Mieheni, lapsen isä siis, syyttää minua kaikista lapsen ongelmista ja uhmasta

Vierailija kirjoitti:

On kenties kodista jossa ei ole saanut näyttää tunteitaan, vaan pitänyt totella vanhempia selkäsaunan uhalla.

Kieroon kasvanut mieslapsi joka tapauksessa.minkin lisännyin valitettavasti sellaisen kanssa, mutta tein jo ajat sitten selväksi ettei minua kohdella noin.

Hienoa että teit noin vain selväksi, että sinua ei kohdella noin ja tunnevammainen mies siitä heti muuttui. Kerro lisää satuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti todella moni mies heittäytyy tuollaiseksi, että kun se oma lapsi ei olekaan aina iloinen ja kiva, vaan on kiukkua, väsymystä, uhmaa, raivokohtauksia, itkua jne., niin mies pesee kätensä koko jutusta (saattaa jopa poistua asunnosta) ja lapsen äiti joutuu yksin hoitamaan tilanteet. Sen lisäksi tuo mies kiukuttelee lapsen äidille, että olisi äidin syy, että lapsi ei ole aina hyvällä tuulella.

Olette matkalla kohti eroa, koska et tule kauaa jaksamaan tuossa tilanteessa, missä mies käyttäytyy kuin teini tai vaihtoehtoisesti mies lähtee jonkun lapsettoman matkaan tai muuten vain elämään menetettyä nuoruuttaan. Ala varmistelemaan selustaasi taloudellisesti ja sosiaalisesti (tukiverkot).

No ei tuosta nyt aina ero seuraa. Kokemusta on tuollaisesta ap:n kuvaamasta käytöksestä, jonka seurauksena käytiin monien riitojen jälkeen lopulta keskustelu, että se on ero ja kämppä on jo valmiina katsottuna, jos ei mies muuta käytöstään. Käytös muuttui ja mies otti isyyden kaikki osa-alueet haltuunsa ja vastuun omasta käytöksestään. Eli voi mennä niinkin päin.

Ihan noin vain yhtäkkiä "mies otti isyyden kaikki osa-alueet haltuunsa ja vastuun omasta käytöksestään" ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti? Miten usein tuollaista tapahtuu oikeassa elämässä?

Tästä on nyt 30 vuotta aikaa, mutta hyvin hoiti oman tonttinsa lasten kanssa sen jälkeen kun oli ns. tosi kyseessä. Totta kai asiasta oli riidelty ennen kuin lopullinen eroamisen uhka oli tullut konkreettiseksi hänelle. Taustalla oli omia isätraumoja tunnekylmän ja poissaolevan isän takia. Kai tajusi ettei halua samaa lapsilleen. Minun vanhempani myös pitivät tiukat puhuttelut hänelle vanhemmuudesta. Eli ei se prosessi nyt tosta vain noin vain tapahtunut. Toiset onnistuvat muuttumaan ja toiset eivät kai koskaan. Meillä meni onnellisesti tämän asian kanssa.

Luulen, että monen vanhemman on vaikea käsitellä omia negatiivisia tunteita omia lapsiaan kohtaan. Lapsen uhmahan aiheuttaa ärsytystä ja jopa inhoakin. Moni varmaan kuvittelee, että lasta rakastaa yli kaiken joka hetki ja on kamala järkytys kun niin ei olekkaan ja ehkä häpeää omia tunteitaan. Meillä oli miehellä myös tällaisesta kyse ja se tuli ulos syyttelynä minua kohtaan. Mies itse tajusi, että hänellä on näitä tunteita ja sai juteltua niistä ja tajusi, että ei se ole maailmanloppu eikä tarkoita sitä etteikö rakastaisi omaa lastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti todella moni mies heittäytyy tuollaiseksi, että kun se oma lapsi ei olekaan aina iloinen ja kiva, vaan on kiukkua, väsymystä, uhmaa, raivokohtauksia, itkua jne., niin mies pesee kätensä koko jutusta (saattaa jopa poistua asunnosta) ja lapsen äiti joutuu yksin hoitamaan tilanteet. Sen lisäksi tuo mies kiukuttelee lapsen äidille, että olisi äidin syy, että lapsi ei ole aina hyvällä tuulella.

