Lue keskustelun säännöt.
Epätoivoinen 11-v. kanssa, auttakaa!
29.12.2022 |
Meillä on todella, todella vaikeaa. Oikeastaan vain kiistoja, pahaa mieltä ja selän takana hiippailua ja valehtelua. Aiemmin fiksusta pojasta on ehkä vuodessa tullut aivan eri ihminen. Hän ei välitä tavaroistaan, eilen hukkui jopa rahapussi. Hanskat, pipot, ulkohousut, paidat, kaikki hukassa. Läksyt tekemättä usein. Aiemmin koulu on mennyt tidekla hyvin, nyt tullut kokeista 5 ja 6, tukiopetusta matikassa ja äidinkielessä. Poika ei pidä yhteyttä kavereihin. Joudumme lähes pakottamaan hänet harrastuksiin, partioon ja jalkapalloon, ja hän puhuu jatkuvasti siitä, että voisi lopettaa futiksen. Vapaa-ajalla hän makaa sohvalla ja pelaa puhelimella. Minulle puhuminen on vastaansanomista tai suoraa kettuilua. Kotona hän ei tee mitään vapaaehtoisesti, kotityöt eivät onnistu oma-aloitteisesti, tavarat ovat levällään ja huone sekaisin. IPAd on kielletty, mutta hän hiippailee etsimässä sitä. Kirjoja hän ei lue, jos jotain tekee, niin ärsyttää minua ja pikkuveljeä. Isänsä kanssa hän tulee joten kuten toimeen. Puhelin vie kaiken ajan, sen kautta saa läksyt, ja ainoa tapa pitää kavereihin yhteyttä, olemme rajoittaneet, mutta luulen että osaa ottaa rajoitukset pois. Käytös on jatkuvasti huonoa, aloitekyky poissa, kotitöitä tai koulutehtäviä ei tee kuin pakon edessä. Mitä tehdä seuraavaksi, omat voimat lopussa?
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa käyttöön ihan perinteinen kuri rangaistuksineen.
Jatkuvaa vastaanväittämistä ja kettuilua ei pidä lapselta kuunnella. Sillä et saa aikaan muun kuin sen, että lapselta häviää loppukin kunnioitus sanomisiasi kohtaan. Lapsi näkee käytännössä sen, että äitiä ei ole pakko totella koska tottelemattomuudesta ei seuraa mitään tuntuvaa.
Yksi käsky, ja jos se ei auta niin rankaiset kunnes saat lapselta uhman pois.
Ja se kännykkä myös pois lapselta toistaiseksi. Yhteydenpitoon on paljon muitakin keinoja.
Vanha kunnon Koivuniemen Herra auttaa!
Naapurin perheessä se oli käytössä aikanaan ja lapset tottelivat vanhempiaan kuin robotit. Yhtään vastaväitettä ei koskaan tullut kun käskettiin esim. tulla sisään tai lopettaa pleikkarilla pelaaminen.
Ja sekö on tavoite, ihmisten sijaan kasvattaa robotteja? Itse ajattelen, että vanhempien tärkein tehtävä on kasvattaa lapsista omaan elämäänsä tyytyväisiä ja aloitekykyisiä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa käyttöön ihan perinteinen kuri rangaistuksineen.
Jatkuvaa vastaanväittämistä ja kettuilua ei pidä lapselta kuunnella. Sillä et saa aikaan muun kuin sen, että lapselta häviää loppukin kunnioitus sanomisiasi kohtaan. Lapsi näkee käytännössä sen, että äitiä ei ole pakko totella koska tottelemattomuudesta ei seuraa mitään tuntuvaa.
Yksi käsky, ja jos se ei auta niin rankaiset kunnes saat lapselta uhman pois.
Ja se kännykkä myös pois lapselta toistaiseksi. Yhteydenpitoon on paljon muitakin keinoja.
Vanha kunnon Koivuniemen Herra auttaa!
Naapurin perheessä se oli käytössä aikanaan ja lapset tottelivat vanhempiaan kuin robotit. Yhtään vastaväitettä ei koskaan tullut kun käskettiin esim. tulla sisään tai lopettaa pleikkarilla pelaaminen.
