Lue keskustelun säännöt.
Miten osaisi selvittää omat rajansa suhteessa ja pitää niistä kiinni
06.12.2022 |
Tuntuu vaikealta selvittää itselle, millainen suhde ja mitkä asiat on itselle ok ja mitkä ei, mitkä asiat on kynnyskysymyksiä suhteen jatkumisen kannalta, milloin tilanne on sellainen, että tämä suhde ei vaan ole minulle oikea tai tarpeeksi.
Miten olette miettineet näitä juttuja? Onko ollut vaikeaa vai helppoa tietää, missä omat rajat menee ja esim. lopettaa suhde, joka ei vastaakaan omia tarpeita tai toiveita täysin, vaikka suhde muuten olis hyvä?
Kommentit (8)
No kyllähän sen nyt tietää mitä haluaa. Esim. jos toinen lyö tai haukkuu niin siitä sitten suhde poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on tilanne, että olen ollut jo pidempään suhteessa, joka ei tunnu etenevän ja jossa on asioita, joihin mun on vaikea sopeutua tai ajatella, että ne on ok. Olemme nelikymppisiä, molemmilla lapsia ja perhettä ei olla perustamassa.
En tiedä ihan tarkkaan itsekään, mitä lopulta haluan, ja siksi on vaikea niitä rajojakaan itselle selvittää. Sen olen tiedostanut, että en voi muuttaa tiettyjä asioita miehen elämässä, lapsenhoitokuvioissa, eksän pillin mukaan tanssimisessa yms., vaan mun täytyy niihin joko sopeutua tai olla sopeutumatta. Ja jos mies ei halua tästä sellasta kevyttä seurustelua kummempaa, tai tästä ei muuta ole kehittymässä, niin en sillekään mitään voi vaan pitää päättää, riittääkö se mulle. On vaikea tehdä päätöksiä, koska hyviä puoliakin on todella paljon.
Ap
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän sen nyt tietää mitä haluaa. Esim. jos toinen lyö tai haukkuu niin siitä sitten suhde poikki.
Saat asian kuullsotamaan paljon yksinkertaisemmalta kuinse todellisuudessa on. - Moni kumppania mahd. kunnoittava ja arvostava riutuu sinkkuna samalla kun osa elää väkivaltaisessa parisuhteessa. En syytä tai moiti tässä kohtaa ketään, näin vain -niin valitettavaa kuin onkin on. Se miksi näin on taas paljon vaikeampi vastata.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on tilanne, että olen ollut jo pidempään suhteessa, joka ei tunnu etenevän ja jossa on asioita, joihin mun on vaikea sopeutua tai ajatella, että ne on ok. Olemme nelikymppisiä, molemmilla lapsia ja perhettä ei olla perustamassa.
En tiedä ihan tarkkaan itsekään, mitä lopulta haluan, ja siksi on vaikea niitä rajojakaan itselle selvittää. Sen olen tiedostanut, että en voi muuttaa tiettyjä asioita miehen elämässä, lapsenhoitokuvioissa, eksän pillin mukaan tanssimisessa yms., vaan mun täytyy niihin joko sopeutua tai olla sopeutumatta. Ja jos mies ei halua tästä sellasta kevyttä seurustelua kummempaa, tai tästä ei muuta ole kehittymässä, niin en sillekään mitään voi vaan pitää päättää, riittääkö se mulle. On vaikea tehdä päätöksiä, koska hyviä puoliakin on todella paljon.
Ap
Se on varmaan vaan lähdettävä. Mitä me tuhlataan elämäämme suhteissa jotka eivät ole sitä mitä toivotaan?
Sillä välinhän voi se oikea mennä ohi. No, itse en usko että enää tämän jälkeen seurustelen, olen jo viisikymppinen, joten kai se pahentaa tätä roikkumista ja että kestän ihan liikaa.
