Lue keskustelun säännöt.
Passiivinen ja kiittämätön kummilapsi - onko aika lopettaa muistaminen?
30.10.2022 |
Kummilapseni ja minä olemme sukua, emme kovin läheistä, mutta kuitenkin. Olen ollut kummilapselle alusta asti läsnäoleva kummi: kävin pitkästä välimatkasta huolimatta kylässä monta kertaa vuodessa, olin ilmaisena lastenvahtina vanhempien päästessä omiin menoihinsa ja leikin paljon. Muistin lahjoilla synttäreinä ja jouluna, postiakin laitoin nimipäivänä ja muutaman kerran vuodessa. Koen olleeni hyvä ja aktiivinen kummi, joka on ollut kiinnostunut kummilapsestaan. Kummilapsi myös piti minusta paljon.
Kummilapseni perhe on jo pitkään ollut kiittämätön ja etäinen. Kummilapseni kasvaessa kouluikään hän ei itse vieläkään osannut kiittää lahjoista, eivätkä vanhemmatkaan kiittäneet. Aiemmin minut kutsuttiin yhdessä muiden sukulaisten kanssa kummilapsen syntymäpäiville, mutta en ole enää muutamaan vuoteen saanut kutsua. Muut kummit ja sukulaiset kyllä kutsutaan eli juhlat sukulaisille pidetään yhä. Kummilapsi haaveilee muille sukulaisille ääneen, mitä mahtaa saada minulta lahjaksi. Minä kuulen nämä puheet sukulaisten kautta, kummilapsen perhe ei ota minuun yhteyttä. Minua ei ole enää pitkään aikaan kutsuttu muutenkaan käymään, kerran vuodessa taidan saada perheeltä kaikille sukulaisille lähetettävän valokuvan. En nykyisin tiedä kummilapseni elämästä oikeastaan mitään, koska kummilapsen perhe ei ota minuun yhteyttä eivätkä vastaa, jos laitan kummilapselle vaikka kortin postissa. Entisestä läheisestä kummilapsesta on tullut minulle parin viime vuoden aikana vieras. Olen yrittänyt SnapChatissa keskustella kummilapseni kanssa, mutta keskustelu jää yksittäiseen kuvaan eikä kymmenvuotias vastaa kuin sanalla tai kahdella viesteihini. Jos kysyn kuulumisia, niin vastaa "ihan hyvää".
Olen jo muutaman vuoden ajan kipuillut tämän yksipuolisen yhteydenpidon ja kiittämättömyyden kanssa. Kummilapseni täytti vähän aikaa sitten 10 vuotta ja päätin muistaa lahjalla viimeisen kerran pyöreiden kunniaksi. Laitoin lapselle postissa paketin, jossa oli mm. tuon ikäisten suosiman kaupan lahjakortti. Minulle hoitovapaalla olevana tuo lahjakortin summa oli iso raha, vaikka monille muille summa olisi ollut pieni. Odotin useamman viikon ja lopulta jouduin kysymään kummilapselta, tuliko paketti perille ja vastasi, että tuli. Olen väsynyt siihen, että kummilapsi ei osaa kiittää eikä hänen perheestään kuulu. Olisin mielelläni ollut aktiivinen ja hyvä kummi kummilapsen aikuisuuteen asti, mutta mitta alkaa olla täynnä. Mitä järkeä on enää muistaa kummilasta, jonka perhe ei ole minuun vastavuoroisesti yhteydessä eikä noin iso koululainen osaa itse edes kiittää?
Olenko aivan pahis, jos jätän kummilapsen muistamiset ja ylimääräiset yhteydenotot tähän? Jonkun kuvaviestillä laitettavan joulukortin tai synttärikortin voin laittaa, mutta muuten vaivannäkö tuntuu turhalta. Minulla on muitakin kummilapsia ja heidän kanssaan on aivan erilaista, yhteydenpito on vastavuoroista perheiden kanssa ja lahjojakin arvostetaan yhteisen ajan lisäksi.