Jos robotin haluat, jonka aikuisikä menee mielenterveysongelmissa ja työkyvyttömänä niin sehän se on resepti. Tosin nykyään lapsesi otetaan huostaan jossain kohtaa.
Ota yhteyttä perheneuvolaan, jotta saatte apua ja tukea tilanteeseen.
Kiitos kaikille! Menen vaihtamaan lapsen puhelimen ja liittymän siten, että saan siihen kunnon rajoitukset, joihin lapsi ei itse pääse käsiksi.
Hän on herkkä ja kova jännittämään. Ehkä siksi stressaa kovaa. Kouluun meno ei huvita.
Futis on lapselle tosi rakas harrastus. Hän on harrastanut muutakin ja saanut lopettaa, kun on halunnut. Futiksen kautta säilyy yhteys kavereihin.
Hyviä ajatuksia teillä! Kouluun on jo yhteys, opettajan kautta tiedämme, että poika pärjää sosiaalisesti hyvin ja saa kymppejä esim. kielissä. Hänet on ohjattu tukiopetukseen matikan osalta. Koulupsykologin vastaanotolle varaan ajan.
Yhdessä tekeminen on jäänyt siksi, että molemmat lapset harrastavat iltaisin ja viikonloppuisin on usein pelit. Tässä on skarppaamista. Hiihtolomalla lähdemme laskettelemaan, viime kesänä matkustin pojan kanssa kahden (silloin hän oli ihana ja reipas!), isä vie poikaa päivittäin potkimaan palloa yhdessä ja käy elokuvissa, mutta itse en ole hetkeen tehnyt yhdessä kaksin kivaa. Ollaan käyty ulkona syömässä.
Tässä hajanaisia ajatuksia. Suurkiitos teille! AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhdessä tekemistä, juttelua, elokuviin, jne. Kyllä 11 vuotias on vielä vanhempien käskyvallassa ja huollossa. Rajoja ja rakkautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa käyttöön ihan perinteinen kuri rangaistuksineen.
Jatkuvaa vastaanväittämistä ja kettuilua ei pidä lapselta kuunnella. Sillä et saa aikaan muun kuin sen, että lapselta häviää loppukin kunnioitus sanomisiasi kohtaan. Lapsi näkee käytännössä sen, että äitiä ei ole pakko totella koska tottelemattomuudesta ei seuraa mitään tuntuvaa.
Yksi käsky, ja jos se ei auta niin rankaiset kunnes saat lapselta uhman pois.
Ja se kännykkä myös pois lapselta toistaiseksi. Yhteydenpitoon on paljon muitakin keinoja.
Vanha kunnon Koivuniemen Herra auttaa!
Naapurin perheessä se oli käytössä aikanaan ja lapset tottelivat vanhempiaan kuin robotit. Yhtään vastaväitettä ei koskaan tullut kun käskettiin esim. tulla sisään tai lopettaa pleikkarilla pelaaminen.
Jos robotin haluat, jonka aikuisikä menee mielenterveysongelmissa ja työkyvyttömänä niin sehän se on resepti. Tosin nykyään lapsesi otetaan huostaan jossain kohtaa.
Nuorten ihmisten mielenterveysongelmat ja työkyvyttömyys ovat nykyisin ennätystasoa vaikka ruumiillinen kuritus on koko ajan muuttunut harvinaisemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille! Menen vaihtamaan lapsen puhelimen ja liittymän siten, että saan siihen kunnon rajoitukset, joihin lapsi ei itse pääse käsiksi.
Hän on herkkä ja kova jännittämään. Ehkä siksi stressaa kovaa. Kouluun meno ei huvita.
Futis on lapselle tosi rakas harrastus. Hän on harrastanut muutakin ja saanut lopettaa, kun on halunnut. Futiksen kautta säilyy yhteys kavereihin.
Hyviä ajatuksia teillä! Kouluun on jo yhteys, opettajan kautta tiedämme, että poika pärjää sosiaalisesti hyvin ja saa kymppejä esim. kielissä. Hänet on ohjattu tukiopetukseen matikan osalta. Koulupsykologin vastaanotolle varaan ajan.