Olette matkalla kohti eroa, koska et tule kauaa jaksamaan tuossa tilanteessa, missä mies käyttäytyy kuin teini tai vaihtoehtoisesti mies lähtee jonkun lapsettoman matkaan tai muuten vain elämään menetettyä nuoruuttaan. Ala varmistelemaan selustaasi taloudellisesti ja sosiaalisesti (tukiverkot).

No ei tuosta nyt aina ero seuraa. Kokemusta on tuollaisesta ap:n kuvaamasta käytöksestä, jonka seurauksena käytiin monien riitojen jälkeen lopulta keskustelu, että se on ero ja kämppä on jo valmiina katsottuna, jos ei mies muuta käytöstään. Käytös muuttui ja mies otti isyyden kaikki osa-alueet haltuunsa ja vastuun omasta käytöksestään. Eli voi mennä niinkin päin.

Ihan noin vain yhtäkkiä "mies otti isyyden kaikki osa-alueet haltuunsa ja vastuun omasta käytöksestään" ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti? Miten usein tuollaista tapahtuu oikeassa elämässä?

Tästä on nyt 30 vuotta aikaa, mutta hyvin hoiti oman tonttinsa lasten kanssa sen jälkeen kun oli ns. tosi kyseessä. Totta kai asiasta oli riidelty ennen kuin lopullinen eroamisen uhka oli tullut konkreettiseksi hänelle. Taustalla oli omia isätraumoja tunnekylmän ja poissaolevan isän takia. Kai tajusi ettei halua samaa lapsilleen. Minun vanhempani myös pitivät tiukat puhuttelut hänelle vanhemmuudesta. Eli ei se prosessi nyt tosta vain noin vain tapahtunut. Toiset onnistuvat muuttumaan ja toiset eivät kai koskaan. Meillä meni onnellisesti tämän asian kanssa.

Luulen, että monen vanhemman on vaikea käsitellä omia negatiivisia tunteita omia lapsiaan kohtaan. Lapsen uhmahan aiheuttaa ärsytystä ja jopa inhoakin. Moni varmaan kuvittelee, että lasta rakastaa yli kaiken joka hetki ja on kamala järkytys kun niin ei olekkaan ja ehkä häpeää omia tunteitaan. Meillä oli miehellä myös tällaisesta kyse ja se tuli ulos syyttelynä minua kohtaan. Mies itse tajusi, että hänellä on näitä tunteita ja sai juteltua niistä ja tajusi, että ei se ole maailmanloppu eikä tarkoita sitä etteikö rakastaisi omaa lastaan.

En tiedä, olenko kylmä ihminen tai jotain, mutta minun olisi todella vaikea arvostaa miestä, jolle mun vanhempien on pitänyt pitää puhuttelua siitä, miten hänen tulee perheessä käyttäytyä. En minä, eikä mun vanhemmat enää arvostaisi miestä ja tuo olisi aivan järkyttävän noloa. Ihan kuin olisi tehnyt lapsen kanssa lapsia.

Tosiaan minä erosin tuollaisesta puolisosta. Hän oli jo yli 35-vuotias, enkä mitenkään voi arvostaa aikuista miestä, joka ei osaa kantaa vastuutaan. Vaikka olisi mitä traumoja, niin aikuinen, terve mies käsittelee ne ja traumoista huolimatta hoitaa velvollisuutensa. Exäni ei halunnut tehdä mitään, mikä olisi vähänkään vaatinut häneltä venymistä. Priorisoi työnsä (minun työstä oli pois kaikki neuvolakäynnit, lapsen sairastelut jne., ja tulotasomme oli sama, eron jälkeen minä tienaan enemmän), harrastuksensa, kissanristiäiset jne., siinä missä minulla ei saanut olla mitään kodin ulkopuolisia menoja, tai niistä tuli aina riita.