Kommentit (204)
Vierailija kirjoitti:
Antakaa nyt vähän armoa, se on vasta lapsi, eivätkä lapset ja teinit osaa aina käyttäytyä. Enemmän ihmettelen vanhempien toimintaa, sillä heillähän se vastuu kiittämisestä on kun lapsi on vielä pieni.
Onko tämä 10-vuotias lapsi siis mielestäsi vielä pieni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Antakaa nyt vähän armoa, se on vasta lapsi, eivätkä lapset ja teinit osaa aina käyttäytyä. Enemmän ihmettelen vanhempien toimintaa, sillä heillähän se vastuu kiittämisestä on kun lapsi on vielä pieni.
10-vuotias on lapsi, mutta jo parin vuoden ikäinen osaa jo kiittää. Ja jos ei tuon ikäinen osaa oma-aloitteisesti kiittää, niin vanhempien pitäisi patistaa. Jos oma lapseni saisi postissa paketin kummilta, niin lapsen avatessa pakettia kyllä sanoisin, että mennäänpäs heti kiittämään kummia lahjasta ja kerrotaan, että paketti tuli perille. Kertoo myös noista vanhemmista, jotka tumput suorana seisovat vieressä, eivätkä muistuta kiittämisestä tai kiitä lapsen puolesta.
T. Kolmekymppinen, joka muistaa lapsuudestaan, miten jännitti soittaa puhelimella ja sanoa kummeille kiitos. Onneksi vanhemmat pakottivat tuohon, koska noin sen kuuluu mennäkin, että lahjasta kiitetään.
Voihan syynä olla sekin, että kummiin ei haluta pitää yhteyttä, jos hän on liian raskas. Kirjoitit alkuun, että kun lapsi oli pieni kävit kylässä monta kertaa vuodessa, ja nyt sinua ei enää kutsuta edes syntymäpäiville. Voihan olla, että perhe ei vaan enää jaksa sinua.
Meillä yksi lapsen kummi tuo kyllä rahaa, mutta on todella raskas ja ilkeä meitä ja lapsiamme kohtaan. Haukkuu lapsiemme ulkonäköä päin näköä, eikä sano koskaan mitään positiivista. Kääntää positiivisetkin asiat huonoksi. Jos kutsutaan kylään, tulee tahallaan vääränä päivänä tai eri aikaan kuin on sovittu. Mukava odotella viikko tolkulla ja leipoa uusia tarjottavia, kun tulee oharia oharin perään. Pakastettuhan ei hänelle kelpaa! Ja huomauttaa kyllä heti, jos ei lapsiperheessä ole siistiä. Yhteydenpito on sellaista draamaa, ettei hyvä tosikaan. Päätimme katkaista yhteydenpidon, eikä meitä kiinnosta hänen lahjansa pätkän vertaa.
Hyviä pointteja, mutta miksi teille kummeille ei tule mieleen se, että teillä aikuisena on oma vastuu?
Tai ei ehkä vastuu mutta mahdollisuus auttaa lasta kasvamaan oikeaan suuntaan. Sitähän kummius on. Ei ehkä olisi kohtuuton vaiva, että kertoo lapselle ystävälliseen sävyyn, että kuulepas, kun sait lahjan, siitä kuuluisi kiittää ja kiitoksen saaminen tekee kivan olon lahjan antajalle.
Moni lapsi ei muuta odotakaan kuin pientä ohjausta. Ja seuraavalla kerralla lahjan saaja voisi saada jo kiitoksen ja lapsella olisi hyvä mieli siitä, että itsekin antaa jotain eli sen kiitoksen ja tietää, että nyt lahjan saajalle tuli hyvä mieli. Tätä on kasvaminen ja kasvattaminen.
Ymmärrän mielipahan siitä, että kiitosta ei tule. En kuitenkaan ihan loppuun saakka ymmärrä sitä, miksi aikuinen ihminen vähän kuin marttyyrina odottaa, että se huonosti käyttäytyvä lapsi (joka on tosiaan lapsi, ei aikuinen) kasvattaa itse itsensä tai on ajatuksenlukija, joka tietää aikuisemman osapuolen odotukset ilman, että tämän täytyy ottaa sen vertaa vastuuta tilaneesta, että kertoo, mitä haluaa (eli kiitosta).
