Lue keskustelun säännöt.
Kysymys ulkonäköön liittyvästä häpeästä
12.11.2022 |
Olen itse vasta näin aikuisena havahtunut siihen, miten paljon turhaan olen hävennyt omaa ulkonäköäni varsinkin lapsena ja nuorena.
Joitakin asioita itsessäni pidin itsestäänselvästi rumana. Olin lapsi ysärillä, silloin oli kova kilpailu siitä kuka koulun tytöistä on in. Lastenkin muodissa tuolloin napapaidat ja lantiofarkut. Mietin nyt että ehkä tuo paljaan pinnan näyttäminen on itselläni vaikuttanut häpeän määrään.
Häpesin "läskejä" olkapäitäni. Häpesin todella paljon nimetöntä sormeani (!?). Häpesin pitkään sitä että takaraivoni ei ollut mielestäni tarpeeksi "pyöreä". Häpesin paksuja reisiäni.
Kaikki nolous mikä noihin ongelmakohtiin liittyi esti minua vielä pitkään teininäkin tekemästä tiettyjä asioita, käyttämästä tiettyjä vaatteita ja esim tunneilla viittaaminen oli mahdotonta koska pelkäsin että joku huomaa läskit olkapääni.
Onko muilla havaintoja ihan irrationaalisesta oman kehon osien häpeämisestä?
Häpeättekö vieläkin vai oletteko kasvaneet noloudesta yli?
Tämä asia tuli mieleeni nyt kun kolmekymppiä on ylitetty ja itselleni on tullut kaksoisleukaa joka kaikilla meillä suvussa on selvänä piirteenä.
Tunsin peiliin katsoessani samanlaisen häpeän aallon orastavan kaksoisleukani vuoksi kuin silloin joskus lapsena noista päähänpinttymistäni.
Toivon pääseväni ongelmallisesta ajattelustani yli, mutta toistaiseksi käytän kaulahuivia sisälläkin kokoajan. Ahdistaa ja hävettää olla ihmisten ilmoilla muuten.
Kommentit (31)
Let's take a look at some of the potential causes of shame: Childhood trauma or neglect. Any mental health disorder that involves self-criticism or judgment (e.g., social anxiety disorder) Not living up to overly high standards that you set for yourself.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä olen hävennyt naamani kamalaa akneihoa, ikävuodet 21-23v.
Nyt olen 28v. Söin roaccutanin, paras päätös ikinä. Vapautui niin paljon aikaa muuhun tekemiseen ja miettimiseen kuin häpeään.
Eli itse pyrkisin muuttamaan sen häpeän aiheen, jos se on mahdollista, mutta esim. Elintavoilla.
Vastustan plastiikkakirurgiaa.
Kauheen surulliselta kuulosti tuo kun joku halusi poistattaa rintansa ei toivotun huomion takia.
Ehkä se on se tämän aikakauden illuusio, että pois vaan nopeasti ja "vaivattomasti" se mikä häiritsee. Ihmissuhteissa, työelämässä, materiassa ja myls kehoissa.
Varmasti ei rintojen poisto ole ainut keino päästä rintoihin liittyvästä häpeästä, toki surullista jos se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.
Niin täydellisiä kuin mielestäni kauniit lapsuusajan ystäväni ovatkin (olen kaveriporukan pullukka ja se pisamainen lyhytjalkainen) heillä on aina ollut samankaltaisia epävarmuuksia kehostaan kuin minullakin, joka aina olen ollut pyöreä pyllerö.
Kaikilla on epävarmuuksia. Mitä enemmän joku näyttäytyy korostetus itsevarmana sitä epävarmempi itsestään hän on.
Jotkut inhoamani ja häpeämäni kehon osat saavat minut tuntemaan kuin minulla ei olisi oikeutta olla julkisella paikalla. Koen tarvetta pyydellä anteeksi että joskus rumennan muiden ihmisten maisemia. Yritän pitää tunteeni pääni sisällä ettei se tartu tyttärelleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häpesin lapsena ja teininä lyhyitä sormiani, piilottelin aina käsiä hihojen sisällä. Häpesin pääni muotoa, enkä siksi mielestäni voinut pitää tiettyjä kampauksia tai hiusmalleja. Eniten häpesin ''isoa'' takamustani, joka ei ollut muodikkaasti pieni ja litteä. En enää häpeä mitään näistä eikä ole tullut uusia häpeän aiheita tilalle, onneksi.
Tuo on muuten ihan käsittämätön häpeän aihe tuo pään muoto. Olen useilta naisilta kuullut samaa.
Eihän pään muodolle mitään voi. Mutta häpeänpä omaa lättätakaraivoani minäkin.
Minä häpeän kans. En edes nuorempana oikein tajunnut, että miksi inhosin omaa päänmuotoani niin ja sivuprofiili näytti peilistä rumalta. Tajusin sen vasta aikuisena, että niin joo takaraivoni on tosiaan lättänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edellinen jatkaa. Tästä keskustelusta tulikin oikeastaan taas mieleen tuo pään muodon häpeä ja kaikki muutkin häpeän kohteet omassa ulkonäössä. Yyh en ollutkaan hetkeen miettinyt rumuuttani, mutta nyt sen taas muistan.
