Soitteleeko teidän yli 70-vuotiaat vanhemmat ihan turhia puheluja teille? Kun ei mitään heillä tapahtu, niin raportoivat

Äitini on 85-vuotias ja soittaa noin kerran kuussa. Jutut ovat samat, mutta kuuntelen kuitenkin, koska eipä hän enää täällä pitkään ole.

Lapset soittavat joka päivä. Osa videopuheluja lapsenlapsen kanssa. Niin metsä vastaa, kun sinne huudetaan. Samoin soitin itse äidilleni joka päivä, enkä kokenut sitä rasitteeksi. Sitten tuli se päivä, kun ajatteli taas soittaa äidilleni, kunnes tajusin, että äitiä ei enää ollutkaan.

Tuo joka päivä soittelu... Joskus päivä ihan oikeasti on niin täynnä, töihin ja suoraan töistä johonkin, että ei vaan kertakaikkiaan ole aikaa.

Ja nyt kun teen melkein kokonaan etätyöpäiviä, äiti ei ollenkaan ymmärrä, että en ehdi työaikana pitkiä puheluita rupattelemaan, en yhtään sen enempää kuin toimistoltakaan. "Mutta kun sinähän olet KOTONA." No olen, juu...

Kyllä osaa olla kylmiä ja tylyjä ihmisiä täällä palstalla. Aikanaan sinäkin vanhenet ja kaipaat juttuseuraa, ehkäpä silloin kohtaat samanlaista kohtelua.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä osaa olla kylmiä ja tylyjä ihmisiä täällä palstalla. Aikanaan sinäkin vanhenet ja kaipaat juttuseuraa, ehkäpä silloin kohtaat samanlaista kohtelua.

Niin, kukapa minut on tällaiseksi kasvattanut? Niinpä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten yhteydenpito on turhaa? Etkö halua siis olla yhteyksissä vanhempiisi.

Kun mitään asiaa ei ole niin onhan se vähän toisen ajan viemistä lämpimikseen

Eli, vanhempasi haluaa pitää yhteyttä sinuun, ja sinä koet sen niin, että sinun aikaasi viedään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten yhteydenpito on turhaa? Etkö halua siis olla yhteyksissä vanhempiisi.

Kun mitään asiaa ei ole niin onhan se vähän toisen ajan viemistä lämpimikseen

Eli, vanhempasi haluaa pitää yhteyttä sinuun, ja sinä koet sen niin, että sinun aikaasi viedään?

No jos ei mitään asiaakaan ole vaan sisaruksien tai naapureiden tekemisten luettelua niin onhan se vähän ajanhukkaa tässä oman perhearjen keskellä pysähtyä kuuntelemaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten yhteydenpito on turhaa? Etkö halua siis olla yhteyksissä vanhempiisi.

Kun mitään asiaa ei ole niin onhan se vähän toisen ajan viemistä lämpimikseen

No onhan ne jutut enimmäkseen pitkästyttäviä. Mutta kyseessä on omat vanhemmat, jotka haluavat pitää jonkinlaista yhteyttä rakkaisiin lapsiinsa. Kylmä kulttuuri.

Eivät halua, vaan jonkun kuuntelemaan loputonta yksinpuheluaan, ja omat lapset on siihen helpointa yrittää pakottaa. Ei näitä vanhuksia kiinnosta normaali aikuisten keskustelu, ts. vastavuoroisuus, vaan haluavat vaan oksentaa omia asioitaan jonkun toisen korvaan ja valittaa kuinka kukaan ei halua heidän seuraansa (miksiköhän?).

Jos yrittää sanoa jotain väliin, että niin minä tässä katkaisin jalkani auto-onnettomuudessa, muutin miesystävän kanssa yhteen tai sain uuden työpaikan, niin vastauksena ei minkäänlaista reaktiota vaan jatkuu vaan monologi. Ei tuollaista kukaan jaksa edes velvollisuudentunnosta, kun on toiselle pelkkä kaatopaikka.

No sovitaan sitten että eivät halua. Olen vanhainkodissa töissä, ja sitä marinaa omaisten puuttuvasta yhteydenpidosta ja vanhuksen vanhainkotiin unohtamisesta kuulee heiltä itseltään joka päivä. Riippuen tietysti siitä, kuinka hyvin pystyvät vielä ajattelemaan ja puhumaan. Varmasti ovat olleet itsekkäitä aiemmin, ja kohdelleet lapsiaan huonosti. Ei minulla itselläkään olleet mitkään mallivanhemmat. Mutta vanhus on nyt pelokas, oikeasti, tietää olevansa muiden armoilla, käy läpi elettyä elämäänsä, ja kokee tarvetta saada yhteyden omiin lapsiinsa. He ovat eläneet oman lapsuutensa 'yksin', koska vanhemmat olivat joko sodassa tai tekemässä ympäripyöreitä päiviä töitä. Lisäksi heillä ei ollut moderneja mielenterveyspalveluita, joten ongelmiaan ei voinut mitenkään sanoittaa, ainakaan niin hyvin kuin me nykyään pystymme. Vaiettiin. Miten nämä vanhukset elämänsä ehtoolla pystyisivät muuttumaan niin paljon, sopeutumaan meidän nuorempien tapaan kommunikoida?