Tämähän on ongelma yhteiskunnassa laajemminkin. Ajatuksenlukijuutta niin aikuisilta kuin lapsilta kuin ihan miltä tahansa vaativat odottavat käsivarret ristissä, että maailmankaikkeus ymmärtäisi sanomattakin, mitä he töissä, parisuhteessa ym. haluavat. On itsekin tehtävä osansa. Ja kyllä, kun kertoo toiveensa ääneen, ottaa aina riskin siitä, että joutuu naurunalaiseksi tai torjutaan tai saa kuulla olevansa koppava ja vaativa.. mutta jos sitä riskiä ei uskalla ottaa edes lapsen kanssa suhteen aikuisena osapuolena?
Minäkin mietin miten lopettaa lahjojen antaminen hienovaraisesti. En halua mitään draamaa, koska kummityttö on siskoni lapsi ja aina kuitenkin jollain lailla tekemisissä. Kiitosta eikä mitään palautetta lahjoista ei ole koskaan kuulunut. Viime jouluna ostin kalliitta taidetarvikkeita kun niitä toivottiin ja aikamoisen loven se teki budjettiini kun olin vanhempainvapaalla. Yritin jälkeen päin kysellä sekä lapselta (11v) että hänen äidiltään että millaisia nuo välineet olivat käytössä, ei siihen kumpikaan vastannut oikein mitään joten en tiedä tuliko edes käyttöön. Jos kyselen kummilapselta viestillä kuulumisia tai kerron meidän terveisiä, vastaus on tyyliä "hyvää" ja "ok".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voihan syynä olla sekin, että kummiin ei haluta pitää yhteyttä, jos hän on liian raskas. Kirjoitit alkuun, että kun lapsi oli pieni kävit kylässä monta kertaa vuodessa, ja nyt sinua ei enää kutsuta edes syntymäpäiville. Voihan olla, että perhe ei vaan enää jaksa sinua.
Meillä yksi lapsen kummi tuo kyllä rahaa, mutta on todella raskas ja ilkeä meitä ja lapsiamme kohtaan. Haukkuu lapsiemme ulkonäköä päin näköä, eikä sano koskaan mitään positiivista. Kääntää positiivisetkin asiat huonoksi. Jos kutsutaan kylään, tulee tahallaan vääränä päivänä tai eri aikaan kuin on sovittu. Mukava odotella viikko tolkulla ja leipoa uusia tarjottavia, kun tulee oharia oharin perään. Pakastettuhan ei hänelle kelpaa! Ja huomauttaa kyllä heti, jos ei lapsiperheessä ole siistiä. Yhteydenpito on sellaista draamaa, ettei hyvä tosikaan. Päätimme katkaista yhteydenpidon, eikä meitä kiinnosta hänen lahjansa pätkän vertaa.
Ap tässä:
Kuvailemasi käytös ei ole ollenkaan sellaista, mitä itse harrastan. Olen mennyt kylään vain sellaisina aikoina, kun on sovittu. Olen ystävällinen perheen lapsille ja aikuisille. En huomauttele siivoamisista ja muista. Tiedän itsekin, että olen ollut hyvä ja aktiivinen kummi, myös kummilapsi on pitänyt minusta. Siksi onkin outoa, miksi ajan saatossa yhteydenpito on muuttunut yksipuoliseksi. En ole tehnyt mitään ikävää tai käyttäytynyt mitenkään rumasti.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pointteja, mutta miksi teille kummeille ei tule mieleen se, että teillä aikuisena on oma vastuu?
Tai ei ehkä vastuu mutta mahdollisuus auttaa lasta kasvamaan oikeaan suuntaan. Sitähän kummius on. Ei ehkä olisi kohtuuton vaiva, että kertoo lapselle ystävälliseen sävyyn, että kuulepas, kun sait lahjan, siitä kuuluisi kiittää ja kiitoksen saaminen tekee kivan olon lahjan antajalle.
Moni lapsi ei muuta odotakaan kuin pientä ohjausta. Ja seuraavalla kerralla lahjan saaja voisi saada jo kiitoksen ja lapsella olisi hyvä mieli siitä, että itsekin antaa jotain eli sen kiitoksen ja tietää, että nyt lahjan saajalle tuli hyvä mieli. Tätä on kasvaminen ja kasvattaminen.
