Lue keskustelun säännöt.
On kuulemma yleistä, että 25-35-vuotiaana ihmiselle tulee voimakas masennus ja "kriisi". Mistä tämä johtuu?
20.11.2022 |
Haluan todella kysyä jos tiedätte vastauksen ja olette itse kokeneet sen.
Olen ollut niin syvällä nyt viime vuodet. Ahdistaa, masentaa. Mitään en haluaisi tehdä, mikään ei kiinnosta, millään ei väliä. Kaikkea katson uudesta näkökulmasta ja kyseenalaistan koko elämän.
Mietin miksi täällä ollaan ja mitä järkeä tässä kaikessa on. Olen jopa vakavissani pohtinut kuolemaa ja toivonut sitä kohdalleni.
Toki on tapahtunut todella ikäviä asioita mutta tuntuu että enneminkin olen aivan jonkin "uuden" kynnyksellä enkä osaa lähteä nyt lentoon niin sanotusti. Aivan kuin luopuisin jostain. En tiedä mistä. Aivan kuin minä vain muuttuisin voimatta tehdä tälle sisäiselle olotilalleni juuri muuta kuin käydä se läpi.
Haluaisin jäädä vain paikoilleni enkä kestä ajatusta työelämästä tai tulevasta kun katson ympärilleni.
Minä olen todella ollut maassa ja inhonnut itseäni, elämää ja ihmisiä. Toisaalta myös antanut arvoa kaikelle tuolle ja arvostan pieniä hyviä asioita enemmän. Toisaalta en yhtään mitään.
Aaltoilen kahden maailman välillä. Todella tuskaistaa.
En tiedä mitä tapahtuu ja miksi ja olenko kunnossa vai en. Miten jaksan ja kauan tätä omaa epävarmaa olotilaa täytyy kestää.
Olen ihan eksyksissä ja joskus se vie todella epätoivoiseen olotilaan viikoiksi, ehkä kuukausiksi välillä hieman helpottaen.
Kommentit (41)
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että olet henkisen heräämisen porteilla
Oletko itse ollut? Millaista se oli tai minkälaista se yleensä on? Millaiseen todellisuuteen sitä "herää"?
Joskus tuntuu, että olen sekaisin ja outo, hulluksi tulossa ja katselen asioita intensiivisemmin ja tavallaan ihmeissäni tästä älyttömyydestä. Kuin eläisi jossain älyttömässä isojen lasten leikissä. Leikkikentällä jossa sattuu ja tapahtuu, halutaan kaikkea ja kaikenlaista. En oikein tajua miksi minä näin olen alkanut kyseenalaistamaan koko yhteiskuntaa ja ihmisten tapaa elää sekä ilmaista itseään. Sekin kai kuuluu asiaan mutta kyllä täällä aika yksinäistä on ja tuntuu kuin ei olisi elämässä kiinni samalla tavalla. Kuin ei olisi yhteydessä tähän elämään kuten ennen vaan katselisi asioita kauempaa ja ihmetellen vain.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä kävi niin. Johtuu siitä ettei psyyken selviytymiskeinot enää toimi (ainakin minun kohdalla). Nyt sinulla on valinnan paikka, jatkatko samalla tavalla kuin tähän asti vai kohtaatko sen mistä pahoinvointisi johtuu ja mitä sillä on kerrottava sinulle. Voit ummistaa silmäsi kuten aiemminkin tai antautua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kriisistä kriisiin kirjoitti:
Minä en usko, että kriisit olisivat sidottuja ikään vaan elämäntilanteisiin.
Monilla tuossa 25–35-vuotiaana on edessä työpaikan etsiminen, ensimmäisen asunnon osto & asuntolaina, naimisiin meno tai muuten puolisoon sitoutuminen, lasten teko. Kaikin puolin siis joutuu itse ottamaan vastuun elämästään. Vanhempien tuki usein hiipuu tuossa iässä kuten myös yhteiskunnan opintorahat sun muut. Toisin sanoen elämäntilanne on monilla sama tuossa iässä, sitä sanotaan kolmenkympin kriisiksi.
Seuraava kriisi eli työhön tympääntyminen tai loppuunpalaminen, puolisoon tai perhe-elämään tympääntyminen, vanhempien sairastuminen tai kuolema jne. tulee sitten jo leveämmällä haitarilla 35–55-vuotiaana. Se kulkee nimellä keski-iän kriisi tai viidenkympin villitykseksi.