Yritin vuosia muuttaa asioita, keskustella, riidellä, näyttää esimerkillä jne., mutta muutosta ei tullut. Lopulta tajusin, etten enää voisi arvostaa miestä, vaikka hän muuttuisikin ihan täydelliseksi isäksi. En tuollaisen pikkulapsiajan jälkeen. Ero ei ole missään vaiheessa kaduttanut, eli arvostus ja sitä myötä rakkaus loppui niin täysin, eikä tuo lasten isä eron jälkeen ole osoittanut mitään parannusta, vaan ihan sopimuksen mukaiset minimit viettää lastensa kanssa (joka toinen viikonloppu). Ei edes soittele lapsille välissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti todella moni mies heittäytyy tuollaiseksi, että kun se oma lapsi ei olekaan aina iloinen ja kiva, vaan on kiukkua, väsymystä, uhmaa, raivokohtauksia, itkua jne., niin mies pesee kätensä koko jutusta (saattaa jopa poistua asunnosta) ja lapsen äiti joutuu yksin hoitamaan tilanteet. Sen lisäksi tuo mies kiukuttelee lapsen äidille, että olisi äidin syy, että lapsi ei ole aina hyvällä tuulella.

Olette matkalla kohti eroa, koska et tule kauaa jaksamaan tuossa tilanteessa, missä mies käyttäytyy kuin teini tai vaihtoehtoisesti mies lähtee jonkun lapsettoman matkaan tai muuten vain elämään menetettyä nuoruuttaan. Ala varmistelemaan selustaasi taloudellisesti ja sosiaalisesti (tukiverkot).

No ei tuosta nyt aina ero seuraa. Kokemusta on tuollaisesta ap:n kuvaamasta käytöksestä, jonka seurauksena käytiin monien riitojen jälkeen lopulta keskustelu, että se on ero ja kämppä on jo valmiina katsottuna, jos ei mies muuta käytöstään. Käytös muuttui ja mies otti isyyden kaikki osa-alueet haltuunsa ja vastuun omasta käytöksestään. Eli voi mennä niinkin päin.

Ihan noin vain yhtäkkiä "mies otti isyyden kaikki osa-alueet haltuunsa ja vastuun omasta käytöksestään" ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti? Miten usein tuollaista tapahtuu oikeassa elämässä?

Tästä on nyt 30 vuotta aikaa, mutta hyvin hoiti oman tonttinsa lasten kanssa sen jälkeen kun oli ns. tosi kyseessä. Totta kai asiasta oli riidelty ennen kuin lopullinen eroamisen uhka oli tullut konkreettiseksi hänelle. Taustalla oli omia isätraumoja tunnekylmän ja poissaolevan isän takia. Kai tajusi ettei halua samaa lapsilleen. Minun vanhempani myös pitivät tiukat puhuttelut hänelle vanhemmuudesta. Eli ei se prosessi nyt tosta vain noin vain tapahtunut. Toiset onnistuvat muuttumaan ja toiset eivät kai koskaan. Meillä meni onnellisesti tämän asian kanssa.

Luulen, että monen vanhemman on vaikea käsitellä omia negatiivisia tunteita omia lapsiaan kohtaan. Lapsen uhmahan aiheuttaa ärsytystä ja jopa inhoakin. Moni varmaan kuvittelee, että lasta rakastaa yli kaiken joka hetki ja on kamala järkytys kun niin ei olekkaan ja ehkä häpeää omia tunteitaan. Meillä oli miehellä myös tällaisesta kyse ja se tuli ulos syyttelynä minua kohtaan. Mies itse tajusi, että hänellä on näitä tunteita ja sai juteltua niistä ja tajusi, että ei se ole maailmanloppu eikä tarkoita sitä etteikö rakastaisi omaa lastaan.

