Kuormitun sosiaalisissa tilanteissa niin paljon, etten jaksa puhua..
Onko muille tuttua? Kuormitun niin paljon, että en jaksa puhua..Onko tämä normaalia?Liittyykö introverttiin luonteeseen. Tietty kiintiö, kun ylittyy niin en vaan jaksa keskustella. Muut pitää outona, kun puhetta ei yht äkkiä tulekaan.. Mistä tällainen voi johtua että puhuminenkin tuntuu raskaalta?
Kommentit (23)
Todellakin kuulostaa tutulta.
Varsinkin puhelimessa, jos langanpäässä on joku puheripulinen monologisti, vajoan sellaiseen koomaan etten jaksa enkä keksi yhtään mitään puhuttavaa, aivot ovat ihan nollilla. Sitten puserran vaan "aijaa" "joo" - pikkusanoja, joka yleensä saa monologistin vaan kiihdyttämään tahtia ja jatkamaan juttua, ajattelee vissiin että jee, kerrankin joku malttaa kuunnella eikä käännä aiheita itseensä... 🤦🏼
Vierailija kirjoitti:
Todellakin kuulostaa tutulta.
Varsinkin puhelimessa, jos langanpäässä on joku puheripulinen monologisti, vajoan sellaiseen koomaan etten jaksa enkä keksi yhtään mitään puhuttavaa, aivot ovat ihan nollilla. Sitten puserran vaan "aijaa" "joo" - pikkusanoja, joka yleensä saa monologistin vaan kiihdyttämään tahtia ja jatkamaan juttua, ajattelee vissiin että jee, kerrankin joku malttaa kuunnella eikä käännä aiheita itseensä... 🤦🏼
Siis se on jännä, kun tuntuu, että ei vaan suusta enää tulee mitään. Aivot lyö tyhjää. Kauhea väsymys ja haluaisi vain olla hiljaa..Uuvuttaako kaikkia puhuminen vai onko tämä vain introverttien jne ongelma? Ap
No itsellä sama ongelma. Työpaikan työillalliset yhtä helv, kun ei vaan jaksa kuunnella tai keskittyä olemaan teennäisen kiinnostunut puhuttavista asioista/seurasta. Yleisesti väsyn missä tahansa seurassa tai sosiaalisissa tilanteissa, vaikka nauttisinkin niistä.
On normaalia jos tilanne on arkinen ja toinen puhuu turhia (kuten kassaneiti kysyy onko kanta-asiakkuutta, onko korttia, otatko kuitin), utelee outoja sopimattomasti. Jos tilanne on rento, olet virkeä, toiseen voi luottaa ja on mukavaa - silloin juttelu sujuu paremmin.
Vierailija kirjoitti:
No itsellä sama ongelma. Työpaikan työillalliset yhtä helv, kun ei vaan jaksa kuunnella tai keskittyä olemaan teennäisen kiinnostunut puhuttavista asioista/seurasta. Yleisesti väsyn missä tahansa seurassa tai sosiaalisissa tilanteissa, vaikka nauttisinkin niistä.
Siis joo. Väsyny itsekin vaikka pitäisinkin seurasta. Työpaikat väsyttää eniten. Työni on vieläpä äärimmäisen sosiaalista. Tänäänkin viimeiset tunnit olin vaan hiljaa, kun en jaksa puhua. Koen olevani outo ja erilainen, kun puhuminen väsyttää, mutta helpottavaa kuulla, että mitä on muitakin. Ap
Huonossa seurassa uuvun. Ei tarvitse olla kuin yksi jatkuvasti äänessä oleva päällepäsmäri niin kyllähän sitä tuskastuu jopa niin että "ei edes jaksa puhua."
Mulla se tuntuu jonkinlaisena "aivolaiskuutena", tavallaan miettii siinä että pitäis varmaan sanoa jotain, muttei jaksa miettiä mitä sanoisi ja antaa sitten vaan olla.
Vierailija kirjoitti:
Mulla se tuntuu jonkinlaisena "aivolaiskuutena", tavallaan miettii siinä että pitäis varmaan sanoa jotain, muttei jaksa miettiä mitä sanoisi ja antaa sitten vaan olla.
Joo siis just näin koen itsekin! Että periaatteessa ei jaksa muodostaa ajatusta tai sellaista sanottavaa nii mieluummin on hiljaa. Ap
Mulla tätä tapahtuu isossa tai muuten kuormittavassa porukassa. Pää vaan on tyhjä, en pysty spontaanisti sanomaan mitään, menen lukkoon. Olen sitten vaan hiljaa ja ihan uupuneena haluaisin pois.
Huono lähimuisti, et pysy keskustelun juonessa kiinni. Mitä enemmän keskustelijoita, sitä pahempi tilanne.
Sama juttu. Saatan pidemmän ajan kuluessa esim. illan aikana päästä jäätyneisyydestäni, jotain nepsy-kirjon juttuja melko varmasti. Aivan sama, olen jo 41 vuotta eikä enää kiinnosta yhtään. Minun elämäni on rikasta ja jossain ihan muualla.
Alkoholia käytin anksiolyyttina ongelman asteelle eikä se enää edes toimi tuossa tarkoituksessa, raja on ylitetty ja lähinnä toimii päinvastoin. Muita huumeita en viitsi käyttää ollakseni sosiaalisesti taitava. Sellainenkin olin joskus, mutta näin myöhemmin uskon vetäneeni vain hyvin roolia, joka uuvutti minut kunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Saatan pidemmän ajan kuluessa esim. illan aikana päästä jäätyneisyydestäni, jotain nepsy-kirjon juttuja melko varmasti. Aivan sama, olen jo 41 vuotta eikä enää kiinnosta yhtään. Minun elämäni on rikasta ja jossain ihan muualla.
