Lue keskustelun säännöt.
Lapset kasvaa, elämä muuttuu.
Äiti76
27.11.2022 |
Mä oon 46v. On pitkä parisuhde lasten isän kanssa ja meillä on tosi mukavaa edelleen yhdessä. Lapsilla menee kaikin puolin mukavasti, ovat 14 ja 19v. Eli periaatteessa kaikki on hyvin, paremmin kun hyvin.
Itsellä vaan on nykyään usein vähän tarpeeton olo, tylsää. En tiedä mitä oikein tekisin. Mikä kiinnostaa. Onko se tämä keski-ikä vai se että lapset kasvaa ja he eivät enää tarvitse äitiä niin paljon? Mä oon rakastanut olla kotona lasten kanssa kun he ovat olleet pieniä ja isompana tykännyt tietenkin myös touhuta. He ovat miehen kanssa olleet mulle aina maailman tärkeimmät.
Nytkö pitäisi ruveta keksimään itselle tekemistä? Miettimään mitä minä haluan, ei se mitä lapset haluu.
Kohtalotovereita?
Kommentit (22)
Sama ikä mulla, lapset 16 ja 18. Todellakin elämä on muutoksessa ja identiteetti pitää hakea uudelleen. Äkkiä oliskin illat aikaa tehdä ihan mitä vaan, esimerkiksi harrastaa. Olen ehtinyt käydä liikkumassa ulkona todella paljona. Pitää miettiä uusia merkityksellisiä asioita elämään. Tosin vaikea keksiä mitään, mikä tulisi merkityksellisyydessään lähellekään vanhemmuutta. Hyväntekeväisyysprojekteja Ukrainalaisten kanssa olen vähän aloitellut. Uskoisin että tähän tottumisessa kestää jonkin aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kaksi pientä lasta ja olen 26v. Olen aina miettinyt millaista se sitten on kun lapset ovat isompia.
Mieti, olko sinulla nuorena jotain unelmia, jotka eivät silloin tuntuneet mahdollisilta toteuttaa. Selvitä, voisiko ne jollain tasolla toteuttaa nyt.
Vierailija kirjoitti:
Sama ikä mulla, lapset 16 ja 18. Todellakin elämä on muutoksessa ja identiteetti pitää hakea uudelleen. Äkkiä oliskin illat aikaa tehdä ihan mitä vaan, esimerkiksi harrastaa. Olen ehtinyt käydä liikkumassa ulkona todella paljona. Pitää miettiä uusia merkityksellisiä asioita elämään. Tosin vaikea keksiä mitään, mikä tulisi merkityksellisyydessään lähellekään vanhemmuutta. Hyväntekeväisyysprojekteja Ukrainalaisten kanssa olen vähän aloitellut. Uskoisin että tähän tottumisessa kestää jonkin aikaa.
Luulen kanssa ettei tähän ihan hetkessä totu.
Vapaa-aikaa todellakin on Vaikka teen sitä ja tätä tuntuu että silti on aikaa. Oon elänyt niitä aikoja kun läpsystä vaihdettiin miehen kanssa paikkoja, kaikki aika meni lasten harrastuksiin kuskaamisissa ym. ja nyt ei tartte mennä juurikaan minnekään jos ei halua. Toisaaltahan se on ihanaa välillä, mutta usein mietin että tässäkö tää elämä oli? 😁
Meillä on vielä ala-asteikäiset lapset, mutta välillä olen salaa niin haikeana, kun he kasvavat. En olisi ikinä itsestäni uskonut, että löydän sopivaa puolisoa, tai että minusta tulisi edes äitiä. Ei kiinnostanut tippaakaan sellaiset asiat. Mutta niin vain äitiys ja perhe-elämä kaikessa hektisyydessään ja arjen pyörityksessä on kuitenkin tähän astisen elämäni parasta aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kaksi pientä lasta ja olen 26v. Olen aina miettinyt millaista se sitten on kun lapset ovat isompia.
Älä murehdi vielä tälläisiä, nauti pienistä lapsistasi
Juuri sen takia aina sanotaan että lapset ovat vain lainassa. Jos hyvin käy, heistä saa kylläkin loppuelämän ajaksi mahtavaa seuraa aikuisinakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieti, olko sinulla nuorena jotain unelmia, jotka eivät silloin tuntuneet mahdollisilta toteuttaa. Selvitä, voisiko ne jollain tasolla toteuttaa nyt.
Hyvä pointti. Pitääpä miettiä.