En tiedä, olenko kylmä ihminen tai jotain, mutta minun olisi todella vaikea arvostaa miestä, jolle mun vanhempien on pitänyt pitää puhuttelua siitä, miten hänen tulee perheessä käyttäytyä. En minä, eikä mun vanhemmat enää arvostaisi miestä ja tuo olisi aivan järkyttävän noloa. Ihan kuin olisi tehnyt lapsen kanssa lapsia.

Tosiaan minä erosin tuollaisesta puolisosta. Hän oli jo yli 35-vuotias, enkä mitenkään voi arvostaa aikuista miestä, joka ei osaa kantaa vastuutaan. Vaikka olisi mitä traumoja, niin aikuinen, terve mies käsittelee ne ja traumoista huolimatta hoitaa velvollisuutensa. Exäni ei halunnut tehdä mitään, mikä olisi vähänkään vaatinut häneltä venymistä. Priorisoi työnsä (minun työstä oli pois kaikki neuvolakäynnit, lapsen sairastelut jne., ja tulotasomme oli sama, eron jälkeen minä tienaan enemmän), harrastuksensa, kissanristiäiset jne., siinä missä minulla ei saanut olla mitään kodin ulkopuolisia menoja, tai niistä tuli aina riita.

Yritin vuosia muuttaa asioita, keskustella, riidellä, näyttää esimerkillä jne., mutta muutosta ei tullut. Lopulta tajusin, etten enää voisi arvostaa miestä, vaikka hän muuttuisikin ihan täydelliseksi isäksi. En tuollaisen pikkulapsiajan jälkeen. Ero ei ole missään vaiheessa kaduttanut, eli arvostus ja sitä myötä rakkaus loppui niin täysin, eikä tuo lasten isä eron jälkeen ole osoittanut mitään parannusta, vaan ihan sopimuksen mukaiset minimit viettää lastensa kanssa (joka toinen viikonloppu). Ei edes soittele lapsille välissä.

Ehkä sitä väliintuloa olisikin tarvittu ajoissa, ennen kuin arvostus on kadonnut täysin. Suomalaisille tuntuu olevan kovin vaikea ymmärtää sitä, että sama viesti voi mennä aivan eri tavalla perille, kun sen esittää joku muu. Joskus pieni ryhmäpaine voisi korjata ikävän kehityskulun alkuunsa, mutta meillä pitäisi kaikki asiat vain vääntää kaksistaan kuntoon vaikka mikään ei viittaa edistymisen mahdollisuuteenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huokaus. Asutteko perheenä? Mitä mies sanoo, kun kerrot faktat lapsen kehityksestä ja kasvatussuosituksista? Entä, kun olet ehdottanut perheneuvolaa? Sieltä saa apua vanhempien ongelmiin. Käytännössä kasvatusongelmat on aina siellä vanhemman päässä. Enkä tarkoita, että sinä olisit nyt tehnyt väärin lapsen kanssa.

Asumme perheenä. Ei hän mitään sano kun otan nuo kasvatussuositukset ja muut esille, ärsyyntyy vain jos jotain, koska hänen mielestään luennoin ja besserwisseröin silloin. Perheneuvola ei häntä kiinnosta, ehdottanut olen. Ja pyytänyt mukaan neuvolaan, ei halua tulla, koska ei halua kuulla luentoja siellä, sanoo. Ap

Todella raskas tilanne. Näyttää siltä, ettei lapsi ole ainoa jolla uhmaikä. Sulla on kaksi uhmaikäistä hoidettavana.

Miten voiko tukea/apua saada isovanhemmilta? Ehkä se sun uhmaikäinen mies voisi heitä kuunnella?

Miehen omat vanhemmat ei ole enää elossa. Minun vanhemmat ovat, mutta jos he yrittää puhua miehelle tällaisista asioista, niin mies hermostuu siitä, että ns. ulkopuoliset puuttuu hänen asioihin. Ap

Eli mies pitää itseään ja omaa hyvää oloaan tärkeimpänä, ja kuvittelee, että sinä ja lapsi olette liittoutuneet häntä vastaan, kun lapsi uhmaa.