Yhdessä tekeminen on jäänyt siksi, että molemmat lapset harrastavat iltaisin ja viikonloppuisin on usein pelit. Tässä on skarppaamista. Hiihtolomalla lähdemme laskettelemaan, viime kesänä matkustin pojan kanssa kahden (silloin hän oli ihana ja reipas!), isä vie poikaa päivittäin potkimaan palloa yhdessä ja käy elokuvissa, mutta itse en ole hetkeen tehnyt yhdessä kaksin kivaa. Ollaan käyty ulkona syömässä.
Tässä hajanaisia ajatuksia. Suurkiitos teille! AP
Jahas, ja entisestään puhelinta rajoittamallahan ja lapsen elämää tylsistyttämmällähän kaikki ratkeaa. Onnea vaan valitsemallasi tiellä. Kai esimerkillisenä aikuisena teet samat rajoitukset myös omaan puhelimeesi ja noudatat täsmälleen samoja ruutuaikoja? Vai oletko niitä, tee kuten minä sanon, älä kuten minä teen, vanhempia, jotka itse eivät kuitenkaan ole omien vaatimustensa mittaisia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa käyttöön ihan perinteinen kuri rangaistuksineen.
Jatkuvaa vastaanväittämistä ja kettuilua ei pidä lapselta kuunnella. Sillä et saa aikaan muun kuin sen, että lapselta häviää loppukin kunnioitus sanomisiasi kohtaan. Lapsi näkee käytännössä sen, että äitiä ei ole pakko totella koska tottelemattomuudesta ei seuraa mitään tuntuvaa.
Yksi käsky, ja jos se ei auta niin rankaiset kunnes saat lapselta uhman pois.
Ja se kännykkä myös pois lapselta toistaiseksi. Yhteydenpitoon on paljon muitakin keinoja.
Vanha kunnon Koivuniemen Herra auttaa!
Naapurin perheessä se oli käytössä aikanaan ja lapset tottelivat vanhempiaan kuin robotit. Yhtään vastaväitettä ei koskaan tullut kun käskettiin esim. tulla sisään tai lopettaa pleikkarilla pelaaminen.
Ja sekö on tavoite, ihmisten sijaan kasvattaa robotteja? Itse ajattelen, että vanhempien tärkein tehtävä on kasvattaa lapsista omaan elämäänsä tyytyväisiä ja aloitekykyisiä ihmisiä.
Omaan elämäänsä tyytyväisiä = itsekkäitä. Aloitekykyisiä = tottelemattomia ja auktoriteeteista piittaamattomia. Näin se menee... Lapsi haukkuu äitiään päin naamaa ja äiti yrittää vaan lempeästi hieman sanoittaa ja miettii että onkohan tuo lapseni ehkä nepsy vai tarvittaisiinko kenties lasu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille! Menen vaihtamaan lapsen puhelimen ja liittymän siten, että saan siihen kunnon rajoitukset, joihin lapsi ei itse pääse käsiksi.
Hän on herkkä ja kova jännittämään. Ehkä siksi stressaa kovaa. Kouluun meno ei huvita.
Futis on lapselle tosi rakas harrastus. Hän on harrastanut muutakin ja saanut lopettaa, kun on halunnut. Futiksen kautta säilyy yhteys kavereihin.
Hyviä ajatuksia teillä! Kouluun on jo yhteys, opettajan kautta tiedämme, että poika pärjää sosiaalisesti hyvin ja saa kymppejä esim. kielissä. Hänet on ohjattu tukiopetukseen matikan osalta. Koulupsykologin vastaanotolle varaan ajan.
Yhdessä tekeminen on jäänyt siksi, että molemmat lapset harrastavat iltaisin ja viikonloppuisin on usein pelit. Tässä on skarppaamista. Hiihtolomalla lähdemme laskettelemaan, viime kesänä matkustin pojan kanssa kahden (silloin hän oli ihana ja reipas!), isä vie poikaa päivittäin potkimaan palloa yhdessä ja käy elokuvissa, mutta itse en ole hetkeen tehnyt yhdessä kaksin kivaa. Ollaan käyty ulkona syömässä.
