Arki aivan hirveää suorittamista yhden lapsen kanssa, miten muut pärjää useamman lapsen kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Kumma kun näitä lukiessa, vieläkin 2022, tulee kuva, että se perhe, omakotitalo, ura, volvo, koira ja kaksi lasta on se mitä ihmisiltä odotetaan. Sitten luetaan näitä aloituksia pilvin pimein. Kuitenkin esim. lisääntyminen täysin ikioma arvovalinta ja ei, ei ihmiset lopu jos juuri sinä et lisäänny. Koeta nyt kestää omat valintasi.....

Jos elintasosta on valmis tinkimään edes muutamaksi vuodeksi, voi toinen vanhempi jäädä kotiin tai tehdä vain osa-aikaista työtä. 

Kuuskytluvulla kotiäitejä oli paljon, mutta isoja ok-taloja oli vähän. Perheet asuivat kerrostaloissa tai rintamamiestaloissa, joissa asuttiin yhtä kerrosta. Maaseutu oli enemmän asuttua kuin nyt, ja maalla on aina asunnot olleet halvempia kuin kasvukeskuksissa. 

Kukaan ei kerro etukäteen näille nuorille pareille, että pienet lapset + kokopäivätyö + päiväkotirumba + infektiokierteet ym on oikeasti aika hirveän raskasta. 

Oletus on että se vaan täytyy jaksaa. Kuka sen sanoo että täytyy? Kotiäitiys tai koti-isyys pitäisi olla ihan yhtä hyväksytty vaihtoehto. 

Omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei todellakaan ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vali vali vali

Missä sisu... ja resilienssi?

Missä raja?? Onko pienten lasten kanssa tarkoitettu että täytyy jaksaa myös kokopäivätyö kodin ulkopuolella? Vanhanajan kotiäideille tuli palkkatyö siihen lastenhoidon ja kotitöiden päälle. Nykyään tasa-arvoisessa yhteiskunnassa naisen pitää jaksaa kaksi työtä. 

Monissa maissa tällaista ei jaksetakaan. 

On tutkittu että tasa-arvoisimmissa maissa äidit ovat väsyneempiä. Mistähän ihmeestä johtuu. 

Vierailija kirjoitti:

Olen tinkinyt kyllä todella paljon. Olen enää häivähdys siitä ihmisestä, joka olin ennen lasta. Ja se on ihan ok, niin sen varmasti kuuluukin olla. Olen tinkinyt palkasta, kun teen lyhennettyä työaikaa on se iso taloudellinen satsaus arjen sujuvoittamiseen. Luovuin aikaa vievästä harrastuksesta, jota ei kerta kaikkiaan saa mahdutettua arkeen, yritetty on. Mies on myös vähentänyt harrastustaan merkittävästi. Kaikki arvot ovat muuttuneet entistä enemmän pehmeiksi ja perhekeskeisiksi. Rakastan olla äiti, rakastan lasta ja miestä yli kaiken. Nämä ovat tärkeintä elämässä. Siksi toinen lapsi on haaveissa, se olisi aivan ihanaa mutta pelottaa miten elämässä sitten pärjäisi. Kotiäitiyttä kestäisi vain vähän aikaa kuitenkin ja taloudellisista syistä olisi pakko palata töihin viimeistään sitten kun lapsi olisi kolme. Sille ei voi mitään.

Sinuna minä tekisin toisen lapsen mahdollisimman nopeasti :) Se taitaa kuitenkin olla se, mitä juuri nyt eniten haluat. Sanoisin, että stressi ja loputon huoli tulevaisuudesta hämärtää tehokkaasti ajattelua ja luovuutta. Tulevaisuus tulee kuitenkin olemaan ihan erilainen, kuin kuvittelet. Joten aika turha murehtia siitä nyt, ainakaan tuossa määrin. Eli yritä jotenkin rauhoittua (helpommin tietenkin sanottu, kuin tehty), niin sitten niitä uusia keinojakin alkaa löytyä. Ja tietenkin kaikki ylimääräinen tekeminen ja velvollisuudet minimiin (ja aika hyvät systeemit teillä taisi jo ollakin).

Ihan ensimmäiseksi, pyhitä lepopäivä :)

Sunnuntaina ei tarvitse valmistella koko tulevaa viikkoa, pitäkää sunnuntai kivana päivänä, joilloin teette perheenä kaikkea kivaa; käytte uimahallissa tai teette retken johonkin laavulle ja paistatte makkaraa (silläkin elää). Ette varsinkaan siivoa sunnuntaina.