Ymmärrän mielipahan siitä, että kiitosta ei tule. En kuitenkaan ihan loppuun saakka ymmärrä sitä, miksi aikuinen ihminen vähän kuin marttyyrina odottaa, että se huonosti käyttäytyvä lapsi (joka on tosiaan lapsi, ei aikuinen) kasvattaa itse itsensä tai on ajatuksenlukija, joka tietää aikuisemman osapuolen odotukset ilman, että tämän täytyy ottaa sen vertaa vastuuta tilaneesta, että kertoo, mitä haluaa (eli kiitosta).
Tämähän on ongelma yhteiskunnassa laajemminkin. Ajatuksenlukijuutta niin aikuisilta kuin lapsilta kuin ihan miltä tahansa vaativat odottavat käsivarret ristissä, että maailmankaikkeus ymmärtäisi sanomattakin, mitä he töissä, parisuhteessa ym. haluavat. On itsekin tehtävä osansa. Ja kyllä, kun kertoo toiveensa ääneen, ottaa aina riskin siitä, että joutuu naurunalaiseksi tai torjutaan tai saa kuulla olevansa koppava ja vaativa.. mutta jos sitä riskiä ei uskalla ottaa edes lapsen kanssa suhteen aikuisena osapuolena?
Mä oon sanonut omalle kummilapselle "mitenkäs sanotaan, kun toinen antaa lahjan". Ei auttanut seuraavallakaan kerralla, ei kiitosta kuulunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin mietin miten lopettaa lahjojen antaminen hienovaraisesti. En halua mitään draamaa, koska kummityttö on siskoni lapsi ja aina kuitenkin jollain lailla tekemisissä. Kiitosta eikä mitään palautetta lahjoista ei ole koskaan kuulunut. Viime jouluna ostin kalliitta taidetarvikkeita kun niitä toivottiin ja aikamoisen loven se teki budjettiini kun olin vanhempainvapaalla. Yritin jälkeen päin kysellä sekä lapselta (11v) että hänen äidiltään että millaisia nuo välineet olivat käytössä, ei siihen kumpikaan vastannut oikein mitään joten en tiedä tuliko edes käyttöön. Jos kyselen kummilapselta viestillä kuulumisia tai kerron meidän terveisiä, vastaus on tyyliä "hyvää" ja "ok".
Onpas ikävää käytöstä siskosi perheeltä! Eikä tuollaiseen "hyvää"/"ok" -keskusteluun oikein jatkoakaan keksi, jos lasta ei selvästi juttelu kiinnosta.
Minä en ainakaan odota "kummi"lapseltani mitään vastinetta: Lahjoja ostan koska haluan, enkä siksi, että se olisi velvollisuus, jos lapsi ei hoksaa ihan kirjaimellisesti kiittää, niin kyllä hän toiminnallaan osoittaa silti kiintymystä minua kohtaan ja se on paljon tärkeämpää kuin joku kohteliaisuuden vuoksi kiitollisuus.
Mutta toisalta, itse en kuulu kirkkoon enkä ole mikään virallinen kummi, niin ehkä odotukset ovat erilaiset sitten niillä oikeilla kummeilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antakaa nyt vähän armoa, se on vasta lapsi, eivätkä lapset ja teinit osaa aina käyttäytyä. Enemmän ihmettelen vanhempien toimintaa, sillä heillähän se vastuu kiittämisestä on kun lapsi on vielä pieni.
Onko tämä 10-vuotias lapsi siis mielestäsi vielä pieni?
10-vuotias ei tosiaan ole pieni, teini vielä vähemmän, mutta on lukemattomia syitä siihen, miksi lapsi ei kiitä. Juurisyy on totta kai se, että vanhemmat eivät komenna kiittämään.
Sekä teini että 10-vuotias helposti jättää kiittämättä, jos siihen tarvitaan puhelinsoitto aikuiselle kummille, siinä on heti kynnys. Ja ylipäänsä kiitoksen lähettäminen, vaikka edes kirjoitettuna tekstiviestinä, on kynnys.