En pidä tällaisesta luokittelusta ja tuntuu kuin eläisimme ihan suorituksen perässä. Itse en sellaista haluaisi koko elämäni ajan tehdä, että aina jossain rumbassa ja kriisissä olisi. Tosin en tiedä onko se omasta halustakaan kiinni, mitä vaan kun voi tapahtua.
Sitä vain haluaisi jonkun selityksen aina kaikelle, että mitä helvettiä tämä nyt taas on ja mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä ja mihin mennä. Vai saako vain olla ja hengittää, olla vertaamatta omaa elämää toiseen ja olla vain oma itsensä, kehittyä sitä kautta ihmisenä.
Sitä vain pohtii. Olen koko ajan ollut nyt näissä mielen maisemissa, en yhtään tiedä mitä tämä elämä on.
Valetta vai todellista. Siis sitä kyseenalaistaa niin monenlaista.
Ei ne kolmenkympin ja keski-iän kriisit tule peräkkäin. Siinä on välissä 10–20 vuotta rauhallisempaa aikaa. Ihminen vain yleensä kehittyy kriisien kautta. Tai sitten se kehittyminen aiheuttaa kriisin. En osaa sanoa.
Kaksi alempaa kappaletta kuulostaa ihan tarkalleen kolmenkympin kriisiltä 😂
Ei niitä oikein hahmota siinä vaiheessa kun niitä itse elää. Jälkikäteen sitten huomaa miten kriisi käynnistyi ja laantui. Etenkin, kun huomaa muiden käyvän läpi ihan samanlaisia kriisejä.
Mulla kylläkin nyt 34 vuotiaana jo kaikki tuo tehty mistä jotkut puhuu , että ovat siinä työ, perheen perustaminen ym. rumbassa. Oma tyhjyys iski kun lapset jo isoja. Kaikki jo periaatteessa saavutettu mitä olen elämältö halunnut . Haen taas paikkaani. Tunne, että mitäs nyt?
Paljon muutoksia myös tehty ja luulen että tämä on joku suvanto vaihe missä taas ollaan paikallaan. Kokoajan ei voi tapahtua kaikkea suurta ja ihmeellistä.
- nainen 34
Vierailija kirjoitti:
Kyllä kävi niin. Johtuu siitä ettei psyyken selviytymiskeinot enää toimi (ainakin minun kohdalla). Nyt sinulla on valinnan paikka, jatkatko samalla tavalla kuin tähän asti vai kohtaatko sen mistä pahoinvointisi johtuu ja mitä sillä on kerrottava sinulle. Voit ummistaa silmäsi kuten aiemminkin tai antautua.
No tämäkin..
Ei toimi. Olen varmaan siksi niin hukassa koska en tiedä miten selviän kun ei ole tavallaan työkaluja. Samalla ajattelen, että on pakko murtua nyt ja vain antautua sekä hyväksyä, sitten ehkä sieltä hiljalleen syntyy ne paremmat selviytymistavat.
Pelottaa toki kovasti miten jaksan ja kestän. Pohdin myös, että miten se käytännössä tapahtuu. Annanko vain itseni jäädä sinne lattialle ja toivon nousevani joku päivä vai miten tätä tulee käsitellä.
Antaa olla vain. Antaa tunteille lupa tulla. Vai miten..
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkuu..
Tekisi kamalasti mieli itse hakea ratkaisuja tähän olotilaan. Tehdä isoja ja näyttäviä liikkeitä. Luulen, että tämä vaatii nyt sen että en tee mitään. Katson mihin elämä kuljettaa ja miten se kantaa ilman , että kokoajan järjestän äksöniä. Luulen,että se on nyt se oppi mitä tästä tarvitsen . - nainen 34
Vierailija kirjoitti:
Mulla kylläkin nyt 34 vuotiaana jo kaikki tuo tehty mistä jotkut puhuu , että ovat siinä työ, perheen perustaminen ym. rumbassa. Oma tyhjyys iski kun lapset jo isoja. Kaikki jo periaatteessa saavutettu mitä olen elämältö halunnut . Haen taas paikkaani. Tunne, että mitäs nyt?
Paljon muutoksia myös tehty ja luulen että tämä on joku suvanto vaihe missä taas ollaan paikallaan. Kokoajan ei voi tapahtua kaikkea suurta ja ihmeellistä.