Tässä hajanaisia ajatuksia. Suurkiitos teille! AP
Jahas, ja entisestään puhelinta rajoittamallahan ja lapsen elämää tylsistyttämmällähän kaikki ratkeaa. Onnea vaan valitsemallasi tiellä. Kai esimerkillisenä aikuisena teet samat rajoitukset myös omaan puhelimeesi ja noudatat täsmälleen samoja ruutuaikoja? Vai oletko niitä, tee kuten minä sanon, älä kuten minä teen, vanhempia, jotka itse eivät kuitenkaan ole omien vaatimustensa mittaisia?
Niinpä. YK:n lasten oikeuksien sopimus lähtee siitä, että lapsilla ja aikuisilla tulee olla samat oikeudet. Sellaista mitä et tekisi itsellesi tai omalle puolisollesi älä tee myöskään lapsellesi.
Vierailija kirjoitti:
Vie poika paikallisten Jehovan todistajien kokoukseen niin saa uusia ystäviä ja sisältöä elämään. Ehkä lähtevät vielä pikku-Abrahamin ja Davidin kanssa kiertämään ovelta ovelle.
Jehovan todistajissa ei anneta mukuloiden hyppiä silmille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa käyttöön ihan perinteinen kuri rangaistuksineen.
Jatkuvaa vastaanväittämistä ja kettuilua ei pidä lapselta kuunnella. Sillä et saa aikaan muun kuin sen, että lapselta häviää loppukin kunnioitus sanomisiasi kohtaan. Lapsi näkee käytännössä sen, että äitiä ei ole pakko totella koska tottelemattomuudesta ei seuraa mitään tuntuvaa.
Yksi käsky, ja jos se ei auta niin rankaiset kunnes saat lapselta uhman pois.
Ja se kännykkä myös pois lapselta toistaiseksi. Yhteydenpitoon on paljon muitakin keinoja.
Vanha kunnon Koivuniemen Herra auttaa!
Ei auta. Olin itse 11-vuotiaana aivan täsmälleen tuollainen poika kuin ap kuvailee. Yritettiin puhumista, yritettiin kivojen asioiden pois ottamista, yritettiin kotiarestia. Huono käytös ja vanhempien silmille hyppiminen vaan jatkui ja paheni, ja lopulta koivuniemen herra tuli käymään joitakin kertoja. En syytä vanhempiani jotka nurkkaan itsensä ajetuiksi tuntien turvautuivat sellaiseen, mutta ei siitä ollut muuta seurausta kuin se, että paitsi että itkin vanhemmilta salaa huoneessani pahaa oloani, itkin nyt myös fyysisestä kivusta.
Syynä oli omassa tapauksessa juuri tuo jo mainittu esipuberteetti eikä mikään muu. Kävin murrosikään liittyvän tunnemyrsky- ja itsekontrollin katoamisvaiheen ikään kuin "etukäteen alta pois" jo jonkin aikaa ennen kuin koko itse murrosikä oli alkanutkaan. Todellakin minusta tuntui itsestänikin tosi pahalta, ja olin aivan hukassa sen kanssa mitä huomasin itselleni olevan tapahtumassa. Mutta koska olin poika, ja vielä vuosikymmenten takaisena tyhmänä aikana jolloin poikien piti näyttää kovilta hinnalla millä hyvänsä, häpesin aivan kuollakseni näyttää sitä hätääni vanhemmille.
Se meni sitten lopulta ohi itsestään jonkun ehkä vuoden päästä. Ja sitten kun olin joku 13-14-vuotias, olin samana vuonna syntyneisiin kavereihin verrattuna päinvastoin poikkeuksellisen hyvätapainen, koska heillä oli nyt se sama vaihe menossa, josta minä olin jo ehtinyt päästä ulos. Toivoa siis on(?)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa käyttöön ihan perinteinen kuri rangaistuksineen.
Jatkuvaa vastaanväittämistä ja kettuilua ei pidä lapselta kuunnella. Sillä et saa aikaan muun kuin sen, että lapselta häviää loppukin kunnioitus sanomisiasi kohtaan. Lapsi näkee käytännössä sen, että äitiä ei ole pakko totella koska tottelemattomuudesta ei seuraa mitään tuntuvaa.
Yksi käsky, ja jos se ei auta niin rankaiset kunnes saat lapselta uhman pois.
Ja se kännykkä myös pois lapselta toistaiseksi. Yhteydenpitoon on paljon muitakin keinoja.