Ujo tai itseään väheksyvä lapsi voi arastella kiitoksen lähettämistä, koska pelkää häiritsevänsä tai olevansa niin turha ihminen, että hänen kiitoksellaan ei ole mitään virkaa, että se lähinnä ärsyttää saajaa. Sellainen lapsi voi mielessään tuntea hirveää syyllisyyttä siitä, että on edes saanut lahjan ja on lähinnä helpottunut, kun niitä ei enää tule. Tällaisessa tapauksessa kummi, joka vain jäätävissä merkeissä jättäytyy lapsen elämästä pois, tukee lapsen omaa mielikuvaa siitä, että hän on arvoton ihminen, eikä ansaitse huomiota lahjoista puhumattakaan.
Kaikkien yllämainittujenkin asioiden vuoksi vanhempien on pidettävä huoli, että lapsi oppii kiittämään. Se rakentaa myös lapsen itsensä itsetuntoa. Ja kuten sanottu, kyllä se kummikin voisi näitä asioita opettaa, jos vanhemmat ovat niin kujalla kaikesta, etteivät osaa.
Minusta on aina näissä lahjakeskusteluissa jännä, miten joku tulee sanomaan, että ei kaipaa kiitosta eikä lahjasta tarvitse kiittää. Kiittäminen on ihan peruskäytöstapoja! Jo pientä lasta opetetaan sanomaan kiitos ja anteeksi.
Sitten ihmetellään, miksi nykylapsilla ja nuorilla on elämässä vaikeaa. Varmasti on, jos edes alkeellisia käytöstapoja ei vaadita. Ja sen vaatijan ei pitäisi olla se lahjaa tuovan kummin, vaan vanhemman. Minun tehtävänäni on lapseni vanhempana huolehtia, että lapseni kiittää ja pyytää anteeksi, kun tilanne sitä vaatii. Ja näitä taitoja harjoitellaan vaikka sen sata kertaa, että lapsi oppii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin mietin miten lopettaa lahjojen antaminen hienovaraisesti. En halua mitään draamaa, koska kummityttö on siskoni lapsi ja aina kuitenkin jollain lailla tekemisissä. Kiitosta eikä mitään palautetta lahjoista ei ole koskaan kuulunut. Viime jouluna ostin kalliitta taidetarvikkeita kun niitä toivottiin ja aikamoisen loven se teki budjettiini kun olin vanhempainvapaalla. Yritin jälkeen päin kysellä sekä lapselta (11v) että hänen äidiltään että millaisia nuo välineet olivat käytössä, ei siihen kumpikaan vastannut oikein mitään joten en tiedä tuliko edes käyttöön. Jos kyselen kummilapselta viestillä kuulumisia tai kerron meidän terveisiä, vastaus on tyyliä "hyvää" ja "ok".
Lopetat vaan lahjomisen. Ei kummin tarvitse mikään lahja-automaatti olla muutenkaan, joten lahjasi ovat olleet vain plussaa. Joita ei ilmeisesti edes arvosteta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pointteja, mutta miksi teille kummeille ei tule mieleen se, että teillä aikuisena on oma vastuu?
Tai ei ehkä vastuu mutta mahdollisuus auttaa lasta kasvamaan oikeaan suuntaan. Sitähän kummius on. Ei ehkä olisi kohtuuton vaiva, että kertoo lapselle ystävälliseen sävyyn, että kuulepas, kun sait lahjan, siitä kuuluisi kiittää ja kiitoksen saaminen tekee kivan olon lahjan antajalle.
Moni lapsi ei muuta odotakaan kuin pientä ohjausta. Ja seuraavalla kerralla lahjan saaja voisi saada jo kiitoksen ja lapsella olisi hyvä mieli siitä, että itsekin antaa jotain eli sen kiitoksen ja tietää, että nyt lahjan saajalle tuli hyvä mieli. Tätä on kasvaminen ja kasvattaminen.