Jos sinä ja lapsi menette illalla aikaisemmin nukkumaan, mies voi laittaa vaatteet aamuksi valmiiksi ja valmistella seuraavan päivän ruokaa mahdollisimman pitkälle? Ja uni/nukahtamislääkkeiden hakeminen ei ole paha asia ellet saa nukuttua. Stressistä se johtuu? 

Teitä on kuitenkin kaksi, toinen voi tehdä asioita kotona sillä aikaa (tai nukkua) kun toinen on lapsen kanssa ulkona? Monet yksinhuoltajatkin selviää (esim. allekirjoittanut), kyllä tekin. 

Omat lapset jo parikymppisiä. Pikkulapsiajasta jo vierähtänyt tovi, mutta muistan hyvin unettomuuden ja muut hankaluudet. Itsekin suoritin ensimmäisen kohdalla kun en muusta tiennyt. Toisen lapsen kohdalla oli jo helpompaa, kun tiesi, mitä odottaa. Useasti toivoin kuitenkin, että lapsi syntyisi ns "ohjekirja" kainalossa

Juuri tuollainen kuva minulla on perhe-elämästä; yhtä kivaa kuin se, että hyppäisi pää edellä vapaaehtoisesti lietealtaaseen.

Jos olisi ylimääräinen huone, ottaisin au-parin. Toki monilla ei ole.

Ihmettelen, ettei suomalaiset käytä enemmän sitä mahdollisuutta. Taskurahalla saisi kotiin asumaan henkilön; lapsia ei tarvitse aamulla herättää, koti on kunnossa ja ruoka valmiina kun tulee töistä. Mutta ehkä se ei jotenkin sovi suomalaiselle luonteenpiirteelle kun halutaan olla omissa oloissa. 

t. au-pairina Skotlannissa viime vuosituhannella

En jaksanut lukea kuin aloituksen, mutta kannustan silti tekemään sen toisen lapsen. Sisarukseni on ollut yksi tärkeimpiä asioita elämässäni, pieni ikäero on hyvä. Siinä kotona sitten voit miettiä myös jatkoa, nykyinen meno kuulostaa liian rankalta. Jotain muutosta

Vierailija kirjoitti:

Juuri tuollainen kuva minulla on perhe-elämästä; yhtä kivaa kuin se, että hyppäisi pää edellä vapaaehtoisesti lietealtaaseen.

Joo, se koulii ja kasvattaa ihmistä. Työpaikallakin huomaa heti viisikymppisistäkin työkavereista, kenellä on lapsia ja kenellä ei. Ihmettelee jonkun käytöstä niin työkaveri vinkkaa, että sillä ei ole lapsia - ok, no se selittää.

Jos mies kerran jo tekee etätöitä, ettekö voi muuttaa kokonaan pois Helsingistä? Paljon edullisempaa on asua muualla. Eikö sinun alalla löydy mistään muualta töitä? Vaikea uskoa.

Toinen lapsi perään olisi minun ratkaisu. Tarvittaessa saat sairaslomaa raskausaikana jos uuvut liikaa. Sen jälkeen äitiysloma ja hoitovapaa. Sen aikana on aikaa rauhassa pohtia ja järjestellä tulevaa arkea. Lapsista on myös seuraa toisilleen, jolloin aina ei tarvitse niin intensiivisesti vanhemman osallistua ihan kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri tuollainen kuva minulla on perhe-elämästä; yhtä kivaa kuin se, että hyppäisi pää edellä vapaaehtoisesti lietealtaaseen.

Joo, se koulii ja kasvattaa ihmistä. Työpaikallakin huomaa heti viisikymppisistäkin työkavereista, kenellä on lapsia ja kenellä ei. Ihmettelee jonkun käytöstä niin työkaveri vinkkaa, että sillä ei ole lapsia - ok, no se selittää.

Hahhaa. :) No ei todella huomaa. Myös minulle sekä lapsena että äitinä lapsettomat ovat olleet tärkeä tukiverkko. Tädilläni oli aikaa, kun äitini aika meni vauvaan. Toisaalta tutut lapsiperheet olivat myös tärkeitä. Yksinhuoltajana olisi todella ankeaa ilman lapsettomia kavereita ja lapsiperhekavereita.