 Onko se "mies" kehitystasollaan 7-vuotias?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti todella moni mies heittäytyy tuollaiseksi, että kun se oma lapsi ei olekaan aina iloinen ja kiva, vaan on kiukkua, väsymystä, uhmaa, raivokohtauksia, itkua jne., niin mies pesee kätensä koko jutusta (saattaa jopa poistua asunnosta) ja lapsen äiti joutuu yksin hoitamaan tilanteet. Sen lisäksi tuo mies kiukuttelee lapsen äidille, että olisi äidin syy, että lapsi ei ole aina hyvällä tuulella.

Olette matkalla kohti eroa, koska et tule kauaa jaksamaan tuossa tilanteessa, missä mies käyttäytyy kuin teini tai vaihtoehtoisesti mies lähtee jonkun lapsettoman matkaan tai muuten vain elämään menetettyä nuoruuttaan. Ala varmistelemaan selustaasi taloudellisesti ja sosiaalisesti (tukiverkot).

No ei tuosta nyt aina ero seuraa. Kokemusta on tuollaisesta ap:n kuvaamasta käytöksestä, jonka seurauksena käytiin monien riitojen jälkeen lopulta keskustelu, että se on ero ja kämppä on jo valmiina katsottuna, jos ei mies muuta käytöstään. Käytös muuttui ja mies otti isyyden kaikki osa-alueet haltuunsa ja vastuun omasta käytöksestään. Eli voi mennä niinkin päin.

Ihan noin vain yhtäkkiä "mies otti isyyden kaikki osa-alueet haltuunsa ja vastuun omasta käytöksestään" ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti? Miten usein tuollaista tapahtuu oikeassa elämässä?

Tästä on nyt 30 vuotta aikaa, mutta hyvin hoiti oman tonttinsa lasten kanssa sen jälkeen kun oli ns. tosi kyseessä. Totta kai asiasta oli riidelty ennen kuin lopullinen eroamisen uhka oli tullut konkreettiseksi hänelle. Taustalla oli omia isätraumoja tunnekylmän ja poissaolevan isän takia. Kai tajusi ettei halua samaa lapsilleen. Minun vanhempani myös pitivät tiukat puhuttelut hänelle vanhemmuudesta. Eli ei se prosessi nyt tosta vain noin vain tapahtunut. Toiset onnistuvat muuttumaan ja toiset eivät kai koskaan. Meillä meni onnellisesti tämän asian kanssa.

Luulen, että monen vanhemman on vaikea käsitellä omia negatiivisia tunteita omia lapsiaan kohtaan. Lapsen uhmahan aiheuttaa ärsytystä ja jopa inhoakin. Moni varmaan kuvittelee, että lasta rakastaa yli kaiken joka hetki ja on kamala järkytys kun niin ei olekkaan ja ehkä häpeää omia tunteitaan. Meillä oli miehellä myös tällaisesta kyse ja se tuli ulos syyttelynä minua kohtaan. Mies itse tajusi, että hänellä on näitä tunteita ja sai juteltua niistä ja tajusi, että ei se ole maailmanloppu eikä tarkoita sitä etteikö rakastaisi omaa lastaan.

En tiedä, olenko kylmä ihminen tai jotain, mutta minun olisi todella vaikea arvostaa miestä, jolle mun vanhempien on pitänyt pitää puhuttelua siitä, miten hänen tulee perheessä käyttäytyä. En minä, eikä mun vanhemmat enää arvostaisi miestä ja tuo olisi aivan järkyttävän noloa. Ihan kuin olisi tehnyt lapsen kanssa lapsia.

Tosiaan minä erosin tuollaisesta puolisosta. Hän oli jo yli 35-vuotias, enkä mitenkään voi arvostaa aikuista miestä, joka ei osaa kantaa vastuutaan. Vaikka olisi mitä traumoja, niin aikuinen, terve mies käsittelee ne ja traumoista huolimatta hoitaa velvollisuutensa. Exäni ei halunnut tehdä mitään, mikä olisi vähänkään vaatinut häneltä venymistä. Priorisoi työnsä (minun työstä oli pois kaikki neuvolakäynnit, lapsen sairastelut jne., ja tulotasomme oli sama, eron jälkeen minä tienaan enemmän), harrastuksensa, kissanristiäiset jne., siinä missä minulla ei saanut olla mitään kodin ulkopuolisia menoja, tai niistä tuli aina riita.

