Ei vain jaksa enää tätä elämää

Ei jaksa ei. Muutaman vuoden nuorempi ja ihan kypsä jo.

Elämä ei ole kiva leikki. Mutta on hyvä olla leikkimieltä joskus. Jokainen on kokenut ikäviä asioita.

Eletään vaan vaikka piruuttaan,

aika mikä on annettu!

Kyllä jaksaa, et sinä niiden edesmenneiden tai sairaiden vuoksi elä, vaan itsesi.

Kukaan ei pakota jatkamaan elämäänsä jos ei itse sitä halua.

Ihan sama fiilis mullakin ja googlaan itsemurhan tehneistä jatkuvasti.

Jotenkin kaikki aina sujuu eteenpäin vaikka ei sitä jaksa ajatellakaan ja joku päivä huomaat taas nauravasi. Ja kerrot näistä aikoja itsellesi tai ystävällesi vahvistavina kokemuksina.

Toivon ainakin niin.

Kerro tarkemmin kokemuksistasi! <3

Suosittelen Ekhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima. Tolle on itse käynyt läpi vakavan masennuksen ja nuo samat ajatukset. Lue hitaasti ja ajan kanssa, oman syvimmän olemuksen ja olemisen löytäminen on paras matka tässä elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama fiilis mullakin ja googlaan itsemurhan tehneistä jatkuvasti.

Ymmärrän. Itselle tulee nykyään lähes kaihoisa fiilis, kun luen jostain vaikka jo 90-luvulla kuolleesta tyypistä tai jostain vanhasta henkirikoksesta, Myyrmannin räjäyttäjästä ym. niin ajattelen, että ikävä tapaus, mutta nämä tyypit ovat jo vapautuneet elämästä, eikä heidän tarvitse enää olla näkemässä ja kokemassa tätä nykyisyyttä. Ilmeisesti on itsellä vain jokin sietopiste nyt ylittynyt kaikista ikävistä asioista, eikä tahdo jaksaa. Masentuneena ja loppuun palaneena elämän jättäminen alkaa tuntua ihan hyvältä vaihtoehdolta.

-Ap

Sama, tosin en ole vielä kokenut ja nähnyt paljoakaan. Enkä välttämättä halua kokea enempää kun kaikki päättyy kuitenkin huonosti.

Tuntuu, että tälle tarinalle ei vain ole olemassa onnellista loppua, vaikka kuinka niin haluaisi tai olisi yrittänyt tehdä. Aina vain tapahtuu ikäviä asioita ihan putkeen. Jossain vaiheessa ja kun ikää tulee niin alkaa vaan usko mennä ja tekee mieli luovuttaa. Ei edes kiinnostaisi enää nähdä millainen tulevaisuus on. Helpointa vain olisi, kun kaikki loppuisi. No, ainakin se hyvä puoli, ettei enää pelota mikään, ei kuolema, ei sodan syttyminen, koska mitä väliä?

-Ap

Tyhjältä elämä tuntuu kun ei ole mitään tarkoitusta. Ei kiinnosta enää edes juoda. Ei tätä kauaa jaksa.

Jospa elämällä on teille vielä myönteisiä yllätyksiä tulevaisuudessa?

Aina on toivoa.

Varjelusta juuri sinulle, joka luet.

Kuulostaa varmasti hullulta, mutta olen lähes kateellinen esim. alkoholisteille siitä, että pystyvät edes sillä alkoholilla turruttamaan todellisuudentajuaan. Itseltä ei onnistu, kun edes koskaan juo, enkä pidä alkoholin mausta. Ainakin heillä on jotain helpotusta elämässään, se alkoholi.

-Ap

ihmiset on niin mielenvikaisia että mielellään tekee itsarin.

Mä olen 20 vuotta sua vanhempi ja jo elänyt nuo ajat. Huom. mun aviomies jätti mun kylmästi, kun olin 44 v. Siis kaien muun keski-ikäpaskan lisäksi vielä tuo. Sen jälkeen olen ollut sinkku, vastoin tahtoani.

Mutta tässä porskutan edelleen. Ei ole enää sen kummempia tavoitteita kuin että pärjää päivästä toiseen. Olen pelkistänyt elämäni perusasioihin, eli asun hankalasti ja vaivalloisesti yksinäni maalla, alkeellisissa oloissa. Saan kumminkin outoa tyydytystä, kun pärjään näin. En halua mennä kaupunkiin vertailemaan itseäni muihin. Se olisi ankaraa.

Kaikkea hyvää sulle AP, oon 15 vuotta vanhempi mies ja elän yksin, vanhemmat ja isovanhemmat ja suurin osa sedistä ja tädeistä, vanhemmista serkuista ovat jo haudassa ja on kaikenlaisia ongelmia, vaan silti nautin elämästäni ja oon toiveikas. Elämä ei oo tanssia, mutta se vain on. Kaikkea hyvää sulle, älä luovuta.