- nainen 34
Sulla on jo keski-iän kriisi. Olet edellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kriisistä kriisiin kirjoitti:
Minä en usko, että kriisit olisivat sidottuja ikään vaan elämäntilanteisiin.
Monilla tuossa 25–35-vuotiaana on edessä työpaikan etsiminen, ensimmäisen asunnon osto & asuntolaina, naimisiin meno tai muuten puolisoon sitoutuminen, lasten teko. Kaikin puolin siis joutuu itse ottamaan vastuun elämästään. Vanhempien tuki usein hiipuu tuossa iässä kuten myös yhteiskunnan opintorahat sun muut. Toisin sanoen elämäntilanne on monilla sama tuossa iässä, sitä sanotaan kolmenkympin kriisiksi.
Seuraava kriisi eli työhön tympääntyminen tai loppuunpalaminen, puolisoon tai perhe-elämään tympääntyminen, vanhempien sairastuminen tai kuolema jne. tulee sitten jo leveämmällä haitarilla 35–55-vuotiaana. Se kulkee nimellä keski-iän kriisi tai viidenkympin villitykseksi.
En pidä tällaisesta luokittelusta ja tuntuu kuin eläisimme ihan suorituksen perässä. Itse en sellaista haluaisi koko elämäni ajan tehdä, että aina jossain rumbassa ja kriisissä olisi. Tosin en tiedä onko se omasta halustakaan kiinni, mitä vaan kun voi tapahtua.
Sitä vain haluaisi jonkun selityksen aina kaikelle, että mitä helvettiä tämä nyt taas on ja mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä ja mihin mennä. Vai saako vain olla ja hengittää, olla vertaamatta omaa elämää toiseen ja olla vain oma itsensä, kehittyä sitä kautta ihmisenä.
Sitä vain pohtii. Olen koko ajan ollut nyt näissä mielen maisemissa, en yhtään tiedä mitä tämä elämä on.
Valetta vai todellista. Siis sitä kyseenalaistaa niin monenlaista.Ei ne kolmenkympin ja keski-iän kriisit tule peräkkäin. Siinä on välissä 10–20 vuotta rauhallisempaa aikaa. Ihminen vain yleensä kehittyy kriisien kautta. Tai sitten se kehittyminen aiheuttaa kriisin. En osaa sanoa.
Kaksi alempaa kappaletta kuulostaa ihan tarkalleen kolmenkympin kriisiltä 😂
Ei niitä oikein hahmota siinä vaiheessa kun niitä itse elää. Jälkikäteen sitten huomaa miten kriisi käynnistyi ja laantui. Etenkin, kun huomaa muiden käyvän läpi ihan samanlaisia kriisejä.
Kauan se kesti ja miten sen tosiaan jaksaa? Pelkään siis vain sitä että teen itselleni jotain tai sitten tuhlaan, lihon lisää tai alan käyttämään päihteitä runsaammin. Tosin toistaiseksi alkoholilla turruttaminen tuntuu todella vastenmieliseltä.
AP
En tiedä, mutta voin kertoa mistä oma kolmenkympin kriisini johtuu.
Olen aina halunnut puolison ja perheen, mutta se tuntuu joka vuosi epätodennäköisemmältä saavuttaa, kun en pääse edes treffeille kenenkään kanssa. Yritän jatkuvasti kehittää itseäni, jotta voisin kelvata, mutta yksinäisyys painaa jo niin paljon, että harkitsen tasaisin väliajoin itsemurhaa. Harrastukset eivät enää kiinnosta ja motivaatio töidenkin tekemiseen on laskenut niin alas, että saan luultavasti kohta potkut. Sen jälkeen varmaan romahdan täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itellä on ollu koko elämä yhtä kriisiä iästä riippumatta
Ehkä se elämä ei ollut ihan sellaista kuin oli nuorena (täynnä intoa) odottanut. Teininä ajatteli että kaikki on mahdollista. Aikuiset myös tuki eri tavalla, koska olit "nuori ja mahdollisuudet rajattomat". Kun aikuistuu, tajuaa että kaikki täällä vain räpiköi eteenpäin jollakin tapaa. Joillakin on enemmän vastatuulta ja syvänteitä kuin toisilla. Joillakin surkea, tuomitseva ja ylimielinen asenne kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät ole onnistuneet tai tehneet asioita samalla tavalla kuin itse.
Tossa iässä on myös joitain virheitä jo ihmisillä kerääntynyt: väärä alavalinta, ihmissuhdeongelmat, jne.