Yritin vuosia muuttaa asioita, keskustella, riidellä, näyttää esimerkillä jne., mutta muutosta ei tullut. Lopulta tajusin, etten enää voisi arvostaa miestä, vaikka hän muuttuisikin ihan täydelliseksi isäksi. En tuollaisen pikkulapsiajan jälkeen. Ero ei ole missään vaiheessa kaduttanut, eli arvostus ja sitä myötä rakkaus loppui niin täysin, eikä tuo lasten isä eron jälkeen ole osoittanut mitään parannusta, vaan ihan sopimuksen mukaiset minimit viettää lastensa kanssa (joka toinen viikonloppu). Ei edes soittele lapsille välissä.

Ehkä sitä väliintuloa olisikin tarvittu ajoissa, ennen kuin arvostus on kadonnut täysin. Suomalaisille tuntuu olevan kovin vaikea ymmärtää sitä, että sama viesti voi mennä aivan eri tavalla perille, kun sen esittää joku muu. Joskus pieni ryhmäpaine voisi korjata ikävän kehityskulun alkuunsa, mutta meillä pitäisi kaikki asiat vain vääntää kaksistaan kuntoon vaikka mikään ei viittaa edistymisen mahdollisuuteenkaan.

Ei meistä kukaan pitänyt nolona sitä, että vanhempani tukivat ja tarvittaessa sättivätkin miestä kun oli ongelmia. Apua pitää ja voi pyytää ja jos senkään jälkeen ei mikään muutu niin sitten on parempi pistää pillit pussiin. Valitettavasti kaikki ihmiset eivät ole niin kypsiä, että osaisivat 30-vuotiaana olla kaikissa asioissa vastuullisia ja aikuisia, mutta aina voi antaa mahdollisuuden muutokseen. Jos toinen ei osaa arvostaa sitä, että on annettu mahdollisuus niin sitten on turha jatkaa suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti todella moni mies heittäytyy tuollaiseksi, että kun se oma lapsi ei olekaan aina iloinen ja kiva, vaan on kiukkua, väsymystä, uhmaa, raivokohtauksia, itkua jne., niin mies pesee kätensä koko jutusta (saattaa jopa poistua asunnosta) ja lapsen äiti joutuu yksin hoitamaan tilanteet. Sen lisäksi tuo mies kiukuttelee lapsen äidille, että olisi äidin syy, että lapsi ei ole aina hyvällä tuulella.

Olette matkalla kohti eroa, koska et tule kauaa jaksamaan tuossa tilanteessa, missä mies käyttäytyy kuin teini tai vaihtoehtoisesti mies lähtee jonkun lapsettoman matkaan tai muuten vain elämään menetettyä nuoruuttaan. Ala varmistelemaan selustaasi taloudellisesti ja sosiaalisesti (tukiverkot).

Kyllähän minä eroa olen miettinyt jo, mutta kun ei mitään ns. suurta syytä eroon ole, niin tuntuu, että tämä olisi aivan liian pikkuasia eron syyksi. Erossa kuitenkin rikkoutuu lapsen perhe. Ap

No ei ole kyllä mikään pikkuasia, että mies ei kanna perheessä omaa vastuutaan, vaan heittäytyy itsekin kiukuttelevaksi lapseksi. 

Entä jos miehesi on oikeassa? monilla on täydellisen äidin harhaa. 

Vierailija kirjoitti:

Entä jos miehesi on oikeassa? monilla on täydellisen äidin harhaa. 