Meidän lapsi on 21. Hän lähti 18-vuotiaana kokeilemaan siipiään, ne kantoivat eli kolme vuotta ollaan jo oltu kaksin. Vuoden verran oli ihan outoa, kun elämä ei olekaan enää yhtä kotityötä (pyykki-, tiski- ja ruokakuormat pienenivät huomattavasti), ja olihan se haikeaa, vaikka asutaan kaikki samassa kaupungissa. Nyt ei kukaan meistä enää osaisi kuvitella meitä saman katon alle. Niinhän sen kuuluu kai mennäkin.
Mulla ei ollut ongelmaa keksiä itselleni tarkoitusta, oikeastaan tuntui lähinnä siltä, että pudistelin pölyt harteilta ja aloin taas muistaa kuka olin ja mistä pidin ennen perhevuosia. (Oli aika hektistä, sain sairaan puolison ja nepsylapsen.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on vielä ala-asteikäiset lapset, mutta välillä olen salaa niin haikeana, kun he kasvavat. En olisi ikinä itsestäni uskonut, että löydän sopivaa puolisoa, tai että minusta tulisi edes äitiä. Ei kiinnostanut tippaakaan sellaiset asiat. Mutta niin vain äitiys ja perhe-elämä kaikessa hektisyydessään ja arjen pyörityksessä on kuitenkin tähän astisen elämäni parasta aikaa.
Voi että, arvaa sama täällä. En uskonut että löydän miestä, saati että menen naimisiin ja saan lapsia. Mulla on lisäksi se omakotitalo, farmari-auto ja koira (t) Mulla on oikeesti kaikki ja paljon enemmän kun mitä uskoin ikinä saavani. Olen kiitollinen.
Pienenä ne polkee syliä ja vanhempana mieltä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen 46 mutta sain lapset aika vanhana ja nuorempi on vasta 9-vuotias. Olen 56 ja mieheni 58, kun hän ehkäpä haluaa muuttaa kotoa. Vanhempi lapsi sen sijaan tarvitsee niin paljon tukea että en osaa ennustaa, miten hänen itsenäistymisensä etenee. Vielä lapset ovat vievät oikeastaan kaiken kaistan, mitä on jäljellä töiden lisäksi. Viime vuodet ovat olleet niin repivän vaikeita, ettei minusta ole mitään jäljellä, pelkkä kuori. Ei hajuakaan mistä itse pidän tai kuka oikein olen. Ajatukset poukkoilevat, en seuraa trendikkäitä sarjoja ja masennun uutisista niin välttelen niitäkin. Keskustelutaitoni ovat kutistuneet olemattomiin. Jos vielä terveyttä riittää kun lapset tästä kasvavat, on kyllä jonkinlainen kriisi edessä.
Meillä on vain yksi lapsi, joten koko lapsuusaika tuntuu menneen todella nopeasti ohi. Välillä miettii, että olisi ollut mukavaa, kun lapsia olisi ollut enemmän ja "vauvakupla" olis jatkunut pidempään. Suurimmalla osalla tuttavista näin vielä onkin ja mietityttää säilyykö yhteys heidän kanssaan.
Toisaalta sitä odottaa jo omaa aikaa. Omia harrastuksia ei paljon ole. Työ onneksi tuo elämään sisältöä ja on sellaista, joka vaatii paneutumista myös kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen 46 mutta sain lapset aika vanhana ja nuorempi on vasta 9-vuotias. Olen 56 ja mieheni 58, kun hän ehkäpä haluaa muuttaa kotoa. Vanhempi lapsi sen sijaan tarvitsee niin paljon tukea että en osaa ennustaa, miten hänen itsenäistymisensä etenee. Vielä lapset ovat vievät oikeastaan kaiken kaistan, mitä on jäljellä töiden lisäksi. Viime vuodet ovat olleet niin repivän vaikeita, ettei minusta ole mitään jäljellä, pelkkä kuori. Ei hajuakaan mistä itse pidän tai kuka oikein olen. Ajatukset poukkoilevat, en seuraa trendikkäitä sarjoja ja masennun uutisista niin välttelen niitäkin. Keskustelutaitoni ovat kutistuneet olemattomiin. Jos vielä terveyttä riittää kun lapset tästä kasvavat, on kyllä jonkinlainen kriisi edessä.
Voimia sinne kovasti. Toivotaan, että asiat menee paremmin kun luulet
Vierailija kirjoitti:
Juuri sen takia aina sanotaan että lapset ovat vain lainassa. Jos hyvin käy, heistä saa kylläkin loppuelämän ajaksi mahtavaa seuraa aikuisinakin.
Jep
Vierailija kirjoitti:
Pienenä ne polkee syliä ja vanhempana mieltä
Páskapuhetta!
Kaikilla ei ole edes lapsia.