Äitini ei pidä minusta, enkä minä hänestä

Puhumme puhelimessa usein, mutta hän aina kilahtaa minulle jostain asiasta. Hänen mielestä se on tietenkin aina minun vika eikä koskaan pyydä anteeksi, vaikka hän alkaa aina korottaa ääntä ja jankkaamaan minulle jotain asiaa. Jos asiallisesti kysyn tarkentavan kysymyksen jostain aiheesta, äitini ottaa sen aina vittuiluna, eikä pysty olemaan neutraalisti vaan hänestä huomaa heti, että kierrokset kasvaa. Vaikka olisi kuinka arkinen aihe, ei mitään väliä.

Hän on melko epävakaa persoona, mutta toisaalta hän ei ole veljiäni kohtaan tällainen. Olen ainut tyttö. Hän ei näe käytöksessään mitään ongelmaa vaan pitää minua viallisena, minusta ainakin tuntuu siltä. Isällekin joskus saa niitä kilareita, mutta koskaan ei ole mitään oikeaa pointtia, miksi suuttui. Varmaan joku kismittää mieltä, muttei sano suoraan.

Mistään en voi keskustella hänen kanssaan ilman että hän loukkaantuu/uhriutuu ja saa lapsellisen kiukuttelukohtauksen jossain kohtaa puhelua. Emme näe usein, koska asun kaukana. Välillä pidämme pidempää parin viikon taukoa yhteydenotossa, mutta lapsenlapsesta hän on erittäin kiinnostunut ja siksi yritän pitää välejä tiiviimmin.

Minua on häirinnyt tämä asia erittäin paljon teini-iästä asti ja olen tuntenut ihan surua tästä asiasta. En pysty arvostamaan häntä ihmisenä niin kuin haluaisin. Valitettavasti mitä enemmän pidämme yhteyttä sitä tyhmempänä ja lapsellisempana häntä pidän. Eikä hänellä ole vielä edes muistisairautta.

Tietysti rakastan vanhempiani. Äitini on hyvä ihminen, mutta haluaisin tuntea jotain suurempaa kunnioitusta häntä kohtaan ja se on iso pettymys. En pidä häntä kovinkaan älykkäänä valitettavasti, hän on varmaan sen huomannut/tajunnut. Vaikken ole mitään sellaista sanonut hänelle ainakaan aikuisena. Älykkyys tai sen puute ei ole tässä mikään ongelma.. tai toisaalta on, kun hän saa kilarit ja alkaa sama levy soimaan ja aivotoiminta loppuu lähes kokonaan.

Kun olin teini, hän sai aina raivokohtauksen, jos kiukuttelin jostain, kun itselläni oli vaikeaa. Ei osannut olla aikuinen. Tuntuu vastenmieliseltä, ettei asia ole vieläkään muuttunut ainakaan hänen osaltaan. Minusta tuntuu, että hän on yleisesti vain pettynyt siihen, etten ole sellainen kuin hän olisi toivonut. Mitä se sitten onkin.

Onko muilla samoja kokemuksia? Pääsimpähän avautumaan.

Varmaan tulee tästä kommentteja, että hän on varmaan oikeassa ja minä olen se syypää tässä. Sitä olen saanut kuulla aina lapsesta asti.