lapsettomuus puolison vuoksi

Kunpa osaisin sanoa jotakin lohduttavaa kun omaa kokemusta asiasta ei ole.



Tuli tosi paha mieli puolestasi lukiessani sinun juttua.



Kun itse olen sitä mieltä että " oikeaa" aikaa ei lapsen hankinnalle ole.



Meillä lapset on tullut eikä niistä ole puhuttu.

Paitsi nyt yritetään kolmatta ja miehelle riitti kun sanoin että haluan ja hän suostui.



Ikävää olla tuollaisessa suhteessa jossa ei asiaa voida käsitellä riitelemällä. Ja jos on luvannut niin lupausta ei pitäisi rikkoa.



Toivottavasti joku osaa oman kokemuksen perusteella auttaa sinua.



Voin vain antaa sinulle voima halin.

Meillä oli aika kauan niin, ettei mieheni halunnut lapsia. Minä halusin jo opiskelu aikoina ja vielä naimisiin menon jälkeen. Nyt meillä on poika, joka syntyi 5vuotis hääpäivän aattona. Tämä lapsi sulatti mieheni ja nyt on eri ääni kellossa, kun puhutaan lapsista. Aikaisemmin hän oli vain nähnyt kavereiden lapsia ja perhe-elämää, josta hän ei ollut pitänyt. Luulen, että pelko koko elämän muuttumisesta oli liian suuri. Siis toki se elämä muuttuikin, mutta ei huonompaan suuntaan kuin hän oli luullut. Taustalla oli kaikkia naurettavia asioita, miksi ei voi yrittää saada lasta. mm. minulle jää valtavasti ylipainoa, minä lakkaan laittautumasta, mitään ei voi tehdä vaan koko elämä loppuu siihen kun vauva tulee. Nämä asiat osoittautuivat vääräksi, mutta sitä ei voi puhumalla kertoa, vaan tämä on sellainen itse kantapään kautta opittava temppu. Meillä ei keskustelu auttanut miehen kohdalla, tai minä keskustelin ja hän luki lehteä... vain aika auttoi. Oikeaa aikaa lapsen " hankkimiseen" kun ei ole ikinä.

Halusin kertoa sinulle meidän tarinaa, koska meillä on kanssa itketty(minä) ja huudettu ja melkein erottu tämän lapsi asian tiimoilta, joten tiedän miltä tuntuu! Jospa tästä olisi sinulle lohtua asian kanssa.

Mitäs jos miehesi ei koskaan ole mielestään valmis hankkimaan lapsia? Oletko sinä valmis luopumaan lasten saamisesta miehesi vuoksi? Ja jos luovut lapsista, oletko varma ettet myöhemmin kadu asiaa ja katkeroidu siitä miehellesi?



Kyseessä on kuitenkin todella iso asia eikä ole mieheltäsi oikein, että hän piinaa sinua antamalla katteettomia lupauksia. Luuletko, että voisitte mennä käsittelemään asiaa jonkun ulkopuolisen kanssa, vaikka parisuhdeterapiaan tai vastaavaan? Voihan olla, että miehelläsi on asiasta joitain kummallisia pelkoja tai ennakkoluuloja, joita hän ei pysty kertomaan sinulle. Ja siellä voisitte kummatkin miettiä, mitä haluatte elämältänne ja suhteeltanne ja käyvätkö halunne yksiin.



Alkaessani suhteeni nykyisen mieheni kanssa, minulle oli itsestäänselvää, että teemme lapsia. Mieheni vähän empi seurusteluaikana ja silloin sanoin, että hänen pitää päättää se silloin, koska en halunnut pitempää sitoutumista mieheen, joka ei jakaisi unelmaani perheestä. Ja nyt meillä on kaksi lasta, kolmaskin toiveissa. Ja mies ihan innolla mukana ;) Toivottavasti teille käy samoin!



Flina

kuulostaa aivan mitä minä olen joskus kokenut 7vuotta putkeen.. se oli kauheata mulla oli sama et en halunut nähdä yhtäkään raskaana olevaa tai pientä vauvaa kuumeilu oli niin kovaa. miehelläni oli kaikki aina ensin ja tärkeämpää ja tosiaan riita siitä tulee jos mainitsin asiasta. masentavaa..

mut onneks se suhde päätty ja löysin todellisen aarteen jotenkin oli jämähtänyt saman miehen taakse ja muita miehiä en edes muistanut et oli. mutta ku suhde päätty eräs kaunis ilta tuli se oikea hän oli hellä,rakastavainen,tosi huomaavainen ja kaikkea mitä vaan voi olla. en voinut uskoa.olemme olleet kolme vuotta yhdessä ja meillä on suloinen tyttö 1v ja toista jo yritteillä. olen niin onnellinen tästä elämästä minkä olen saanut hänen kanssaan.

olen tosi huono kirjoittaa,mut oikeesti tuli tosi paha mieli kun luin sun tekstiä.enkä mitenkään halunnut et sun täytyy erota kerroin vaan miten mun kävi.

voimia sulle toivottavasti miehesi pää kääntyy pian lasten teon suhteen...