Ymmärrän mielipahan siitä, että kiitosta ei tule. En kuitenkaan ihan loppuun saakka ymmärrä sitä, miksi aikuinen ihminen vähän kuin marttyyrina odottaa, että se huonosti käyttäytyvä lapsi (joka on tosiaan lapsi, ei aikuinen) kasvattaa itse itsensä tai on ajatuksenlukija, joka tietää aikuisemman osapuolen odotukset ilman, että tämän täytyy ottaa sen vertaa vastuuta tilaneesta, että kertoo, mitä haluaa (eli kiitosta).
Tämähän on ongelma yhteiskunnassa laajemminkin. Ajatuksenlukijuutta niin aikuisilta kuin lapsilta kuin ihan miltä tahansa vaativat odottavat käsivarret ristissä, että maailmankaikkeus ymmärtäisi sanomattakin, mitä he töissä, parisuhteessa ym. haluavat. On itsekin tehtävä osansa. Ja kyllä, kun kertoo toiveensa ääneen, ottaa aina riskin siitä, että joutuu naurunalaiseksi tai torjutaan tai saa kuulla olevansa koppava ja vaativa.. mutta jos sitä riskiä ei uskalla ottaa edes lapsen kanssa suhteen aikuisena osapuolena?
Mä oon sanonut omalle kummilapselle "mitenkäs sanotaan, kun toinen antaa lahjan". Ei auttanut seuraavallakaan kerralla, ei kiitosta kuulunut.
Hyvä, oikein toimittu! Ja nyt kun sinä olet tehnyt aikuisena osasi, eikä siitä ole opittu mitään, sinulla on täysi oikeus hyvällä omallatunnolla jättää tuollainen kummilapsi elämästä pois.
Alapeukuttajat taitaa olla näitä vanhempia, jotka pelkäävät kummin lahjahanan tyrehtyvän :D
Inhottavaa sanoa näin, mutta jos perhe ei ota sinuun yhteyttä eikä kiitä lahjoista, niin eivät arvosta sinua tarpeeksi. Kannattaa suunnata energiansa niihin ihmisiin, jotka sinua arvostavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antakaa nyt vähän armoa, se on vasta lapsi, eivätkä lapset ja teinit osaa aina käyttäytyä. Enemmän ihmettelen vanhempien toimintaa, sillä heillähän se vastuu kiittämisestä on kun lapsi on vielä pieni.
Onko tämä 10-vuotias lapsi siis mielestäsi vielä pieni?
10-vuotias ei tosiaan ole pieni, teini vielä vähemmän, mutta on lukemattomia syitä siihen, miksi lapsi ei kiitä. Juurisyy on totta kai se, että vanhemmat eivät komenna kiittämään.
Sekä teini että 10-vuotias helposti jättää kiittämättä, jos siihen tarvitaan puhelinsoitto aikuiselle kummille, siinä on heti kynnys. Ja ylipäänsä kiitoksen lähettäminen, vaikka edes kirjoitettuna tekstiviestinä, on kynnys.
Ujo tai itseään väheksyvä lapsi voi arastella kiitoksen lähettämistä, koska pelkää häiritsevänsä tai olevansa niin turha ihminen, että hänen kiitoksellaan ei ole mitään virkaa, että se lähinnä ärsyttää saajaa. Sellainen lapsi voi mielessään tuntea hirveää syyllisyyttä siitä, että on edes saanut lahjan ja on lähinnä helpottunut, kun niitä ei enää tule. Tällaisessa tapauksessa kummi, joka vain jäätävissä merkeissä jättäytyy lapsen elämästä pois, tukee lapsen omaa mielikuvaa siitä, että hän on arvoton ihminen, eikä ansaitse huomiota lahjoista puhumattakaan.
Kaikkien yllämainittujenkin asioiden vuoksi vanhempien on pidettävä huoli, että lapsi oppii kiittämään. Se rakentaa myös lapsen itsensä itsetuntoa. Ja kuten sanottu, kyllä se kummikin voisi näitä asioita opettaa, jos vanhemmat ovat niin kujalla kaikesta, etteivät osaa.
Kyllä minä osasin 10-vuotiaana kiittää aikuisia. Mikä siinä on niin pelottavaa? Nykylasten itsetunnonkin kai pitäisi olla parempi kuin muutama vuosikymmen sitten. Silloin kai vain käytöstavat olivat itsestään selviä, nykyään ilmeisesti ei.