Myös väkivaltaa. Sitä että pelkään lentäväni keskellä yötä niska-perseotteella ulos, ja ettei oikein mistään voi sanoa, kun tietää mikä kilahdus siitä seuraa.
Hemmetti kun olis edes omanarvontuntoa sen verran että tajuaisi arvostaa itseään enemmän.
Vaikeaksi tämän tekee se, että mies on todellinen helmi ja hänen kanssaan on ihanaa, suhde on monelta osin just sitä mitä haluankin. Mutta samalla on tunne, ettei tästä tule ehkä koskaan ns. oikeaa parisuhdetta. Sellaista kaipaan, vaikka en haluakaan perustaa uusperhettä.
Mitään väkivaltaa tai muuta huonoa kohtelua ei todellakaan ole, hän kohtelee mua kuin kukkaa kämmenellä. Seksi on hyvää ja sitä on paljon, suhteemme on hyvin fyysinen ja sitä haluankin. En silti sanoisi, että tämä on pelkkää seksiä. Mutta voihan olla, että mies kokee tän eri tavalla.
Tästä puuttuu sellainen tulevaisuuden päämäärä, me eletään ihan hetkessä. Eikä oikein kiinnitytä toistemme elämään muuten kuin niiden hetkien osalta, jotka ollaan yhdessä.
Olen jotenkin ihan pyörällä päästäni tässä enkä itsekään tiedä, miten vakavaa suhdetta haluan. Siksi yritän niitä rajojani selvittää itselleni, mutta se on vaikeaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on tilanne, että olen ollut jo pidempään suhteessa, joka ei tunnu etenevän ja jossa on asioita, joihin mun on vaikea sopeutua tai ajatella, että ne on ok. Olemme nelikymppisiä, molemmilla lapsia ja perhettä ei olla perustamassa.
En tiedä ihan tarkkaan itsekään, mitä lopulta haluan, ja siksi on vaikea niitä rajojakaan itselle selvittää. Sen olen tiedostanut, että en voi muuttaa tiettyjä asioita miehen elämässä, lapsenhoitokuvioissa, eksän pillin mukaan tanssimisessa yms., vaan mun täytyy niihin joko sopeutua tai olla sopeutumatta. Ja jos mies ei halua tästä sellasta kevyttä seurustelua kummempaa, tai tästä ei muuta ole kehittymässä, niin en sillekään mitään voi vaan pitää päättää, riittääkö se mulle. On vaikea tehdä päätöksiä, koska hyviä puoliakin on todella paljon.
Ap
Se on varmaan vaan lähdettävä. Mitä me tuhlataan elämäämme suhteissa jotka eivät ole sitä mitä toivotaan?
Sillä välinhän voi se oikea mennä ohi. No, itse en usko että enää tämän jälkeen seurustelen, olen jo viisikymppinen, joten kai se pahentaa tätä roikkumista ja että kestän ihan liikaa.
Myös väkivaltaa. Sitä että pelkään lentäväni keskellä yötä niska-perseotteella ulos, ja ettei oikein mistään voi sanoa, kun tietää mikä kilahdus siitä seuraa.
Hemmetti kun olis edes omanarvontuntoa sen verran että tajuaisi arvostaa itseään enemmän.
Tämä just, miksei me arvosteta itseämme tarpeeksi! Itse ajattelen, etten ikinä alentuisi suhteeseen, jossa on henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai muuta, mutta helppo se varmaan on sanoa, kun ei sellaisessa ole.
Niin ja vielä se, että kaipaan tosi paljon RAKKAUTTA. En tiedä, onko tässä suhteessa sitä vai vain suurta himoa ja erittäin vahvaa tykkäämistä ja yhdessä viihtymistä.
Ap
Ei ole helppoa lopettaa, vaikka suhde ei ole hyvä. Potkin tässä itseäni jatkuvasti, että jätä se vaan ihmettelemään mikä meni pieleen, kun ei sanominenkaan vaikuta mitään.