Kaksinhuoltajilla on mahdollisuus, että toinen jää kotiin ja toinen tienaa. Jos ei sitä käytä, niin sitten ei. Yksinhuoltajatkin pärjäävät yhden palkalla.

Pikkulapsen kolmivuotiaan vanhemmat joutuvat hyvin paljon tinkimään omista menoista, se kuuluu asiaan. Jos on kaksi vanhempaa, niin he sentään saavat joskus rauhassa tehdä kotitöitä ilman keskeytyksiä. Sitten kun lapsi kasvaa niin vanhemmilla on helpompaa.

Minulla on kahdet kaksoset ja mies lähti nuorempien ollessa 4v. Eipä hänestä apua ollut aikaisemminkaan. Turvaverkostoa ei ole. Siis yhtään.

Hyvin hoidin lapset ja talon, sekä kävin töissä sen 8h/pv+työmatkat vajaa tunti suuntaansa. Tottakai sitä välillä oli väsynyt ja poikki, mutta se kuuluu siihen pienten lasten vanhemmuuteen. Koskaan en miettinyt miten pärjäisin. En olisi tehnyt lapsia, jollen olisi tiennyt mihin ryhdyn ja onko minusta siihen.

Ainoa vinki minkä voin antaa on se, että ei pidä pyrkiä täydellisyyteen. Tämän jos oisin oivaltanut lasten ollessa pieniä, olisi päivääni mahtunut paljon enemmän ns. vapaa-aikaa.

Nyt lapset jo teinejä ja jää aikaa myös itselleni. :)

Olen kasvattanut yhden lapsen alusta asti käytännössä yksinhuoltajana. Isällä oli joka toinen viikonloppu ja niistäkin sai vääntää kun isällä oli aina etusijalla vapaa-ajan reissujensa aikataulut. Vääntämisestä ei ollut juuri hyötyä, joten oman mielenterveyden takia piti hyväksyä, että toinen ei tule muuttumaan ja sitten piti järjestää oma elämänsä lapsen kanssa sen mukaisesti.

Valintoja: Asuinpaikka niin että omat läheiset lähellä auttamassa pk:sta hakemisessa ja muussa. Lyhennetty työaika aina jos mahdollista. Työpaikan osalta kävi tsägä, kun löytyi läheltä ja loppui tunteja päivästä syöneet työmatkat. Siitä huolimatta en tajua, miten jaksoin varsinkin pikkulapsiarjen läpi, kun oli siinä lisänä vielä sairautta itsellä ja läheisillä.

Valitntoja sekin, että mitään kunnianhimoisia kokkailuja ei harrastettu. Nopeasti valmista ja sitä mikä maistuu ja jossa edes jotain vitamiineja. 

Hieman vanhemman lapsen kanssa: jos harrastuksesta/harrastuksista tulee hirveä rumba, siinä väsyy sekä lapsi että vanhempi/vanhemmat. Mihinkään hillittömiin kuljetusjuttuihin en harrastuksen osalta lähtenyt, vaan kyytejä sovittiin muiden vanhempien kesken. Ja kun lapsi itse väsyi harrastukseen, se lopetettiin. Tilalle tuli uusia kevyempiä juttuja ja lapsi oli silminnähden pirteämpi ja onnellinen.

Yksin piti vanhemmuuden metatyökin hoitaa ja sitähän riitti yhdenkin kanssa. Sanomani ap:lle on että pitäkää huolta itsestänne ja parisuhteestanne. Ja kaikki arkea tukevat työhön ja asuinpaikkaan liittyvät valinnat käyttöön, jos suinkin mahdollista. Päänsisäistä kaaoksen tunnetta helpottaa vähimmän vaivan periaate eli se oman riman laskeminen. Hyvä merkki omasta jaksamisesta on se, että on lapsi minkä ikäinen tahansa, lapsen kanssa jaksaa jutella arkisista asioista (ja teinin kanssa jo muustakin) ja puuhata yhdessä jotain, esim. sohvalla reporankana makoilu lapsi kainalossa erittäin suositeltavaa, niin usein kuin mahdollista. :) Tsemppiä kaikille vanhemmuuteen. Parasta elämässä.

Meillä alkuun mies hoiti aamut ja mä sitten iltapäivät. Lapselle jäi n. 6 tuntia päiväkotiaikaa ja silti se tuntui jatkuvalta juoksemiselta ja hampaiden kiristykseltä. Kaikki oltiin silloin pinna kireellä, kun koko ajan hoppu jonnekin. Minkä takia?!