Kiitoksen puuttumattomuutta en ymmärrä. Mutta muistan omasta lapsuudestani muuten hieman samanlaisen tilanteen oman kummini kanssa. Hän oli varmaankin joskus ollut läheinen vanhempieni kanssa, mutta lapsuuteni aikana hän oli perheelleni enemmänkin hyvän päivän tuttu, eikä hän oikein enää kuulunut vanhempieni elämään. Kuitenkin hän hoiti kummiuttaan lähettämällä postissa silloin tällöin joululahjoja ja käyttäytymällä minua kohtaan erityisen tuttavallisesti, kun ehkä noin kerran vuodessa jossain törmättiin. Itselleni tämä oli jotenkin ahdistavaa - tuntematon ihminen joka oli kuitenkin selkeästi sellaisessa roolissa, että minun piti kohdella häntä itselleni tärkeänä aikuisena. Kiitin lahjoista ja yritin olla kohtelias, mutta olisin ollut mieluummin ilman niitä lahjoja kuin siinä ristiriitaisessa tilanteessa. Sittemmin lahjat loppuivat, edelleen toki moikataan jos tavataan, mutta emme enää teeskentele merkitsevämme toiselle mitään.
Pointtina tässä on ehkä se, että älä syytä kummilastasi tilanteesta. Vaikka olisitte olleet joskus olleet läheisiä, se lapsi ei välttämättä sitä enää muista. Lapselle merkityksellisiä ovat ne ihmiset, jotka ovat oikeasti ja aidosti elämässäni arjessa mukana. Ja se taas on hyvin pitkälti vanhempien käsissä. Ne, jotka ovat läheisiä vanhempien kanssa, tuppaavat olemaan läheisiä myös lapsen kanssa.
Ap:n tilanteessa ottaisin asiat puheeksi perheen kanssa, olisin ottanut kyllä jo heti kun on ensimmäisen kerran jäänyt kutsu tulematta lapsen synttäreille, olisin ollut suuresti hämmästynyt ettei kutsua tule, että mistä nyt kiikastaa vai onko vain unohtunut? Nimittäin saattaapa ne lapsen vanhemmatkin ihmetellä, jos ei kummi reagoi siihen ettei kutsua tule: Sehän vaikuttaa siltä, ettei ne lapsen synttärit edes kiinnostaneetkaan?
Sitten jos tulee vastaus, että on tarkoituksella jätetty ilmoittamatta, niin olisi hyvä jo siinä vaiheessa ilmaista, miten tärkeänä pitää lapsen synttäreille pääsyä ja sitä, että saa itse antaa lahjan lapselle, jos sittenkin vanhemmat ovat välinpitämättömiä, niin sittenhän on ihan luontevaa ettei anna sitä lahjaakaan.
Minusta näissä asioissa aina sellainen "marttyrointi" pitäisi jättää pois ja ilmaista se oma kiinnostus: Eihän muut voi sitä tietää, jos ihminen jää vain omiin oloihinsa mököttämään. Elämässä on kuitenkin normaalia, että joskus ihmissuhteet hiipuu ja kokemukseni mukaan siinä käy justiinsa yleensä noin, että molemmat osapuolet vain olettaa, ettei toista kiinnosta, kun ei mitään kiinnostusta kumpikaan osapuoli osoita.
Mun oma kummini lakkasi lähettämästä lahjoja juurikin minun 10-vuotispäivän tienoilla, se oli ihan luonnollista kun kummilla oli välit katkenneet vanhempiini eikä minullakaan mitenkään läheiset välit häneen ollut: Eli jos välit ovat etäiset, niin tätä asiaa ei varmaan ainakaan kannata murehtia, että sellainen "poisjäänti" lasta sen suuremmin järkyttäisi.
Antakaa nyt vähän armoa, se on vasta lapsi, eivätkä lapset ja teinit osaa aina käyttäytyä. Enemmän ihmettelen vanhempien toimintaa, sillä heillähän se vastuu kiittämisestä on kun lapsi on vielä pieni.