Mä oon aloittanut kuolinsiivouksen. Asiat täytyy olla kunnossa kun täältä poistun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaan myös lättänän takaraivon. Niin suuri on sen aiheuttama häpeä, että omien lasteni synnyttyä pidin huolen siitä, että käänsin joka toinen tunti heidät toiselle kyljelle makaamaan. Muovasin siis heidän päänsä tällä tavoin kauniin mallisiksi. Olen välinpitämättömien vanhempien lapsi, ei heillä ollut aikaa tai halua katsoa vauvan hyvinvointia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näytän oksettavalta.ei siihen mikään auta.
Usko en, kaikissa jotain kaunista on <3
Inhottavaa lässytystä joka ei edes pidä paikkaansa. Kyse on siitä ettei kenenkään ihmisarvon pitäisi riippua ulkonäöstä ja jokaisen tulisi lapsena ja nuorena saada sen verran rakkautta ja kuulumisen kokemuksia ettei vähemmän viehättävä ulkonäkö estä elämästä täyttä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä häpeän ulkonäköäni yksistään naisten pinnallisuuden takia. Annan esimerkin. Jos naiset kritisoisi pukeutumista, niin sen voisin juuri ja juuri hyväksyä. Mutta se, että naiset kritisoi lyhyyttä ja olematonta "hey, leave her alone" -leukaa on väärin, kun niille ei mahda mitään. Pitäisikö tämä antaa anteeksi naisille? Naiset, älkää vaivautuko...
Ylipäätään outoa että että ihmiset muotoilevat asian niin että "Forresteri on muuten ihana mutta liian lyhyt" ihan kuin olisi Forresterin syytä että hän on "liian lyhyt" (ja lyhyt on lyhyt vain suhteessa johonkin pidempään).
Jos kerran arvostellaan niin arvostellaan sitten kunnolla ja reilusti.
Esim: "en syty noin vähän itseäni pidemmästä miehestä".
Silloin syy kelpaamattomuuteen on omassa nirsoudessa eikä siinä "lyhyessä henkilössä".
Amen.
Mä tunnen myötähäpeää Kauniita ja rohkeita katsovasta nuoresta miehestä.
Itsensä hyväksyminen ja rakastaminen. Siinä on se taika siihen ettei enää häpeä itseään. Miten siihen pääsee? siinäpä vasta kysymys...
Kannattaa muistaa että aina on ollut kauneusihanteita ja ne muuttuu koko ajan. Harva onnistuu vastaamaan jokaista muuttuvaa ihannetta. Eikä onneksi tarvitsekaan. Ehkä pitäisi miettiä sitä että miksi on niin tärkeää olla muiden silmissä miellyttävän näköinen? Eikö riitä että on muuten hyvä ihminen? Jos se ei jollekin riitä, sellaiset ihmiset kannattaa karsia elämästä.
Kannattaa yrittää tavoitella elämässä jotain sellaista mikä ei liity ulkonäköön. Mieluummin jotain muuta, esim. harrastukseen, työhön tai perhe-elämään liittyvää. Jos tavoitteet on realistiset ja ne saavuttaa, se tuo enemmän sisäistä hyvää oloa kuin ulkonäön miettiminen. Se sisäinen hyvä olo näkyy kyllä myös ulospäin. Se on jotenkin mahtavaa tavata ihminen joka sinut itsensä kanssa. Heidän lähellään on itsekin tyytyväisempi itseensä.
Minulla on myös omat häpeän aiheeni. Pienet rinnat ja ylipaino. Mahtava yhtälö, eikö? Monella kun paino nousee, silloin rinnat kasvaa ja ovat siltä osin tyytyväisiä itseenä. Minulla ei. Maha vaan kasvaa, kuppikoko ei muutu. Terveisin pieni A-kuppi mutta painoa pituuteen nähden aivan liikaa.
Yritän työstää ajatusta että minun ei tarvitse yrittää miellyttää yhtään ketään ulkoisesti. Minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta. Minä en tarvitse ketään joka ei hyväksy minua tällaisena. Elämässä on niin paljon muutakin kuin täydellisen ulkonäön tavoittelu. Se raha mitä olen laittanut vaatteisiin, rintaliiveihin näyttääkseni "hyväksyttävämmältä", sen kun olisi säästöön laittanut tai vaikka terapiaan...
Minä (ja hirveän moni muukin) olen kasvanut ajatukseen että pitää liikkua että pysyy laihana. Kuin se laihuus olisi se ihmisen hyvyyden mitta. Sairastumisen jälkeen en ole päässyt liikkumaan kunnolla kolmeen vuoteen. Nykyään ajattelen että haluan liikkua ettei kroppa petä. Että se jaksaa.. Että minä jaksan.
Voi kun voisin sanoa nuorelle itselleni että sinä riität, olet hyvä juuri noin. Samaa haluaisin sanoa teillekin kaikille.