Alkoholia käytin anksiolyyttina ongelman asteelle eikä se enää edes toimi tuossa tarkoituksessa, raja on ylitetty ja lähinnä toimii päinvastoin. Muita huumeita en viitsi käyttää ollakseni sosiaalisesti taitava. Sellainenkin olin joskus, mutta näin myöhemmin uskon vetäneeni vain hyvin roolia, joka uuvutti minut kunnolla.
Mitä nepsy-juttuja ajattelet taustalla olevan?Itsekin välillä pohtinut liittyisikö tähän puhumiseen väsymiseen jotain tällaista? Ap
Kahvipöytäjutuista kuormittui joskus enemmän kuin itse työstä. Sitten joku keksi, en menekään kahville. Oli meinaan fiksu Kirsti.
Kauhean tutulta kuulostaa. Viihdyn ihmisten seurassa ja se on mukavaa, mutta kuitenkin minulle niin energiaa vievää, että veto vain yksinkertaisesti loppuu jossain vaiheessa.
Kun veto ns. loppuu, niin en saa enää sanaa suustani. Silloin on oltava joko seurassa, jossa on ok ja turvallista olla hiljaa tai on päästävä pois, koska pakokauhu iskee kun ei pysty enää puhumaan. Se tunne on samanlainen kuin, että on fyysisesti niin väsynyt, ettei jaksa enää kättään nostaa. Samaan tapaa sanat eivät tule enää muodostu.
Tämä on todella raskasta, koska mieheni on varsinainen suupaltti kyläluuta, ja vierailut helposti venyvät kun puhetta vaan tulee ja tulee. Tunti pari sitten olisi pitänyt jo lähteä kyläilemästä, mutta mies seisoo vielä eteisessäkin takki päällä pälättämässä. Olen ollut jo pari tuntia ihan kuitti ja epäsosiaalimoodissani, en viitsi hokea koko aikaa, että eikö jo mentäis eikö jo mentäis kun se antaa minusta sitten huonon ja nuivan kuvan, kun kaikilla muilla vielä puhumista riittäisi.
Olenkin oppinut kieltäytymään kaikista puolituttujen luona vierailuista, koska sosiaalisen mieheni kanssa ne kestävät liian kauan ja mies ei suostu lähtemään silloin kun mulle riittää. Ei auta, vaikka miten olisi sovittu etukäteen miten kauan ollaan. Ei ole kiva olla siinä se, joka hokee lähtemistä kun toinen näyttäisi vielä viihtyvät ja ettekö jäisi yöksikin. EI!
Vierailija kirjoitti:
Kauhean tutulta kuulostaa. Viihdyn ihmisten seurassa ja se on mukavaa, mutta kuitenkin minulle niin energiaa vievää, että veto vain yksinkertaisesti loppuu jossain vaiheessa.
Kun veto ns. loppuu, niin en saa enää sanaa suustani. Silloin on oltava joko seurassa, jossa on ok ja turvallista olla hiljaa tai on päästävä pois, koska pakokauhu iskee kun ei pysty enää puhumaan. Se tunne on samanlainen kuin, että on fyysisesti niin väsynyt, ettei jaksa enää kättään nostaa. Samaan tapaa sanat eivät tule enää muodostu.
Tämä on todella raskasta, koska mieheni on varsinainen suupaltti kyläluuta, ja vierailut helposti venyvät kun puhetta vaan tulee ja tulee. Tunti pari sitten olisi pitänyt jo lähteä kyläilemästä, mutta mies seisoo vielä eteisessäkin takki päällä pälättämässä. Olen ollut jo pari tuntia ihan kuitti ja epäsosiaalimoodissani, en viitsi hokea koko aikaa, että eikö jo mentäis eikö jo mentäis kun se antaa minusta sitten huonon ja nuivan kuvan, kun kaikilla muilla vielä puhumista riittäisi.
Olenkin oppinut kieltäytymään kaikista puolituttujen luona vierailuista, koska sosiaalisen mieheni kanssa ne kestävät liian kauan ja mies ei suostu lähtemään silloin kun mulle riittää. Ei auta, vaikka miten olisi sovittu etukäteen miten kauan ollaan. Ei ole kiva olla siinä se, joka hokee lähtemistä kun toinen näyttäisi vielä viihtyvät ja ettekö jäisi yöksikin. EI!
Tämä kuulosti ihan mun kirjoituksesta. Täsmälleen näin käy! Oletko ajatellut mistä tuo kohdallasi johtuu?Oletko introvertti?Minäkin tykkään tiettyyn pisteeseen asti seurasta ja keskusteluista, mutta kun se stoppi tulee tai olen ollut liikaa sosiaalinen niin väsynyt todella paljon. Kuvasit hyvin, että puhuminen tuntuu silloin kuin fyysiseltä suorituksestalta. Ei vaan pysty. Ap
Ei tuo välttämättä ole neuropsykologinen ongelma, vaan hyvä piirre.
Meidän 16 v. asperger on juuri tuollainen ollut pienestä pitäen. Ei jaksa aina edes parhaimman kaverin kanssa jutella vaan on ihan vaan hiljaa vieressä.
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo välttämättä ole neuropsykologinen ongelma, vaan hyvä piirre.
En ole ennen kuullut, että tämä olisi hyvä piirre..Yleensä ihmiset pitävät minua outona/tylsänä tms. Ja en tutustu helposti ihmisiin. Miten tämä on hyvä piirre? Ap
Up