40v ja 50v kriisissä tulee mietittyä, että tässäkö elämä oli.mitä muutoksia tai uutta teit?

Minulla on nyt viisikymppisenå kriisi. Minulla on aina ollut paljon haaveita ja olen niitä kunnianhimoisesti toteuttanut. Ja onkin nyt aika lailla sellainen olo, että olen saanut ns. kaiken - ja se kaikki alkaa kyllästyttää.

Vierailija kirjoitti:

Olen 41-v ja tosi tyytyväinen elämääni. En ole kriiseillyt missän vaiheessa. On hyvä koulutus, työ, puoliso, koti... kaikkea mitä olen elämältä halunnut. Matkustellaan paljon, käydään ravintoloissa ja elokuvissa, nautitaan elämästä. Toki on jo ikävaivoja hieman, muta eivät estä tekemästä mitään. 

Siis mulla aika lailla sama. Lapsi on jo aika iso, ihan tyyppi. Tää on ihan parasta aikaa eikä kyllä pahempia ikävaivoja vielä oo paitsi huomaa että kroppa väsyy kyllä nopeammin kuin nuorempana. Nuorempana oli pakka vähän sekaisin, nyt tietää paremmin mitä haluaa ja mihin haluaa aikaansa käyttää.

Kriisi tuli 36-vuotiaana kuolemantapauksen johdosta, silloin ensimmäisen kerran ymmärsin kuolevaisuuden konkreettisesti. Se muutti minua ihmisenä niin että pidän entistä enemmän huolta läheisimmistäni ja haluan viettää kaiken mahdollisen ajan heidän kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Mitä väliä millään on, kun kuolo korjaa kuitenkin. Ei se kuoleminen ole yhtään sen kummempaa kiipesi sitten elämänsä aikana Mount Everestille tai ei.

Onpa positiivinen elämänasenne.

Vierailija kirjoitti:

Tällä hetkellä tuntuu ettei oikein tulevaisuutta edes lapsillekkaan ole.,

vai miten te ajattelitte tämän hulluuden maaailmalla päättyvän.

Ei voi elää kauhistelemalla kaikkea! Meillä on vain tämä 1 mahdollisuus ja siitä on tehtävä paras mahdollinen.

Kyllä, olemme etuoikeutettuja kun meillä ei ole sotaa, emme kuole nälkään emmekä kylmyyteen. Silti märehtimällä näitä asioita tai kieltäytymällä omasta elämästämme ei muiden elämä parane.

Olen sanonut lapsilleni ja heidän perheilleen että nauttivat jokaisesta päibästä minkä voivat. Niin mekin. Toteutamme vuosikymmenten unelmia.

Mulla oli kriisi nuorempana. Nyt opiskelen toista yliopistotutkintoa. Mun äiti on 95v. joten jos siihen tähdätään, niin onhan tässä aikaa tehdä vaikka mitä.

Tässäkö tää oli...? 😎

Neljänkympin kriisissä laitoin eropaperit menemään. Rakastuin toiseen, joka ei kuitenkaan halunnut minua.

Kovin isoja muutoksia en ole pystynyt tekemään, koska rahatilanne on tosi huono. Rupesin kuitenkin opiskelemaan erästä kieltä, jota olen aina halunnut oppia. Kirjastosta onneksi saa kielikursseja, vaikka olisi köyhä.

Minulla oli kolmekymppisenä kriisi, koska olin vastavalmistunut enkä vielä löytänyt paikkaani työelämässä ja samoihin aikoihin läheiseni sairastui vakavasti. Nyt 41v ei tunnu missään, olen tyytyväinen elämään ja kaikki on mallillaan. En todellakaan koe olevani vanha tai ikääntyvä, vaan vasta vähän aikaa sitten kunnolla aikuistunut. Olen pitkäikäisestä suvusta, joten minulla on luultavasti vielä kymmeniä vuosia aikaa tehdä vaikka mitä kivaa, opiskella, matkustella, harrastaa ja vaikka vaihtaa alaa.

Ei ollut 40vuoden tai 50vuoden kriisejä.

Minä kolkuttelen neljääkymppiä ja myönnän, että pientä kriisiä pukkaa. Jotain muutosta kaipaan, mutta samaan aikaan yritän vakuuttaa itselleni, että mulla on asiat niin hyvin kuin voi olla.

Repsahtanut ulkomuoto kyllä nyppii sen verran, että olisi viisainta kanavoida tuo muutosinto itseni kuosiin laittamiseen. Ehtisin vielä erinomaisesti saamaan itseni tikkiin ennen 40-vuotispäivää.

45 ymmärsin että työintoa jatkuu varmaan 20 vuotta, mutta yrittäjäksi ryhtyminen piti tehdä silloin koska pää leikkasi vielä skarpisti ja oli draivia joka väistämättä vähenisi.