Aikuisena tajuaa elämän epäoikeudenmukaisuuden, omien läheisten keskeneräisyyden ja oman rajallisuuden paremmin.
Hyvä puoli on se, kun tajuaa että oikeastaan kun joutuu kerran itse kärsimään sen oman elämänsä haasteet niin ei kannata sitä elää elämäänsä muiden mielipiteiden kautta. Tee päätökset itse, älä anna muiden painostaa.
T. 33v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös miettinyt että vieläkö lisää lapsia. Jollain lailla tämä tyhjyys on yllättänyt. Kaikki se oma aika ja vapaus , mitä niin paljon olen kaivannut kun lapset olleet pieniä, töissä ollut kiirettä ja muutenkin ruuhkavuodet vienyt mehut. Parisuhdetta koitettu ylläpitää , harrastettu ja suoritettu kaikkea maan ja taivaan väliltä .
Nyt kun se myrskynsilmä laantui olen kuin joku pesukoneessa pyöritetty nahistunut pehmonalle. Pikkuisen pöllähtänyt fiilis.
Minäkin kuljin kriisistä kriisiin joskus, kunnes tajusin että se johtuu siitä että vatvon liikaa asioita ja analysoin. Ei koko ajan tarvitse yrittää analysoida omaa oloa ja kaikkea. Tuntuu tosi raskaalta edes lukea ap:n pohdintoja. Mun neuvo olisi että anna olla. Älä ajattele, älä vertaa itseäsi muihin, älä ylianalysoi. Teet vaan mistä tykkäät. Lakkasin jossain vaiheessa yrittämästä mitään ihmeellistä, ja lakkasin välittämästä siitä että maailma on hirveä paikka. Se on sitä, vaikkei sitä koko ajan vatvo.
N34
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käytkö AP töissä? Onko sinulla liikaa vapaa-aikaa? Voi kuulostaa rajulta, mutta joskus se voi tosiaan auttaa että pitää itsensä riittävän kiireisenä. Itselläni liika oma aika tekee sen, että alkaa miettimään liikaa.
Aivan kuten joku tuossa kirjoitti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kriisistä kriisiin kirjoitti:
Minä en usko, että kriisit olisivat sidottuja ikään vaan elämäntilanteisiin.
Monilla tuossa 25–35-vuotiaana on edessä työpaikan etsiminen, ensimmäisen asunnon osto & asuntolaina, naimisiin meno tai muuten puolisoon sitoutuminen, lasten teko. Kaikin puolin siis joutuu itse ottamaan vastuun elämästään. Vanhempien tuki usein hiipuu tuossa iässä kuten myös yhteiskunnan opintorahat sun muut. Toisin sanoen elämäntilanne on monilla sama tuossa iässä, sitä sanotaan kolmenkympin kriisiksi.
Seuraava kriisi eli työhön tympääntyminen tai loppuunpalaminen, puolisoon tai perhe-elämään tympääntyminen, vanhempien sairastuminen tai kuolema jne. tulee sitten jo leveämmällä haitarilla 35–55-vuotiaana. Se kulkee nimellä keski-iän kriisi tai viidenkympin villitykseksi.
En pidä tällaisesta luokittelusta ja tuntuu kuin eläisimme ihan suorituksen perässä. Itse en sellaista haluaisi koko elämäni ajan tehdä, että aina jossain rumbassa ja kriisissä olisi. Tosin en tiedä onko se omasta halustakaan kiinni, mitä vaan kun voi tapahtua.
Sitä vain haluaisi jonkun selityksen aina kaikelle, että mitä helvettiä tämä nyt taas on ja mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä ja mihin mennä. Vai saako vain olla ja hengittää, olla vertaamatta omaa elämää toiseen ja olla vain oma itsensä, kehittyä sitä kautta ihmisenä.
Sitä vain pohtii. Olen koko ajan ollut nyt näissä mielen maisemissa, en yhtään tiedä mitä tämä elämä on.
Valetta vai todellista. Siis sitä kyseenalaistaa niin monenlaista.Ei ne kolmenkympin ja keski-iän kriisit tule peräkkäin. Siinä on välissä 10–20 vuotta rauhallisempaa aikaa. Ihminen vain yleensä kehittyy kriisien kautta. Tai sitten se kehittyminen aiheuttaa kriisin. En osaa sanoa.
