Luvassa yksinäinen tulevaisuus
Olen eronnut.
En jaksa/halua käydä baareissa.
Aika menee lapsien harrastusten parissa ja töissä.
Töissä olen naisvaltaisella alalla missä ei miehiä tapaa.
Treffeille en halua.
En jaksa alkaa tutustumaan uusiin ihmisiin "siinä" mielessä.
Lapset kasvaa, ja viettää isan ajastaan isällään. Jokunen vuosi, niin muuttavat pois.
Kukaan ei huolehdi minusta vanhana.
Ei ole ketään kenen kanssa jakaa arkea. Ei nytkään.
Lasten isää ei kiinnosta, enkä edes halua hänen kanssaan jakaa arjen asioita, vaikka liittyvät hänenkin lapsiinsa.
Kaikesta pitää selvitä yksin.
Ei vaikuta hyvälle ei. Ei ole edes ystäviä. Sukulaiset on kaukana.
Jospa lapset tekee aikanaan itse lapsia, ja kävisivät sitten mummolassa kylässä?
Kukaan ei kysy miten jaksan. Kenenkään kanssa ei voi jakaa arjen haasteita, joita teinien kanssa on.
Kukaan ei tiedä todellisuutta tämän hetkisestä elämästäni. Kukaan ei tiedä mimmosessa suossa tarvon eteenpäin. Kukaan ei tiedä miten hajalla kaikki oikeasti on.
Koska en ole kenellekkään kertonut.
Ihmiset kuvittelee että olen naimisissa ja elän normaalia perhearkea.
Oikeasti avioero on vireillä. Mies virallisesti vielä asuu täällä, mutta käy vain silloin tällöin päivän pari olemassa. Ei osallistu mihinkään arjen asioihin.
Talo pitäisi laittaa myyntiin, en vaan saa itsestäni kaivettua energiaa siihen. Kaikki siihen liittyvä on niin raskasta.
Talous ahdistaa.
Lapset reagoi, yksin saan ottaa kaiken vastaan. Poissaoleva isä on se kivempi ja rennompi. Minä tiukkis ja kireä.
Älkää ikinä olettako mitään toisten ihmisten elämästä. Ette voi tietää totuutta.
Kommentit (43)
En todellakaan odota lasten huolehtivan minusta vanhana. No, jos sen verran, että laittavat laitokseen jos huomaavat etten pärjää enää yksin.
En halua kenenkään riesaksi.
Toki toivon, että omasta halustaan pitäisivät yhteyttä, kävisivät kylässä jne.
T: 42v ap
Aika outoa olisikin, että kävisit baareissa ja treffeillä, kun olet kerran yhä naimisissa ja asut aviomiehesi kanssa.
Ja yksinäisyys on ymmärrettävästi totaalinen, kun lapsiakaan ei ole kovin paljon, monikossa kuitenkin.
Sellaista se elämä on. Yksinäisyys tavallaan kuuluu elämään. Ainakin jossain elämän vaiheessa. Joillakin se on sellaista ollut aina. Esimerkiksi itse olen ollut niin yksin aina, että olen sen surutyön tehnyt jo kauan sitten.
Vierailija kirjoitti:
Aika outoa olisikin, että kävisit baareissa ja treffeillä, kun olet kerran yhä naimisissa ja asut aviomiehesi kanssa.
Ja yksinäisyys on ymmärrettävästi totaalinen, kun lapsiakaan ei ole kovin paljon, monikossa kuitenkin.
Niin. Mies ei kuitenkaan käytännössä ole täällä. Vaan viettää aikansa muualla. Ja käy baareissa ja on jo toinen. Harkinta-aikaa vaan kituutellaan. Jos omistusasuntoa ei olisi riesana, myytävänä, asuisimme jo erillämme.
Ja puhuin yksinäisestä tulevaisuudesta, ajasta jolloin lopulta olemme muuttaneet erillemme, saaneet talon myytyä, ja avioeron taputeltua. Ajasta jolloin lapset ovat muuttaneet kotoa pois. Niistä hetkistä, ennen pois muuttoa, kun lapset ovat isällään.
Mene vaikka kaupungin työväenopiston kokkailu- ja joogakursseille niin tapaat uusia ihmisiä.
