmeisesti ainoa oikea johtopäätös.

Silloin kun mieheni sairastui syöpään oli tilanteeni vaikea. Äitini pläjäytti puhelimessa, että se on minun syyni että syöpä tuli. Siihen loppui se vähäinenkin kontakti. Muuten hän oli meille lapsena myös jäätävän kylmä ihminen, joka päivä sanoi kymmenen kertaa "saatte olla kiitollisia kun teillä on näin hyvät vanhemmat". Hänen mielestään riitti kun lapsille oli ruokaa ja vaatetta, ei muuta tarvita. Piti mykkäkoulua meille lapsille joskus viikonkin, se oli järkyttävää lapselle. Harva se päivä sanoi, odottakaas kun isä tulee niin saatte kunnolla selkäänne. Näin tapahtui. Olen jo eläkeiässä mutta en voi unohtaa.

Kuulostaa kamalalta. Minulla on tällainen ystävä kuin äitisi on. Käyttäytyy tosi epävakaasti ja sen takia olen joutunut ottamaan häneen etäisyyttä. Mietinkin välillä miten hän tytärtään kohtaan käyttäytyy.. Toivottavasti ei samalla tavalla. Suuttuessaan on tosi lapsellinen ja raivoaa ja kiukuttelee kuin pikkulapsi. Uskomatonta mutta totta.

Jaksamista ap:lle!

Minkä takia lapsen pitäisi rakastaa tuollaista äitiä, oi miksi?

Kunnioitusta ei voi pakottaa ja jos äitisi käytös ei sitä edellytä, anna olla vain kunnioittamatta, ei siitä ainakaan tarvitse huonoa omaatuntoa kantaa.

Äitien ja tytärten välit on erilaiset ja usein vaikeammat kuin äitien ja poikien.

Mutta..kun äiti on äiti. Mielestäni teet hienosti, kun ylläpidät hänen suhdettaan lapsenlapseen.

Itselläni oli erittäin vaikea äitisuhde, toki aikuisena pärjäsin hänen kanssaan paremmin kuin nuorena.

Vasta hänen kuoltuaan tutustuin hänen historiaansa ja ymmärrän nykyään jonkin verran käytöstään.

Epävakaa persoonallisuus on haastava, mutta teillähän on nyt se hyvä puoli, että on välimatkaa. 

Voisitko mahdollisesti joskus keskustella äitisi kanssa niistä vaikeuksista, mitä sinulla hänen kanssaan on ääntä korottamatta ja ilman minkäänlaista syyttämistä. 

Vierailija kirjoitti:

Tähän vielä tarkennan, että pyrin aina puhumaan mahdollisimman neutraaleista asioista ja annan hänen johdattaa puhelua. Joskus kerron jonkun oman jutun, mutta en ole muutamaan vuoteen kertonut mitään oikeasti tärkeää asiaa, mitä elämässäni on meneillään. Mielestämme puhumme sellaisista asioista, joiden ei pitäisi herättää mitään suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Siis ihan arjenaskareista ja säästä suunnilleen. Mutta hänen mielestään sanon aina jotain väärin tai väärällä äänensävyllä. Hän ei pidä minusta on ilmeisesti ainoa oikea johtopäätös.

Isäni kanssa saman suuntaisia kokemuksia. Joskus ja ehkä useinkin on tuntunut siltä että neutraalius ja myötäileminen ikään kuin antaa luvan plla hyökkäävä. Nyt vanhemmuuttaan hieman helpottanut mutta edelleen tulee varottua sanoja.

Äitini suuttuu ja loukkaantuu todella vähäpätöisistä asioista. Nuorempana hän sai suoranaisia raivareita ja esimerkiksi heitteli astioita seinään. On usean kerran lyönyt isääni. Sitä jo pienenä osasi tutkailla, että milläs päällä se äiti tänään on. Vietinkin paljon aikaa ulkona poissa tieltä ja ärsyttämästä. Piiskaa sain milloin mistäkin syystä. Syyt jäivät kyllä välillä arvoituksiksi. Purki ilmeisesti vain kiukkuaan. Mykkäkoulut olivat jotenkin pelottavia.