Vanha kunnon Koivuniemen Herra auttaa!
Ei auta. Olin itse 11-vuotiaana aivan täsmälleen tuollainen poika kuin ap kuvailee. Yritettiin puhumista, yritettiin kivojen asioiden pois ottamista, yritettiin kotiarestia. Huono käytös ja vanhempien silmille hyppiminen vaan jatkui ja paheni, ja lopulta koivuniemen herra tuli käymään joitakin kertoja. En syytä vanhempiani jotka nurkkaan itsensä ajetuiksi tuntien turvautuivat sellaiseen, mutta ei siitä ollut muuta seurausta kuin se, että paitsi että itkin vanhemmilta salaa huoneessani pahaa oloani, itkin nyt myös fyysisestä kivusta.
Syynä oli omassa tapauksessa juuri tuo jo mainittu esipuberteetti eikä mikään muu. Kävin murrosikään liittyvän tunnemyrsky- ja itsekontrollin katoamisvaiheen ikään kuin "etukäteen alta pois" jo jonkin aikaa ennen kuin koko itse murrosikä oli alkanutkaan. Todellakin minusta tuntui itsestänikin tosi pahalta, ja olin aivan hukassa sen kanssa mitä huomasin itselleni olevan tapahtumassa. Mutta koska olin poika, ja vielä vuosikymmenten takaisena tyhmänä aikana jolloin poikien piti näyttää kovilta hinnalla millä hyvänsä, häpesin aivan kuollakseni näyttää sitä hätääni vanhemmille.
Se meni sitten lopulta ohi itsestään jonkun ehkä vuoden päästä. Ja sitten kun olin joku 13-14-vuotias, olin samana vuonna syntyneisiin kavereihin verrattuna päinvastoin poikkeuksellisen hyvätapainen, koska heillä oli nyt se sama vaihe menossa, josta minä olin jo ehtinyt päästä ulos. Toivoa siis on(?)
Kiitos. Oma poika tulee yhä syliin, halaa, kertoo jos pelottaa ja on kyllä avoin. Hän on herkkä, ja olemme tuota piirrettä vaalineet ja ymmärtäneet. Tiedän, että hyvätapainen ihminen on jossain uhman alla, poika käyttäytyy koulussa ja sukulaisten kanssa hyvin. Edellä oli hyviä ehdotuksia ja perheneuvolaan jätinkin jo soittopyynnön. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa käyttöön ihan perinteinen kuri rangaistuksineen.
Jatkuvaa vastaanväittämistä ja kettuilua ei pidä lapselta kuunnella. Sillä et saa aikaan muun kuin sen, että lapselta häviää loppukin kunnioitus sanomisiasi kohtaan. Lapsi näkee käytännössä sen, että äitiä ei ole pakko totella koska tottelemattomuudesta ei seuraa mitään tuntuvaa.
Yksi käsky, ja jos se ei auta niin rankaiset kunnes saat lapselta uhman pois.
Ja se kännykkä myös pois lapselta toistaiseksi. Yhteydenpitoon on paljon muitakin keinoja.
Vanha kunnon Koivuniemen Herra auttaa!
Ei auta. Olin itse 11-vuotiaana aivan täsmälleen tuollainen poika kuin ap kuvailee. Yritettiin puhumista, yritettiin kivojen asioiden pois ottamista, yritettiin kotiarestia. Huono käytös ja vanhempien silmille hyppiminen vaan jatkui ja paheni, ja lopulta koivuniemen herra tuli käymään joitakin kertoja. En syytä vanhempiani jotka nurkkaan itsensä ajetuiksi tuntien turvautuivat sellaiseen, mutta ei siitä ollut muuta seurausta kuin se, että paitsi että itkin vanhemmilta salaa huoneessani pahaa oloani, itkin nyt myös fyysisestä kivusta.