Mistä sinä vielä sen tulevaisuutesi tiedät?
Vierailija kirjoitti:
Sellaista se elämä on. Yksinäisyys tavallaan kuuluu elämään. Ainakin jossain elämän vaiheessa. Joillakin se on sellaista ollut aina. Esimerkiksi itse olen ollut niin yksin aina, että olen sen surutyön tehnyt jo kauan sitten.
Minulla oli ennen ystäviä, läheiset välit lapsuuden perheeseen.
Sitten muutin kauas kaikista, miehen vuoksi.
Vuodet tässä parisuhteessa on olleet yksinäisiä. Vaikka olen ollut parisuhteessa, olen vastannut arjesta hyvin pitkälle yksin. Olen viettänyt viikonloppuja lukemattoman paljon yksin (lasten kanssa) miehen olessa jossain omissa menoissa.
Joten, olen tottunut yksinäisyyteen.
Ja perempi olla oikeasti yksin entä yksinäinen parisuhteessa.
Joskus sitä vaan miettii, että elämä olisi voinut mennä toisin. Jos olisi jättänyt muuttamatta miehen perässä aikoinaan. Ainoa hyvä mitä siitä seurasi oli lapset. Muuten viimeiset 15v on ollu enemmän ja vähemmän paskaa.
miksei muka voi olettaa mitään toisten elämästä. itsehän teeskentelet olevasi onnellisesti naimisissa, joten oletan sinun olevan onnellisesti naimisissa. ei todellakaan kiinnosta niin paljon, että alkaisin salapoliisina selvittää asiaa
Yksin eläminen voi olla ihan kauheaa, tai sitten yksin voi elää täyttä elämää. Se on asennekysymys. Irrottaudu läheisriippuvuudesta ja kasva itsenäiseksi aikuiseksi ihmiseksi, joka löytää eväät hyvään elämään itsestään.
Lasten tarkoitus on elää omaa elämäänsä, mutta hienoa, jos on niin hyvät välit, että heitä kiinnostaa olla vanhempiensa kanssa yhteyksissä loppuun asti. Tähän voi toki itse vaikuttaa erittäin paljon ja monella tavalla.
yhyy "paljon yksin (lasten kanssa)". koita nyt päättää oletko yksin vai lasten kanssa. melkoinen marttyyri olet ainakin ja paska äiti
Miksi jätit ystäväsi miehen vuoksi? Tuskin kaipaavat enää sinua.
Niin. Paska olen. Sen tiedän. Sitä kuulen joka suunnalta. Ja nöin marttyyrimaisesti siihen suhtaudun.
Mies haukkuu, lapset haukkuu.
Ei lapset korvaa aikuista seuraa.
Ja edelleen, puhun yksinäisestä TULEVAISUUDESTA, ajasta jolloin ne lapset elää sitä omaa elämäänsä.
Aina pitää varautua siihen, ettei kukaan huolehdi vanhana. Vaikka miten eläisi parisuhteessa, toinen saattaakin olla se, josta täytyy huolehtia (esim tulee jokin muistisairaus tai jokin sairaus, joka viekin liikuntakyvyn). Ja saattaa kuollakin jo paljon aikaisemmin kuin itse kuolee.
Vierailija kirjoitti:
Miksi jätit ystäväsi miehen vuoksi? Tuskin kaipaavat enää sinua.
Niinpä niin. Eivät kaipaakkaan. Välimatkan vuoksi yhteydenpito kuihtui.
Mies omalla toiminnallaan torpannut uusien ystävyyssuhteiden syntymisen. Ja minä omalla toiminnallani sen mahdollistanut, kun en ole jaksanut riidellä ja "taistella" omista menoista.
Sinä joka haukuit paskaksi äidiksi. Tiedätkö, että sanasi voisi satuttaa todella paljon?
Minulla on paksu nahka, ja kestän paljon. Mutta on myös päiviä jolloin olen todella rikki. Olen kokenut henkistä väkivaltaa, ja ollut todella alistetussa asemassa, hävittänyt itsearvostukseni ja kunnioitukseni.
Kuullut mieheltä olevani paska äiti todella usein, vaikka äitiys on minulle maailman tärkeintä.