Niinpa. Aikoinaan, kun lapseni olivat rankoissa murrosian myrskyissa, joskus ajattelin, etta olisivat jo tarpeeksi vanhoja aloittamaan oman elamansa omissa kampissaan.

No, sekin aika tuli. Lahtivat ensin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, sitten naimisiin ja muuttivat kauas pois. Usein silloin ajattelin, etta tulisivat kaymaan.

Elaman kulkua.

Minusta on parempi että mun 78-vuotias diabeetikkomutsi soittaa mulle viiden minuutin puhelun vaikka maan matosten elämästä - tiedänpä että hän on hengissä. 

Me soitellaan lyhyitä puheluita aamulla ennen mun töihinmenoa ja illalla pari kertaa. Jos ei vastaa, ajan katsomaan miten siellä on asiat. Matkaa 5 km. Pari vuotta sitten löysin äidin kun se oli pudonnut keittiöjakkaralta pari tuntia aikaisemmin. Kännykkä oli eteisessä korkean lipaston päällä ja polvi murtunut. Oli ryöminyt eteiseen mutta ei löytänyt mitään kättä pidempää, että olisi saanut puhelimen tiputettua alas. 

Ei ja ei haittaisi, vaikka soittaisivatkin. Sama oikeus heillä on kokea itsensä yksinäiseksi kuin muillakin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä osaa olla kylmiä ja tylyjä ihmisiä täällä palstalla. Aikanaan sinäkin vanhenet ja kaipaat juttuseuraa, ehkäpä silloin kohtaat samanlaista kohtelua.

Juttuseura ei tarkoita sitä, että oksentaa omaa pahaa oloaan yhä uudelleen ja uudelleen muiden niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten yhteydenpito on turhaa? Etkö halua siis olla yhteyksissä vanhempiisi.

Kun mitään asiaa ei ole niin onhan se vähän toisen ajan viemistä lämpimikseen

No onhan ne jutut enimmäkseen pitkästyttäviä. Mutta kyseessä on omat vanhemmat, jotka haluavat pitää jonkinlaista yhteyttä rakkaisiin lapsiinsa. Kylmä kulttuuri.

Eivät halua, vaan jonkun kuuntelemaan loputonta yksinpuheluaan, ja omat lapset on siihen helpointa yrittää pakottaa. Ei näitä vanhuksia kiinnosta normaali aikuisten keskustelu, ts. vastavuoroisuus, vaan haluavat vaan oksentaa omia asioitaan jonkun toisen korvaan ja valittaa kuinka kukaan ei halua heidän seuraansa (miksiköhän?).

Jos yrittää sanoa jotain väliin, että niin minä tässä katkaisin jalkani auto-onnettomuudessa, muutin miesystävän kanssa yhteen tai sain uuden työpaikan, niin vastauksena ei minkäänlaista reaktiota vaan jatkuu vaan monologi. Ei tuollaista kukaan jaksa edes velvollisuudentunnosta, kun on toiselle pelkkä kaatopaikka.

No sovitaan sitten että eivät halua. Olen vanhainkodissa töissä, ja sitä marinaa omaisten puuttuvasta yhteydenpidosta ja vanhuksen vanhainkotiin unohtamisesta kuulee heiltä itseltään joka päivä. Riippuen tietysti siitä, kuinka hyvin pystyvät vielä ajattelemaan ja puhumaan. Varmasti ovat olleet itsekkäitä aiemmin, ja kohdelleet lapsiaan huonosti. Ei minulla itselläkään olleet mitkään mallivanhemmat. Mutta vanhus on nyt pelokas, oikeasti, tietää olevansa muiden armoilla, käy läpi elettyä elämäänsä, ja kokee tarvetta saada yhteyden omiin lapsiinsa. He ovat eläneet oman lapsuutensa 'yksin', koska vanhemmat olivat joko sodassa tai tekemässä ympäripyöreitä päiviä töitä. Lisäksi heillä ei ollut moderneja mielenterveyspalveluita, joten ongelmiaan ei voinut mitenkään sanoittaa, ainakaan niin hyvin kuin me nykyään pystymme. Vaiettiin. Miten nämä vanhukset elämänsä ehtoolla pystyisivät muuttumaan niin paljon, sopeutumaan meidän nuorempien tapaan kommunikoida?