Kerran sitten pötköteltiin miehen kanssa aivan uupuneena. Lapsi saatu juuri nukkumaan ja mietittiin seksiä, muttei jaksanut.. ja oli lauantai, joka oli rauhoitettu täysin omiin nurkkiin ja oma napaiseen olemiseen. Meillä oli ollut todella kiva päivä kolmistaan. Lapsihan oli helppo, mutta kaikki ulkopuolinen stressas, työn vaatimukset, läheisten vaatimukset ja tapaamiset jne.

Siinä sitten mies rohkistui kysymään, että olisko aivan hirvee asia, että jäätäis vuorotellen kotiin? Ettei lasta tarvis enempää laittaa päiväkotiprässiin. Se kiire aamusin, väkisin syömiset, pukemiset puoliuninen lapsi ja itsekin... Ei kiitos! Toinen hoitais lapsen päivisin ja yhdessä sitten kotiasiat.

Tätä suunniteltiin parisen viikkoa ja tehtiin päätös, että kyllä! Se päätös helpotti järjettömästi. Toinen sai keskityttyä työhönsä ja toinen sitten paneutui lapsiin. Jatkettiin vuosi-vuosi menetelmällä kunnes nuorin meni kolmannelle. Jep, jakso ajatella enemmänkin lapsia ja tehdä niitä.

Ihan aluksi muutettiin lähiöön! Luovuttiin toisesta autosta jne. Ei me taloudellisesti loppupeleissä hävitty paljoakaan. Opittiin elämään niukemmin, muttei joutunut liian tiukastikaan elämään. Ei matkusteltu, kun lapset olivat pieniä. Ei ulkomailla, eikä oikeastaan kotimaassakaan. Lähinnä päiväreissuja ja sukuloitiin.Telttailtiin jonkin verran.

Työnantajilta tuo vaati heittäytymistä tietenkin myös. Myöhemmin kumpikin työllisti itsensä, että laitettiin firma pystyyn. Kumpikin alkoi tekemään projekteja oman tietotaitonsa mukaan. Se olikin kannattava juttu. "sapattivuodellekin" pystyi siten ottamaan, jonkun pikku projektin, kun muksut olivat vähän isompia.

Itsehän olin alunperin kokki. Opiskelin lisää ja valmistuin elintarvikeinsinööriksi. Nyttemmin olen luopunut omasta firmasta ja olen isossa talossa duunissa asiantuntija hommissa. En usko, että olisin tätä kaikkea jaksanutkaan silloin ns. ruuhkavuosissa. Se jatkuva kiire ja unen puute.

Lapset ovat nyt nuoria aikuisia. Kullakin on hyvät suunnitelmat ja näkymät tulevaisuuteen. Ovat opiskelleet koronakurimuksen läpi ja pärjänneet kivasti.

Oma ohje siis on, että tarkistelee niitä työmahdollisuuksia ja asunto mahdollisuuksia. Mitä sitä oikein tarvii ja kenen ehdoilla? Mitä haluaa nyt ja tulevaisuudessa? Voimia tulevaisuuteen!

Vierailija kirjoitti:

Helposti. Hoidin lapset kotona 3-vuotiaaksi. Sain kolme lasta viiden vuoden sisällä, joten lasten välissä ehdin vain harrastaa työntekoa. Kun mies hoiti lapsia, minä tein vähän iltatöitä ja lapset olivat silti virallisesti kotihoidettuja. Sain siis välillä sekä tuet että palkan, joten kokonaistulot eivät pienentyneet niin merkittävästi, vaikka tein esim 15 tuntia työtä viikossa. Vanhempainvapaarahat laskettiin kuitenkin lapsia edeltäneen kokoaikatyöni palkan mukaan.

Lapset terveempiä, kun eivät altistuneet päivähoidossa. Jos miehellä on joustava työaika ja vaikka päivätyöt, tällainen voi onnistua.

Meilläkin minä olin kotiäitinä, mutta tein samalla keikkatöitä sairaalassa miehen vapaapäivinä. Lapset aloittivat päiväkodissa vajaat 3- ja 5-vuotiaina. Ehdittiin hyvin, kotitöiden lisäksi, käydä harrastuksissa (vauvauinti, muskari, lasten kuvataide- ja jumppakerhot yms.) 