Kaikki rakkaustarinat päättyvät lopulta suruun, ja elämä on aina tragedia. Parhaimmillaankin ehkä katkeransuloinen. Kärsimystähän tämä suurimmaksi osaksi on, ei kannata pitää odotuksia kauhean korkealla niin ei pety niin pahasti. Parasta elämässä on se että se päättyy joskus. Ja kun tullaan ei-mistään ilman mitään, ja palataan ei-mihinkään ilman mitään, niin mitä on menetetty? Ei mitään.

Minä olisin voinut päättää elämäni jo toistakymmentä vuotta sitten, ei ole paljon enää menetettävää, tai saavutettavaa. Mutta olen päättänyt jatkaa siitä huolimatta vielä vaikka kiusallakin. Loppu tulee sitten kun siltä tuntuu.

Tervetuloa keski-ikäisyyteen. Kai näillä vuosirenkailla alkaa ynnäämään enemmän plussia ja miinuksia, vertaa siihenkin, mitä muut on ehtineet itseen verrattuna. Omat viime vuoteni ovat olleet yhtä mankelia avioeroineen, toisen vanhemman yllättävän kuoleman ja siitä seuranneiden asioiden hoidon myötä, iäkkään sukulaisen asioita hoidellen kauas toiselle puolelle maata. Eron jälkeen manipuloivasta ja ilkeästä exästä on hän tehnyt kaiken mahdollisen käännyttääkseen vanhimmat lapset minua vastaan sopien jatkuvasti ohi kaikesta, mitä lapset ovat suunnitelleet ja sopineet kanssani, antaen erioikeuksia ja jatkuvasti hankaloittaen tasapainoista kasvua ja kehitystä. Olen ollut välillä niin rikki ja poikki kaikesta raskaan työn ohella tuosta kaikesta, että välillä olen ajatellut, että sama on heittää hanskat naulaan ja lopettaa tämä kaikki maanpäällinen p***a.

Olen ajatellut itse olevani aina suhteellisen tasapainoinen, järkevästi ja harkitsevasti toimiva ja ajatuksenani oli, että esim. eron jälkeen kaksi aikuista ihmistä voivat jatkaa järkevästi ja tasapainoisesti yhteistä kasvatustehtäväänsä. Olen saanut huomata, että vaikka pyrit itse miten tasapainoiseen ja oikeudenmukaiseen toimintaan, ei sillä ole mitään merkitystä eikä vaikutusta mihinkään, jos toinen haluaa tuhota kaiken. Et pysty omalla toiminnallasi yhtään mihinkään muuhun, kuin että pyrit pysymään järjissäsi ja sinä tasapainoisena aikuisena lapsille, vaikka kaikki arvosi ja kasvatusperiaatteesi tuhotaan silmiesi edessä ja olet välillä niin kauhusta sekaisin ja ahdistunut, että tekisi mieli vain huutaa suoraa huutoa, koska kaikki on mennyt kaikkien rajojesi yli.

Kohta kuuden vuoden h*****tin jälkeen alkaa ehkä näyttämään siltä, että ehkä tästä selviää ja pahin alkaa olemaan ohi. Sisimpäsi on rikkoontunut pahasti ja ahdistus jäänyt osaksi kehosi normaalitunnetta. Mutta välillä jo valo pilkahtaa, välillä on aitoa hauskaa ja nauran pitkästä aikaa ääneen. On tullut halua mennä ja kokea taas elämää, mennä kohti valoa kaiken mustan jälkeen. Vieläkin satunnaiset lamaannukset hankalien tapahtumien tullessa eteen saavat saman luovuttamisen tunteen osittain aktivoitumaan ja ajatuksen siitä, että tämän elämän näkeminen riittää, mutta tässä vielä ollaan. Kukaan ei tiedä näistä ajatuksistani, vaikka välillä olen ollut hyvin syvällä näiden kanssa. lähipiiri kyllä muuten tietää, että viimeiset vuodet ovat olleet rankkoja. "Päivääkään en vaihtaisi pois"-kommentit saavat lähes raivon partaalle- olisin valmis aloittamaan elämäni uudestaan varhaisaikuisuudestani alkaen ennenkuin valitsin exäni elämääni ja perustin hänen kanssaan perheen. Sitä ennen kaikki oli paremmin ja olisin pärjännyt 150%:sti paremmin ilman näitä kaikkia kokemuksia sen jälkeen. 

Tässäpä vertaistukea, jos siitä sellaista on saatavissa. Polvet ruvella on tultu tähän päivään viimeiset vuodet.