Emme tapaa kuin kerran-kaksi vuodessa. Ahdistaa aina etukäteen, että sanon jotain, minkän kokee loukkaukseksi itseään kohtaan. Veljiin on suhtauduttu eri tavalla, mutta kyllä hekin remmistä saivat. En pysty käsittämään, että vanhemmat ovat väkivaltaisia lapsiaan kohtaan.

BULL!

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun mieheni sairastui syöpään oli tilanteeni vaikea. Äitini pläjäytti puhelimessa, että se on minun syyni että syöpä tuli. Siihen loppui se vähäinenkin kontakti. Muuten hän oli meille lapsena myös jäätävän kylmä ihminen, joka päivä sanoi kymmenen kertaa "saatte olla kiitollisia kun teillä on näin hyvät vanhemmat". Hänen mielestään riitti kun lapsille oli ruokaa ja vaatetta, ei muuta tarvita. Piti mykkäkoulua meille lapsille joskus viikonkin, se oli järkyttävää lapselle. Harva se päivä sanoi, odottakaas kun isä tulee niin saatte kunnolla selkäänne. Näin tapahtui. Olen jo eläkeiässä mutta en voi unohtaa.

Kuulostaa tutulle. Oma äitini on myös aina syyttänyt minua omien lapseni sairastelusta. Olkoon lapsillani silmätulehdus, norovirus tai korona, minä olen tehnyt jotain väärin tai jättänyt jotain tärkeää tekemättä.

Tosi raskasta ja välimme ovatkin hiipuneet. Ei tee juurikaan mieli soitella koska äidille aina tulee joku aasinsilta minun mollaamiseeni.

Äitisi käytös kuuostaa kyllä vähän häiriintyneeltä. Narsistisia piirteitä...? Kannattaa perehtyä aiheeseen, niin ymmärtää itse noita toisen ikäviä käytöskaavoja ja ajattelumalleja. Ja mitä sellaisen pohjalla on (mm. lapsuudessa syntyneitä syviä haavoja minuuden kehityksessä). Ei tuollainen käytös silti kivata tunnu ja taitaa olla paras vaihtoehto pitää etäisyyttä eikä olla niin usein yhteyksissä eikä kertoa omia kovin henkiökohtaisia asioita.

Itselläni on vähän samankuuloista ätini kanssa. Paitsi emme kyllä soittele usein. Ja juuri tuo, että suhtautuu esim. veljeeni erillä tavalla, vaikka kyllä hänkin sitä nurjaa puoltakin on nähnyt. Isääni kohtaan käyttöytyy usein myös tyhjästä ikävästi ja kommentoi kurjasti, loukkaavasti ja halveksivasti ihan tavallisissakin asioissa. Loukkantuu ja marttyroi tavattoman helposti itsensä, mistään ei voi jutella. Paljon kuitenkin käyttöytyy myös ns.ihan mukavasti ja on selvästi jokunen harva suosikki-ihminen joille ei käyttöydy noilla ikävillä tavoilla. Vieraille on usein kovin vieraskorea ja antaa herttaisen vaikutelman.

(Ei kaikki narsistisia käytösmalleja omaavat muuten ole niitä mahtailevia jukinarsiteja. vrt. covert narcissist)

Tuon rakkauden kanssa on hankalaa. Itsekin pitkään häntä jaksoin aikuisenakin rakastaa, onhan hänessä myös hyvää ja hyviä puolia, ..ja kerjätä sitä rakkautta takaisin, mitä en oikeastaan koskaan ole häneltä saanut. Ei hän taida oikein vaan kyetä kunnolla sellaiseen. En usko että edes sen "paremman" lapsensa suhteen. Nykyään olen kai vähän kyynistynyt ja rakkauteni on kuihtunut aika paljon... surullisia vanhempi-lapsi-suhteita tällaiset jotenkin.