En osaa kuvitella mitä käyt läpi.



Jos kohdalleni ajattelisin niin itse en tuollaiseen suostuisi. Mä en luopuisi vauvahaaveestani ja äitiydestäni miehen takia. Meillä 2 lasta ja odotan kolmatta. Ja mulle se on elämän tarkoitus, että olen äiti. Olen kokonainen ja ehjä näin.



Olet tosi vaikeassa tilanteessa.



Elämä on täynnä yllätyksiä. Ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Ja koskaan ei ole " sitä oikeaa hetkeä" lapsen teon suhteen. Ei voi tietää mikä tilanne on vuoden päästä tai viiden tai kymmenen. Lasten aika on silloin, kun siltä tuntuu.



Voimia sulle kamalasti! Toivottavasti miehesi mieli muuttuu ja pian!



AIHA

Pakko siis jakaa kokemukseni kanssasi.

Ymmärrän täysin mitä käyt läpi, ja paha mieli mullekkin tuli lukiessani ajatuksiasi.

Mutta niin tuttuja juttuja vuosien takaa mullekkin, että ihan pahaa tekee puolestasi.



Olin yhden lapsen yh-äiti, kun nykyiseen mieheni tapasin.

Vaikean suhteen ja vaikean eron (ex:stäni) jälkeen olin pitkään sitä mieltä, etten koskaan halua lisää lapsia, vaikkakin esikoiseni oli varsin toivottu ja haluttu lapsi, ja ollut syntymästään asti todella rakas ja ihana valopilkku elämässäni, surujenkin keskellä :)



Mieheni opiskeli kun tapasimme, ja kun hän valmistui, minä lähdin opiskelemaan.

Muutaman vuoden seurustelun jälkeen vauvakuume alkoi nousta, ja aloin puhumaan miehelle, että haluaisin yhteisen lapsen.

Mies tuumasi, että haluaa kyllä naimisiin kanssani sekä yhteisen lapsen, mutta ei vielä :(

Tätä kuuntelin vuosia, syy oli aina milloin mikäkin, lähinnä se, että mulla ei ollut vakityötä tai se, että ei ollut valmis isyyteen.

Olin asiasta todella surullinen, sillä sylini ja sydämeni itki vauvaa :(

Tuttavapiiriin syntyi paljon vauvoja, ja toki olin onnellinen heidän kaikkien puolesta, ja heille ne vauvat soin.

Mutta itsekseni murehdin ja surin sitä, että itse en saanut sitä vauvaa, mitä niin kovasti toivoin.

Muutoin olimme tosi onnellisia yhdessä, joten tilanne oli tosi vaikea.

Olimme erillämme muutamaan otteeseen asian takia, miettien tahoillamme mitä elämältämme haluammekaan.

Tiesimme molemmat, että yhdessä haluamme olla, mutta kumpikaan ei pystynyt antamaan ajatuksillensa periksi :/.

Kului useampi vuosi, ja minä vauvakuumeen kourissa luin vauvalehtiä, ostin pienen pieniä vauvanvaatteita, ja hyvinä hetkinä hypertelin niitä vaatteita, pahimpina olisin voinut lahjoittaa ne ensimmäiselle vastaantulijalle, tai repiä rikki.

Meillä riideltiin asiasta, yritettiin jutella, minä itkin ja huusin, sain aivan käsittämättömiä " kohtauksia" asiasta :`(.

Tunsin, että mieheni riistää multa oikeuden semmoiseen, mitä eniten halusin.

Jotkut sanoivat, että " no, onhan sulla jo lapsi" . Oli toki, mutta ei se poistanut sitä haavetta, ettenkö olisi halunnut toista.

Ja samaan aikaan lapseni kaipasi pientä siskoa/veljeä, ja lähipiiri kyseli vihjaillen tai suoraankin, että " mitä, ettekö te meinaa lapsia hankkia?"

Tuo kaikki sai mut todella surulliseksi, ja välillä tuntuikin, että mistään ei tule mitään.