Kaksi alempaa kappaletta kuulostaa ihan tarkalleen kolmenkympin kriisiltä 😂
Ei niitä oikein hahmota siinä vaiheessa kun niitä itse elää. Jälkikäteen sitten huomaa miten kriisi käynnistyi ja laantui. Etenkin, kun huomaa muiden käyvän läpi ihan samanlaisia kriisejä.
Kauan se kesti ja miten sen tosiaan jaksaa? Pelkään siis vain sitä että teen itselleni jotain tai sitten tuhlaan, lihon lisää tai alan käyttämään päihteitä runsaammin. Tosin toistaiseksi alkoholilla turruttaminen tuntuu todella vastenmieliseltä.
AP
Kriisit ovat ihan hyviä herättelemään ihmisiä miettimään elämäänsä. Se tarkoittaa että on hyvä hetki pysähtyä miettimään mitkä ovat omat pitkän tähtäimen tavoitteet aidosti - mitä siis ihan oikeasti haluaa itseltään ja mitä on luullut haluavansa mutta reflektoikin vain ympäristön odotuksia. Tämän löytäminen, tunnistaminen ja myöntäminen itselleen on jo itsessään iso prosessi. Sen jälkeen on aika miettiä miten saavuttaa asettamansa tavoitteet.
Omalta osaltani tuo prosessi on onneksi ohi, olen saavuttanut lähes kaiken mitä haluan ja elän itselleni luontevalla tavalla. Tämä ei ole ollut pelkästään omaa ansiotani, vaan onnekkailla sattumilla on ollut osuutensa. Nyt liki 20 vuotta sen jälkeen olen kuitenkin onnellinen silloisesta kolmenkympin kriisistäni, sillä se herätti minut hakemaan sitä mitä itse oikeasti haluan.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin kuljin kriisistä kriisiin joskus, kunnes tajusin että se johtuu siitä että vatvon liikaa asioita ja analysoin. Ei koko ajan tarvitse yrittää analysoida omaa oloa ja kaikkea. Tuntuu tosi raskaalta edes lukea ap:n pohdintoja. Mun neuvo olisi että anna olla. Älä ajattele, älä vertaa itseäsi muihin, älä ylianalysoi. Teet vaan mistä tykkäät. Lakkasin jossain vaiheessa yrittämästä mitään ihmeellistä, ja lakkasin välittämästä siitä että maailma on hirveä paikka. Se on sitä, vaikkei sitä koko ajan vatvo.
N34
Saanko ehdottaa tähän lisäksi seuraavaa: itseään voi ja kannattaa suojella turhilta itseä kuormittavilta asioilta (esim. niiltä maailman ikäviltä uutisilta) ja ihmisiltä.
Tämän oon todennut kun voimat on loppuneet: mun ei tarvitse olla kaikkia ja kaikkea varten. Voin vetää rajat. Voin päättää olla lukematta uutisia, vastaamatta jonkun puheluun monta kertaa päivässä, jne.
T. 32
Täällä yksi liikaa pohdiskelija, levy soinut jo jonkin aikaa. Josko nyt vaan suljen soittimen ja annan olla. Kiitos vinkistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että olet henkisen heräämisen porteilla
Oletko itse ollut? Millaista se oli tai minkälaista se yleensä on? Millaiseen todellisuuteen sitä "herää"?
Joskus tuntuu, että olen sekaisin ja outo, hulluksi tulossa ja katselen asioita intensiivisemmin ja tavallaan ihmeissäni tästä älyttömyydestä. Kuin eläisi jossain älyttömässä isojen lasten leikissä. Leikkikentällä jossa sattuu ja tapahtuu, halutaan kaikkea ja kaikenlaista. En oikein tajua miksi minä näin olen alkanut kyseenalaistamaan koko yhteiskuntaa ja ihmisten tapaa elää sekä ilmaista itseään. Sekin kai kuuluu asiaan mutta kyllä täällä aika yksinäistä on ja tuntuu kuin ei olisi elämässä kiinni samalla tavalla. Kuin ei olisi yhteydessä tähän elämään kuten ennen vaan katselisi asioita kauempaa ja ihmetellen vain.AP
Vai voisiko sulla olla jotain dissosiaation oireita? Ainakin nuo kaksi viimeistä lausetta kuulostavat siltä.
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00360/dissosiaatiohairiot
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00359/itsensa-epatodelliseksi-ja-vier…
Kyllä sitä haudassa ehtii maata ihan riittämiin, vaikka vähän pidempään täälläkin olisi.