Ajattelitko hetkeäkään kirjoittaessasi noin rumasti, että sanasi saattaa satuttaa jo valmiiksi rikki olevaa ihmistä todella paljon? Vai onko sinusta vaan kiva kiusata ihmisiä? Saatko tyydytystä haukkuessasi muita?
Ja vielä, mikä kirjoituksessani saa sinut pitämään minua paskana äitinä?
Olitko niitä naisia, jotka lakkaavat olemasta, kun saivat lapsia ja miehen? Joiden ainoat puheenaiheet ovat mies ja lapset - "kun mun mies sanoin niin..." ja "meidän lapset tykkäävät tehdä sitä ja tätä..."? Toimiva tapa menettää kaikki kaverisuhteet entisiin ystäviin, jos heidän tilanteensa ei ole tismalleen sama!
Lopeta ap valittaminen ja ala elää omaa elämääsi. Kukaan muu ei tee sinua onnelliseksi, olet itse vastuussa omasta onnellisuudestasi nyt ja tulevaisuudessa. Maalailemalla synkkiä tulevaisuuden näkymiä ajat itsesi pahan olon kierteeseen, josta on vaikeaa päästä pois. Kun koetat ajatella positiivisesti ("sitten kun asuntoasiat on järjestetty, ositus tehty ja oma elämä päässyt alkamaan, alan panostaa itseeni!"), saat siitä voimaa kestää eron ja siihen liittyvät epämukavuudet.
Moni muukin on selvinnyt erosta hyvin vastaavanlaisissa olosuhteissa, mikset sinäkin.
Jos ei halua käydä baareissa, ei halua treffeille, ei kiinnosta tutustua ihmisiin, niin silloin se yksin jääminen on kyllä ihan oma valinta. Ei kukaan tule kotoa hakemaan, pakko se on itsekin jotain yrittää. Tai sitten hyväksyä tilanne ja olla valittamatta.
Itsellä se tilanne, että parisuhde on niin huono, että jopa loppuelämän yksinäisyys tuntuu jo paremmalta vaihtoehdolta... Olen 40, lapsia ei ole (mies muuttikin mielensä eikä halunnutkaan). Lapsuuden perhe minulla toki on, mutta heillä on omat elämät.
Meillä myös asunto pitäisi myydä. Minullakaan ei vain ole voimia siihen koko prosessiin, koska minulle sekin kaatuu. Mies ei kiusallaan halua, että minä jäisin tähän asumaan. Lainan olen maksanut 90 % minä, vaikka omistus puoliksi.
Vierailija kirjoitti:
Sinä joka haukuit paskaksi äidiksi. Tiedätkö, että sanasi voisi satuttaa todella paljon?
Minulla on paksu nahka, ja kestän paljon. Mutta on myös päiviä jolloin olen todella rikki. Olen kokenut henkistä väkivaltaa, ja ollut todella alistetussa asemassa, hävittänyt itsearvostukseni ja kunnioitukseni.
Kuullut mieheltä olevani paska äiti todella usein, vaikka äitiys on minulle maailman tärkeintä.
Ajattelitko hetkeäkään kirjoittaessasi noin rumasti, että sanasi saattaa satuttaa jo valmiiksi rikki olevaa ihmistä todella paljon? Vai onko sinusta vaan kiva kiusata ihmisiä? Saatko tyydytystä haukkuessasi muita?Ja vielä, mikä kirjoituksessani saa sinut pitämään minua paskana äitinä?
äitiytesi laatu tulee esille jo kirjoituksistasi ja miehelläsi on mielipiteeseensä vielä pidemmät ja perusteellisemmat perusteet
En tiedä minkä ikäinen Ap olet mutta ainakin onnittelen sinua siitä, että sinulla ei ole harha kuvitelmaa siitä, että lapset huolehtisivat automaattisesti sitten joskus. kun olet vanha. - Toisaalta heiltä voi olla ihan perusteltua odottaa välittämistä ja kiinnostusta elämääsi, jos olet osoittanut sitä heille
t. 44 vuotias lapseton ikisinkku, oka olsii aina halunnut lapsia ja useamman vuoden löytää sen oman rakkaan