Tiesin senkin, että olisin voinut etsiä jonkun toisen miehen, jonka kanssa toteuttaa haaveeni, mutta...rakastin miestäni, ja halusin lapsen juuri hänen kanssaan.

Mistä olisin voinut tietää mitä nurkan takana olisi voinut olla, ties vaikka yhtä ihana mies, mutta... en ollut valmis menettämään tätä miestä ;O

Ristiriitaista, mutta näin vaan oli.



Kunnes...meni aika, etten puhunut vauvoista mitään, vaikeaa se oli, mutta..olin ajatellut, että annan mieheni mielessään miettiä asiaa.

Sanoi sitten eräänä kauniina hetkenä, että " rakas, olen miettinyt asiaa, ja olen tullut siihen tulokseen, että haluaisin kanssasi ihan oikean perheen" :), enkä ollut uskoa korviani.

Muutaman kuukauden yrittelyn jälkeen olinkin raskaana, ja olin/olimme onnesta sekaisin :)

Hääkellot kilkattivat, ja meidät siis vihittiin ollessani raskaana n. rv 15.

Tuo odotusaika kaikkinensa jäi mieleeni tosi onnellisena ja ihanana aikana.

Mieheni oli mukanani, kun yhteinen poikamme syntyi, ja mieheni oli täysin myyty onnesta, minkä potra poika toi tullessaan ;)

Onnemme täyttymys suorastaan, meistä oli vihdoinkin tullut " oikea perhe" :)



Kunnes jälkitarkastuksessa mies tuumasi, että " pitäähän sen saada leikkikaveri" ;), ja pian aloimme yrittämään toista yhteistä lasta.

1 v 7 kk:n ikäerolla meillä on nyt veljekset, ja heillä ihanainen isosisko (esikoiseni).

Lapset nykyään 16 v, 4 v ja 2,5 v.

Ja tuon kuopuksen piti jäädä viimeiseksi, mutta kappas vaan, meitä molempia vaivaa auttamaton vauvakuume, haaveenamme onkin siis vielä yksi ;)

Ja kaikkien noiden vaikeidenkin vuosien jälkeen, mun on pakko tuumata, että olen itselleni todella tyytyväinen siitä, että jaksoin odottaa tätä, että mieheni on " valmis isäksi" , sillä hän on mitä ihanin ja rakastavin isä lapsillemme.

Mieheni tuumasikin tuossa poikien synnyttyä, että " jos olisin tiennyt ne vuodet mistä jäinkään paitsi, olisin suostunut jo aiemmin isäksi" .

Juu, saman aikaisesti kaunis toteama, mutta samalla myös varsin " ärsyttäväkin" , sillä nuo vuodet olivat viedä järjen multa.

Toki rankkojakin hetkiä on elämässämme ollut poikienkin synnyttyä, mutta....hyvin paljon onnellisia ja ihania hetkiä.



Haluankin tällä sanoa, että tee miehellesi selväksi mitä haluat, ja anna vielä aikaa miettiä (tiedän kokemuksestani, että vaikeaa on...), ja mieti, voisiko elämäsi olla onnellista/onnellisempaa jonkun toisen kanssa. Vaikea mun on sanoa olisinko kuinka onnellinen ollut jonkun muun kanssa, mutta itselleni oli ainakin merkitystä sillä, että miestäni rakastin (rakastan yhäkin ;) ) todella paljon, ja annoin arvoa myös sille, että suhde todella oli/on semmoinen, että siihen halusin/haluan lapsia.

Vaikeita juttuja, kun toista ei voi pakottaa vanhemmuuteen.

Ymmärrän jokseenkin miestäsi, mutta ymmärrän sinuakin, ja sympatiani ovat puolellasi.

Tahdon sydämestäni toivoa sinulle lohtua, pitkää pinnaa, ja toivottavasti myös miehesi mielen muuttumista, ja sitä myöten kauan kaipaamaasi vauvaa!



Jos tuntuu, ettet halua ystäviesi kanssa jutella asiasta, voit toki puhua jonkun " ammatti-ihmisen" kanssa.

Hyvä, että purat mieltäsi, ja taatusti löytyy kanssasisaria, jotka tuntevat laillasi surua asiasta, vertaistukikin on hyvä tapa purkaa ajatuksiaan.



Kaikkea hyvää elämääsi/elämäänne!

Moi!

Toivon erittäin lujaa, että miehesi mieli pian muuttuu.

Huomasin itse miten jatkuva vauvakuumeiluni ärsytti ja suututti miestä, yritin välillä olla puhumatta asiasta. Mulla kävi niin, että monesti tapeltiin jostakin mistähyvänsä ja kuumeeni putkahti riidan kuluessa esiin. Sillä sain miehen aina lopullisesti suututettua.