Syynä oli omassa tapauksessa juuri tuo jo mainittu esipuberteetti eikä mikään muu. Kävin murrosikään liittyvän tunnemyrsky- ja itsekontrollin katoamisvaiheen ikään kuin "etukäteen alta pois" jo jonkin aikaa ennen kuin koko itse murrosikä oli alkanutkaan. Todellakin minusta tuntui itsestänikin tosi pahalta, ja olin aivan hukassa sen kanssa mitä huomasin itselleni olevan tapahtumassa. Mutta koska olin poika, ja vielä vuosikymmenten takaisena tyhmänä aikana jolloin poikien piti näyttää kovilta hinnalla millä hyvänsä, häpesin aivan kuollakseni näyttää sitä hätääni vanhemmille.
Se meni sitten lopulta ohi itsestään jonkun ehkä vuoden päästä. Ja sitten kun olin joku 13-14-vuotias, olin samana vuonna syntyneisiin kavereihin verrattuna päinvastoin poikkeuksellisen hyvätapainen, koska heillä oli nyt se sama vaihe menossa, josta minä olin jo ehtinyt päästä ulos. Toivoa siis on(?)
Murrosikäinen tarvitsee ymmärrystä ja hellyyttä eikä kuria. Kuri tuo vain pahaa oloa ja haittaa luonnollista irtautumisprosessia vanhemmistä mitä tuon ikäinen käy lävitse.
Miksi pakotatte hänet harrastuksiin? Koulu voi viedä jo liikaakin hänen voimia etenkin jos on erityis piirteitä. Kuulostaa että on melkoista suorittamista teillä. Poika vaikuttaa stressaantuneelle.
Jos kokeilisitte porkkanaa seuraavaksi kepin sijaan? Että puhelimella saa olla tunnin päivässä, jos kotihommat on tehty ja koulu sekä treenit hoidettu sovitun mukaan, sitten kaksi tuntia? Ja tehkää sen lapsen kanssa asioita, menkää vaikka luistelemaan tai uimaan tai mitä nyt vaan, lefffaan. Viettäkää aikaa ja antakaa tilaa hänelle puhua ja jutella itsestään ja omasta elämästään, Kyllä se sieltä se syy löytyy johon sitten oikeasti pitää tarttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa käyttöön ihan perinteinen kuri rangaistuksineen.
Jatkuvaa vastaanväittämistä ja kettuilua ei pidä lapselta kuunnella. Sillä et saa aikaan muun kuin sen, että lapselta häviää loppukin kunnioitus sanomisiasi kohtaan. Lapsi näkee käytännössä sen, että äitiä ei ole pakko totella koska tottelemattomuudesta ei seuraa mitään tuntuvaa.
Yksi käsky, ja jos se ei auta niin rankaiset kunnes saat lapselta uhman pois.
Ja se kännykkä myös pois lapselta toistaiseksi. Yhteydenpitoon on paljon muitakin keinoja.
Vanha kunnon Koivuniemen Herra auttaa!
Ei auta. Olin itse 11-vuotiaana aivan täsmälleen tuollainen poika kuin ap kuvailee. Yritettiin puhumista, yritettiin kivojen asioiden pois ottamista, yritettiin kotiarestia. Huono käytös ja vanhempien silmille hyppiminen vaan jatkui ja paheni, ja lopulta koivuniemen herra tuli käymään joitakin kertoja. En syytä vanhempiani jotka nurkkaan itsensä ajetuiksi tuntien turvautuivat sellaiseen, mutta ei siitä ollut muuta seurausta kuin se, että paitsi että itkin vanhemmilta salaa huoneessani pahaa oloani, itkin nyt myös fyysisestä kivusta.
Syynä oli omassa tapauksessa juuri tuo jo mainittu esipuberteetti eikä mikään muu. Kävin murrosikään liittyvän tunnemyrsky- ja itsekontrollin katoamisvaiheen ikään kuin "etukäteen alta pois" jo jonkin aikaa ennen kuin koko itse murrosikä oli alkanutkaan. Todellakin minusta tuntui itsestänikin tosi pahalta, ja olin aivan hukassa sen kanssa mitä huomasin itselleni olevan tapahtumassa. Mutta koska olin poika, ja vielä vuosikymmenten takaisena tyhmänä aikana jolloin poikien piti näyttää kovilta hinnalla millä hyvänsä, häpesin aivan kuollakseni näyttää sitä hätääni vanhemmille.