Tuossa tapauksessa mies voisi varmaan näyttää esimerkkiä, miten homma hoidetaan paremmin, ja syyttelyn sijaan voisi kertoa keskustella asiasta järkevästi. Jos sanoo, ettei lapsen äiti ole kasvattanut lasta oikein, niin sehän jo kertoo kaiken. Mites se lapsen isä sitä lasta sitten on kasvattanut?

Koskaan ei saisi kritisoida, ellei ole esittää parempaa tapaa hoitaa asia. Ja tuo itsensä ulkoistaminen vastuusta on todella huolestuttavaa.

Miten käy kun mies yrittää neuvoa äippää.....

Lapsen kanssa tehty lapsi. Miehet on kyllä ihan uskomattoman surkeita niin monessa asiassa.

T. Yh-äippä

Meillä mies sanoo, hänellä menee lapsen kanssa hyvin siihen asti, kun minä tulen paikalle.

Sitten lapsi alkaa käyttäytyä huonosti. Koska äiti tuli kotiin.

Mies on siis lapsen kanssa joskus pari tuntia, kun minulla on menoa.

Läsnäollessani mies ei osallistu lapsen kasvatukseen ollenkaan. Korkeintaan kommentoi, miten minun pitäisi toimia. Ja että lapsi käyttäytyy huonosti, koska minä en osaa toimia oikein.

Kaksin lapsen kanssa ollessaan tilanne menee niin, että lapsi katsoo piirrettyjä ruudulta ja mies somettaa sohvalla. Joskus kokonaisen päivän ajan, jos itse olen töissä ja mies lapsen kanssa kotona (esim tuleva joululoma). Laatuaikaa lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä mies sanoo, hänellä menee lapsen kanssa hyvin siihen asti, kun minä tulen paikalle.

Sitten lapsi alkaa käyttäytyä huonosti. Koska äiti tuli kotiin.

Mies on siis lapsen kanssa joskus pari tuntia, kun minulla on menoa.

Läsnäollessani mies ei osallistu lapsen kasvatukseen ollenkaan. Korkeintaan kommentoi, miten minun pitäisi toimia. Ja että lapsi käyttäytyy huonosti, koska minä en osaa toimia oikein.

Kaksin lapsen kanssa ollessaan tilanne menee niin, että lapsi katsoo piirrettyjä ruudulta ja mies somettaa sohvalla. Joskus kokonaisen päivän ajan, jos itse olen töissä ja mies lapsen kanssa kotona (esim tuleva joululoma). Laatuaikaa lapsen kanssa.

Tuossahan lapsi vain käyttäytyy kuten olisit jättänyt hänet vieraalle ihmiselle hoitoon. Eli huonolla käytöksellä ns. kapinoi sitä, että olit poissa, eli ei koe samanlaista suhdetta isäänsä kuin sinuun. Miksi olet tuollaisen vastuuta kantamattoman kommentoijan kanssa? Ihan hirveää lapsellekin, että isä on paikalla, mutta ei läsnä.

Mun exä käyttäytyi myös noin. Jouduin monesti puuttumaan, kun exä pelasi jollain pädillä, ja lapsi yritti puhua isälleen. Isä ei reagoinut. Kun huomautin, että lapsellasi on asiaa, niin mies ärähti kiukkuisena, että no mitä?! Totesin, ettei tarvi olla paikallakaan, kun ei ole läsnä. Nyt tuo isä tapaa lapsiaan joka toinen viikonloppu. Ennen eroa esimerkiksi ne kerrat, kun vei lapsia ulos, pystyi laskemaan yhden käden sormissa (ja kaikki oli minun kehotuksestani). Nyt kun hän joutuu hoitamaan koko viikonlopun, niin kuulema käyvät aina läheisessä leikkipuistossa. Uskon, että eron myötä siis isän läsnäoloa on enemmän kuin silloin, kun olimme yhdessä, vaikka onkin vain joka toinen viikonloppu.

Minun korvaan miehesi on narsisti. Jätä se äkkiä ja ala elämään omaa elämää lapsesi kanssa. Mies tuskin haluaa kovin usein lasta edes tavata. Tsemppiä!