Isäni ei kaatanut ongelmiaan muiden niskaan katkerana. Äitini taas tekee sitä. Myös vanhus voi olla persoonallisuushäiriöinen, ei ole pakko kestää sitä.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on 85-vuotias ja soittaa noin kerran kuussa. Jutut ovat samat, mutta kuuntelen kuitenkin, koska eipä hän enää täällä pitkään ole.

Jutut ovat samat; se ei kai ole tärkeintä vaikka näin olisikin!

Äidille on tärkeintä kuulla lapsensa ääni; lapsen, josta hän kantoi huolta monen vuoden ajan ja usein jatkaa huolehtimistaan elämänsä loppuun saakka. Jokaisen olisi syytä muistaa, että se oma vanhuuskin lähenee ja lähenee; kello raksuttaa mennyttä aikaa.

Niin. Soitellaan valitus- ja juorupuheluita pahimmillaan useasti päivässä ja kysytään neuvoa ihan todellakin joka asiaan. Jollen ehdi vastata puheluun tai huomaa viestejä, loukkaannutaan. Jollen vastaa, soitetaan miehelle ja sitten yksittäin lapsille, missä olen kun en vastaa ja voisitko sanoa että soittaa takaisin.

Olen pitkään pahalla päällä joka puhelun jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini on 85-vuotias ja soittaa noin kerran kuussa. Jutut ovat samat, mutta kuuntelen kuitenkin, koska eipä hän enää täällä pitkään ole.

Jutut ovat samat; se ei kai ole tärkeintä vaikka näin olisikin!

Äidille on tärkeintä kuulla lapsensa ääni; lapsen, josta hän kantoi huolta monen vuoden ajan ja usein jatkaa huolehtimistaan elämänsä loppuun saakka. Jokaisen olisi syytä muistaa, että se oma vanhuuskin lähenee ja lähenee; kello raksuttaa mennyttä aikaa.

Tuleeko sinulle yllätyksenä, että on äitejä jotka eivät ole kantaneet huolta lapsestaan? Ihan sellaisia keskiluokkaisia tunnekylmä kulissiäitejä. Osa jopa kilpaillut lastensa kanssa sellaiseen narsistiseen tyyliin.

On hämmentävää ymmärtää oman lapsen myötä miten tuli itse kohdelluksi omassa lapsuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten yhteydenpito on turhaa? Etkö halua siis olla yhteyksissä vanhempiisi.

Kun mitään asiaa ei ole niin onhan se vähän toisen ajan viemistä lämpimikseen

No onhan ne jutut enimmäkseen pitkästyttäviä. Mutta kyseessä on omat vanhemmat, jotka haluavat pitää jonkinlaista yhteyttä rakkaisiin lapsiinsa. Kylmä kulttuuri.

Niin, ne on ne samat vanhemmat jotka kasvattivat lapsensa mahdollisimman itsenäisiksi, pistivät 18-vuotiaan omilleen muuttamaan ja ovat siitä saakka olleet etäisiä. Niin että nyt sitten heidän vanhentuessa pitäisikin alkaa esittämään että ollaan läheisiä?

Minä muistan niin että lapsilla oli hirveä hinku muuttaa omilleen . Vanhintakin toppuuteltiin kun olisi 17 v muuttanut tyttöystävän kanssa yhteen. Millä te elätte kun kumpikin olette lukiossa? Vanhempien elatusvelvollisuus opintotuissakin silloin 20 v.

Nyt hänen vanhimpansa, 17 v, muuttaisi kotoa pois, kun muutkin. Yksin, ei parisuhteeseen. Sama juttu, lukiossa.

Nyt on pojan kanssa muisteltu, sanoi että oli se hyvä että silloin jarrutitte. Olis se ollut tyhmää kun kotona sai ruoan ja tarpeellisen.

Jokainen meidän lapsista on lähtenyt opiskelemaan kotikaupungista kauemmas. Heitä ei ole "heitetty" minnekään.

Silti en soiittele heillepäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä osaa olla kylmiä ja tylyjä ihmisiä täällä palstalla. Aikanaan sinäkin vanhenet ja kaipaat juttuseuraa, ehkäpä silloin kohtaat samanlaista kohtelua.

Juttuseura ei tarkoita sitä, että oksentaa omaa pahaa oloaan yhä uudelleen ja uudelleen muiden niskaan.

Odotat siis, että vanhempi osaa olla ainakin tasavertainen juttukumppani? Kun oltiin lapsia, vanhemmat olivat jopa auktoriteetteja. Nyt ne roolit on vaihtuneet. Älä odota vanhukselta empaattisempaa käytöstä kuin pikkulapselta. Sitä kykyä ei enää ole.