Tottakai välillä oli rankkaa; nuoremmalla koliikki, nukkui yöt vasta puolivuotiaana. Ei korvatulehduksia, flunssia ym.

Suosittelen ehdottamasti kaikille, joille se on mahdollista!

Rautalisä

Hanki auto

Yritä saada etätyö

Aloita harrastus joka maanantai mies hakee lapsen sinä menet uimahalliin yksin 2h

Miksi mies ei hae lasta ja sinä viet? Lapselle kivaa aikaa isän kanssa, mikä järki että sinä viet ja haet? Säätäkää hoitoaika siihen.

Ostokset valmis keräily/kotiinkuljetus

Valmis /puolivalmis ruoka ja ateriasuunnitelma 1kk kerrallaan , hanki tätä varten oma seinäkalenteri keittiöön

Saunokaa illalla kun lapsi nukkuu

Voimistele/venyttele/joogaa aamulla herättyäsi 10min

Siivoa harvemmin

On se aikamoista rumbaa. Ja sitten jos parisuhde hajoaa, kuten itselle kävi, juoksee yksin siinä limbossa. Mutta elämä tuntuu kuitenkin jotenkin merkitykselliseltä. Ei tarvi hirveästi pohtia miksi juoksee, kaikki on ihan vesiselvää.

Mummini juuri nauroi kun pojan lapsensa valitti, että on raskasta kahden lapsen kanssa. Mummi on 9 lapsisesta perheestä ja itse saanut 6 lasta. Kertoi, että ei ennen ollut tällaisia ongelmia vaikka puuttu sosiaaliturvat, lakisääteiset kuukauden kesälomat, viikonloput tehtiin töitä ja aamut alkoi maatöillä kukonlaulun aikaan.

Puutetta oli kaikesta, ei ollut omaa autoa tai metrolinjoja. Hevonenkin oli luksusta. Vaan ei hänestä tuntunut elämä vaikelta; Nykynaiset ovat pullamössöjä jotka keskittyvät omaan napaan! Hävetkää! Menkää itseenne! Mumminne opettavat teille elämästä jos ette muuten ymmärrä!

Vierailija kirjoitti:

Juuri tuollainen kuva minulla on perhe-elämästä; yhtä kivaa kuin se, että hyppäisi pää edellä vapaaehtoisesti lietealtaaseen.

Sellaista se on, mutta tiedätkö, merkitykselliset asiat on aina sellaisia että ne aiheuttaa vaivaa. Äitini on sellainen ihminen joka miettii kaiken sen kautta onko siitä vaivaa. Ei voi ottaa koiraa, vaivaa, akvaario, vaivaa, uudenlaista ruokaa, vaivaa, liikunta, vaivaa, matkustaminen, vaivaa, käynti jossain konsertissa, vaivaa. Loppujen lopuksi hän istuu vain tv:n edessä kaikki päivät. Sekö se nyt sitten tuo onnen?

Vierailija kirjoitti:

Mummini juuri nauroi kun pojan lapsensa valitti, että on raskasta kahden lapsen kanssa. Mummi on 9 lapsisesta perheestä ja itse saanut 6 lasta. Kertoi, että ei ennen ollut tällaisia ongelmia vaikka puuttu sosiaaliturvat, lakisääteiset kuukauden kesälomat, viikonloput tehtiin töitä ja aamut alkoi maatöillä kukonlaulun aikaan.

Puutetta oli kaikesta, ei ollut omaa autoa tai metrolinjoja. Hevonenkin oli luksusta. Vaan ei hänestä tuntunut elämä vaikelta; Nykynaiset ovat pullamössöjä jotka keskittyvät omaan napaan! Hävetkää! Menkää itseenne! Mumminne opettavat teille elämästä jos ette muuten ymmärrä!

Ei vaan ennen ei huolehdittu lapsista. Lapset jätettiin yksin kun mentiin töihin tai navettaan, koulusta ei välitetty lapsi pärjäsi siellä jos pärjäsi, ei ollut harrastuksia eikä mietitty tekisikö harrastukset hyvää tieto lasten kehityksestä ja hyvinvoinnista on yksinkertaisesti lisääntynyt valtavasti ja nykyvanhemmat haluaa hyödyntää sen tiedon, niin että lapset saisivat parhaan mahdollisen pohjan elämään.