Se meni sitten lopulta ohi itsestään jonkun ehkä vuoden päästä. Ja sitten kun olin joku 13-14-vuotias, olin samana vuonna syntyneisiin kavereihin verrattuna päinvastoin poikkeuksellisen hyvätapainen, koska heillä oli nyt se sama vaihe menossa, josta minä olin jo ehtinyt päästä ulos. Toivoa siis on(?)
Murrosikäinen tarvitsee ymmärrystä ja hellyyttä eikä kuria. Kuri tuo vain pahaa oloa ja haittaa luonnollista irtautumisprosessia vanhemmistä mitä tuon ikäinen käy lävitse.
Tarvitsee paljon ymmärrystä ja hellyyttä,mutta myös rajoja. Ei vihaa,pakottamista,mutta jonkunlaisia rajoja vielä kyllä.
Sillä on murrosikä, ei sen kummempaa. Valitse taistelusi ja muuten yritä olla stressaamatta, kyllä se siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa käyttöön ihan perinteinen kuri rangaistuksineen.
Jatkuvaa vastaanväittämistä ja kettuilua ei pidä lapselta kuunnella. Sillä et saa aikaan muun kuin sen, että lapselta häviää loppukin kunnioitus sanomisiasi kohtaan. Lapsi näkee käytännössä sen, että äitiä ei ole pakko totella koska tottelemattomuudesta ei seuraa mitään tuntuvaa.
Yksi käsky, ja jos se ei auta niin rankaiset kunnes saat lapselta uhman pois.
Ja se kännykkä myös pois lapselta toistaiseksi. Yhteydenpitoon on paljon muitakin keinoja.
Vanha kunnon Koivuniemen Herra auttaa!
Ei auta. Olin itse 11-vuotiaana aivan täsmälleen tuollainen poika kuin ap kuvailee. Yritettiin puhumista, yritettiin kivojen asioiden pois ottamista, yritettiin kotiarestia. Huono käytös ja vanhempien silmille hyppiminen vaan jatkui ja paheni, ja lopulta koivuniemen herra tuli käymään joitakin kertoja. En syytä vanhempiani jotka nurkkaan itsensä ajetuiksi tuntien turvautuivat sellaiseen, mutta ei siitä ollut muuta seurausta kuin se, että paitsi että itkin vanhemmilta salaa huoneessani pahaa oloani, itkin nyt myös fyysisestä kivusta.
Syynä oli omassa tapauksessa juuri tuo jo mainittu esipuberteetti eikä mikään muu. Kävin murrosikään liittyvän tunnemyrsky- ja itsekontrollin katoamisvaiheen ikään kuin "etukäteen alta pois" jo jonkin aikaa ennen kuin koko itse murrosikä oli alkanutkaan. Todellakin minusta tuntui itsestänikin tosi pahalta, ja olin aivan hukassa sen kanssa mitä huomasin itselleni olevan tapahtumassa. Mutta koska olin poika, ja vielä vuosikymmenten takaisena tyhmänä aikana jolloin poikien piti näyttää kovilta hinnalla millä hyvänsä, häpesin aivan kuollakseni näyttää sitä hätääni vanhemmille.
Se meni sitten lopulta ohi itsestään jonkun ehkä vuoden päästä. Ja sitten kun olin joku 13-14-vuotias, olin samana vuonna syntyneisiin kavereihin verrattuna päinvastoin poikkeuksellisen hyvätapainen, koska heillä oli nyt se sama vaihe menossa, josta minä olin jo ehtinyt päästä ulos. Toivoa siis on(?)
Murrosikäinen tarvitsee ymmärrystä ja hellyyttä eikä kuria. Kuri tuo vain pahaa oloa ja haittaa luonnollista irtautumisprosessia vanhemmistä mitä tuon ikäinen käy lävitse.
Tarvitsee paljon ymmärrystä ja hellyyttä,mutta myös rajoja. Ei vihaa,pakottamista,mutta jonkunlaisia rajoja vielä kyllä.
Miten raja toimii jos sen sisällä pysymiseen ei olla valmiita pakottamaan? Onko raja vain suositus?
Vie poika paikallisten Jehovan todistajien kokoukseen niin saa uusia ystäviä ja sisältöä elämään. Ehkä lähtevät vielä pikku-Abrahamin ja Davidin kanssa kiertämään ovelta ovelle.