Kyllähän se aina välillä vaivaa, nyt taas joulun aikaan nousi pinnalle kun vietettiin yhdessä aikaa. En oikein vieläkään tiedä kuinka pitäisi suhtautua, toisaalta käy tavallaan sääliksikin kun toinen on jotenkin kai niin rikki perustuksistaan. Välillä tässä vuosien saatossa olen pitänyt enemmänkin etäisyyttä, täytynee palata vähän siihen suuntaan taas. Meilläkin hyvin selvästi tuo tilanne, etten minä pidä (enää) äidistäni, eikä hänkään selvästi minusta. En jaksa koittaa katsoa vaan niitä hyviä puolia ja sulkea silmiäni ilkeyiltä ja epäreiluuksilta jne.

Palstahullu vauhdissa.

Maalaistyttö lähtee kaupunkiin ja palaa kotiin nokka pystyssä ajatellen äidistään "en pidä sinua kovin älykkäänä".

Mikä voisi mennä pieleen?

Kasvakaa aikuiskisi.Opetelkaa puhumaan tasavertaisena ihmisenä äitien,anoppien ,mummojen kanssa. Tehkää myös rajat kasvotusten. Mikä estää? Mikään ei tilanne muutu tai parane tällä ja asiat ei muuttu. Kun kuvittelette,luulette oletatte asioita ja muut ruokkii niitä esim.tällä.

Varmaan vaikea sellaisten ymmärtää, joilla on normaalit vanhemmat. Voin antaa oman äitini, jollekin, joka ei ymmärrä, että oikeasti henkisesti sairaita vanhempia on olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Kunnioitusta ei voi pakottaa ja jos äitisi käytös ei sitä edellytä, anna olla vain kunnioittamatta, ei siitä ainakaan tarvitse huonoa omaatuntoa kantaa.

Äitien ja tytärten välit on erilaiset ja usein vaikeammat kuin äitien ja poikien.

Mutta..kun äiti on äiti. Mielestäni teet hienosti, kun ylläpidät hänen suhdettaan lapsenlapseen.

Itselläni oli erittäin vaikea äitisuhde, toki aikuisena pärjäsin hänen kanssaan paremmin kuin nuorena.

Vasta hänen kuoltuaan tutustuin hänen historiaansa ja ymmärrän nykyään jonkin verran käytöstään.

Epävakaa persoonallisuus on haastava, mutta teillähän on nyt se hyvä puoli, että on välimatkaa. 

Voisitko mahdollisesti joskus keskustella äitisi kanssa niistä vaikeuksista, mitä sinulla hänen kanssaan on ääntä korottamatta ja ilman minkäänlaista syyttämistä. 

Muutaman kerran olen koittanutkin. Olen kysynyt, että loukkaanuitko jostain ja mitä sanoin väärin tai väärällä tavalla. Olen ääneen ihmetellyt hänelle, miksi hän korottaa ääntään ja alkaa jankkaamaan minulle kiukkuisena. Itse en ole korottanut ääntä, vaikka pettymys on varmasti läpi kuulunut. Ei hänellä ole mitään vastausta kysymykseen. Jos kysyn, hän uhriutuu, muttei ota opikseen ollenkaan vaan sama jatkuu aina vaan. Hän on kai tottunut purkamaan kiukkua minuun ja kaikki minussa ärsyttää. Monesti olen hetken kuunnellut ja sitten sanonut, että päätän puhelun nyt tähän ja moikka. Ei siinä ole mitään tehtävissä, kun hän alkaa tyhjästä raivoamaan..

Ei kai tässä muu auta kuin pitää vain vähän yhteyttä ja kommentoida hänen juttujaan mahdollisimman lyhyesti, jotta en ärsyttäisi häntä liikaa. En jaksa alkaa mielistelemään.

Paskaan äitiin saa ja kannattaakin aina panna välit poikki. Se on jokaisen oikeus.

Viimeisen kappaleen hillittömässä uhriutumisessa huomaa, että vanhempien työkalupakki tosiaan periytyy lapsille geenien ja tiedostamattoman esimerkin kautta. AP:n on hyvä varoa edellisen sukupolven sudenkuoppia, kun ne kerta tiedostaa, mutta kannattaa myös olla varovainen, ettei defenssinä mene toiseen ääripäähän.