2 vuotta valmistauduin, 47v. yritys alkuun. Toimii. En enää rikastu mutta kädestä suuhun eläessä saan kuitenkin kontrolloida asioita itse. Siitä tuli ylitsepääsemättömän tärkeätä vähän vaille viiskymppisenä vaikka aiemmin oli ihan ok tehdä töitä muille.

Täytän ensi vuonna 40v ja elän elämäni parasta aikaa. Löysin rakkaan puolisoni vasta viisi vuotta sitten ja nyt elämme ihanaa arkea pienten lasten kanssa. Lapset ovat parhaimmassa yhdessä tekemisen iässä kun täytän 50 eli odotan vain tulevia Lapin reissuja ja vaellusratsastuksia innolla.

En usko, että ehdin mihinkään tyypillisiin ikäkriiseihin mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Kriisi tuli 36-vuotiaana kuolemantapauksen johdosta, silloin ensimmäisen kerran ymmärsin kuolevaisuuden konkreettisesti. Se muutti minua ihmisenä niin että pidän entistä enemmän huolta läheisimmistäni ja haluan viettää kaiken mahdollisen ajan heidän kanssaan.

Olet siis läheisriippuvainen. Ikävä tapa viettää elämää.

Itse kriiseilen, koska en ole saavuttanut elämässäni mitään mitä olisin halunnut. Tutkinnon olen opiskellut ja pitkäaikainen työpaikka löytyy, uraksi sitä tuskin voi kutsua. Samoin omistusasunto löytyy, mutta sitä nyt minään saavutuksena pidä. Mitään mitä olisin elämältäni oikeasti halunnut, en ole saanut/saavuttanut. En ole saanut kokea rakkautta, intohimoa, en ole löytänyt elämänkumppania/puolisoa, lapsista ja perheestä nyt puhumattakaan. Tuntuu, että mua pidetään tämän vuoksi ihan hemmetin outona. En vaan tiedä miten olisin voinu tehdä ja elää eri tavalla. Kotona en ole homehtunut, mutta jatkuva yksin eläminen ja kokeminen on nyt todella jo nähty. Ja aina vaikemmaksihan kaikki tuo unelmien saavuttaminen menee kun neljäkymppiä on jo ylitetty ja sitä rupsahtaa ihan silmissä. Olisi kiva kuulla kannustavia tarinoita ihmisistä, jotka ovat vielä myöhemmällä iällä löytäneet onnen. Mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakin. Huvittavaa, että olen melkein kateellinen näillekin ihmisille, jotka ovat tulleet puolisonsa jättämiksi, vaikka se varmaan suuri järkytys heille onkin ollut. Ainakin ovat saaneet joskus rakastaa ja tuntea ja kokeneet elämää. Anteeksi kaikille, jotka tämän ovat kokeneet, en tarkoita nauttia teidän tuskasta.

Olen 46 v ja viimeiset pari vuotta miettinyt tuota paljon. Mutta ei näytä enää olevan paljoa mahdollisuuksia. En ole saanut elämässäni oikein mitään aikaan, ei ole omistusasuntoa, puolisoa eikä lapsia, ei. mitään. Työkin on sellainen jota inhoan.

- Kuule, sittenhän sulla vasta onkin mahdollisuuksia! Ns. kaikki ovet avoinna! Ei rajoittavia tekijöitä kuten perhe, omistusasunto (ja laina), työ jonka kanssa olla naimisissa tms. Ei nuo (luettelemasi) ole ainoita joiden varaan elämän voi perustaa. Mä lähtisin maailmalle! (Mutta noiden edellä mainitsemiesi vuoksi haaveeni vähän siirtyy) Ehkä sullakin on jokin haave?

olen itse 32v ja tiedostan tuon tässäkö tämä oli vaiheen ja tiedän jo nyt, että itselleni tulee sellainen. Siksi nautin tästä pikkulapsiajasta täysillä joka ikinen päivä. 

Nelikymppisenä muutettiin perhe ulkomaille ja jäätiin sille tielle. Muutettiin vielä pari kertaa uuteen maahan muutaman vuoden aikana. Kaikki uusi ja lasten sopeutuminen kouluun, uuden kielen oppiminen koko perheeltä jne veivät aikansa ja pitivät touhukkaana, ei ollut aikaa kriiseillä.

Viisikymppisenä ostettiin kakkosasunto vielä kolmannesta maasta ja taas riitti touhua sen kuntoon laittamisessa, edestakaisin matkustaessa ja jälleen uuden kielen opettelussa, ei ollut silloinkaan aikaa kriiseillä.

Kuusikymppisenä ostettiin taas uusi asunto ulkomailta ja kiirettä on riittänyt. Kriisit, mitä ne on? Ei sellaisia kerkiä ajatella.

Nelikymppisenä sain iltatähden, elämä pyöri hänen ympärillään enkä juuri ajatellut ikääni. Nyt 50-vuotispäivän lähestyessä suunnittelen rakennushanketta mökille, mutta en koe sitäkään kriisin merkiksi. Mahdollisesti lähdetään myös ulkomaille vuodeksi tai pariksi, ehkä pidemmäksikin aikaa.