Hänellä kans seurustelun alkaessa oli myönteinen kanta lasten saamiseen. Jonkunlaista pelkoa kai, kun asiaa lykättiin muutama vuosi.. Lapsekkaiden tuttavien " rumbaa" seurattuaan hän piti lasta kovasti elämää rajoittavana juttuna, että lapsen saatuamme ei voi enää mitään tehdä. Välillä tuntui, että mies haluaa pysytellä itse lapsena koko elämänsä. Olin toisinaan hirveän katkera.

Yritin muistuttaa, ettei se lapsen saaminen ole itsestään selvää ja se voi kestääkin, että haluaisin ryhtyä yrittämään mahdollisimman pian. Kerroin hänelle, että tämä on elämäni eka juttu, jota haluan näin selvästi ja voimakkaasti. Annoin ymmärtää että tämä on mulle hyvin tärkeää.

Jotenkin se jatkuva muistuttelu vauvan haluamisesta loukkaa miestä, jossei hän ole vielä valmis. Se uhkaa itsemääräämisoikeutta tai jotain.

Jos pystyt, koita puhua varovasti ja hellästi ja ei ihan joka päivä. Realismia ja inhorealismiakin vedin peliin, vaikka en arkipäivästä vauvan kanssa mitään oikeasti tiedäkään.

Yli viisi vuotta on nyt tunnettu mieheni kanssa ja äskettäin naimisiin menty. Nyt yritämme lopulta. Välillä epäilyttää vieläkin, tahtooko mies tosissaan, suostuuko vaihtamaan kakaran roolinsa vanhemmuuteen.

Mutta VOIMIA sulle kaikki_valmiina! Pidä ittes naisena äläkä luovu tärkeästä toiveesta t:edna76

Nimimerkki muuttui matkalla, kun rekisteröinnissä tapahtui joku virhe. Olen kuitenkin keskustelun aloittanut.

Vastauksenne ovat olleet toinen toistaan ihanampia. Olin varma, että minut murskataan sillä, että toiset eivät voi saada lapsia, vaikka molemmat puolisot niitä haluaisivat. Jotenkin olen syyttänyt itseäni tästä turhasta rutinasta, kun kerran maailmassa on ¿oikeastikin¿ lapsettomia ihmisiä.



On lohduttavaa kuulla, että muitakin saman kokeneita löytyy ja, että on ihmisiä, jotka näkevät miksi olen onneton tässä tilanteessa. Lähimmät ihmiseni jotenkin tuntuvat paheksuvan sitä, että suren asiaa. Äitini on sitä mieltä, että pitää antaa aikaa miehelle, mehän olemme vielä nuoria. No tietenkin pitää, eihän ketään voi pakottaa lapsen tekoon, enkä lasta haluaisikaan vastentahtoisen isän kanssa. Silti odotus alkaa tuntua kohtuuttomalta. (Voitte olla varmoja, että uskallan tässä ja nyt ensimmäisen kerran käyttää sanaa kohtuuton.) Siskoni ei itse halua lapsia ja hänestä koko sana vauvakuume on ällöttävä ja leimaa ihmiset jotenkin ääliöiksi. Voi olla, että kuvittelen ihmisten ajattelevan sellaista, mitä he eivät oikeasti ajattele, kun koko homma on jotenkin ollut minun salaista hömpötystä jo niin kauan, etten oikein tiedä, milloin ongelma muuttui oikeasti ongelmaksi. Minua kiukutti, kun FC Venuksessa lasta haluava tyttö leimattiin aivan ääliöksi, vaikka lopulta hahmo oli hauska, eikä varmasti muistuttanut minua mitenkään. Jotenkin vain otin itseeni ja loukkaannuin.



Olen miettinyt, haluanko elää mieheni kanssa jos lapsia ei koskaan tule ja päättänyt, että haluan. Tämän ajattelu tuntuu tosi oudolta, kun mies koko ajan kertoo haluavansa lapsia viimeistään ensi vuonna (viimeiset kuusi vuotta). On hyvä, että hän on ollut järkevä, koska oma opiskeluni on välillä edennyt hitaasti ilman lastakin, mutta nyt koulut on käyty. Yhteisiä vuosia on takana yli kymmenen ja häistäkin on aikaa vierähtänyt viisi vuotta.



Olo menee vuoristorataa ja korkeimmalta putoaa yleensä tosi kovaa. Joku kirjoittikin osuvasti, että:

¿Kului useampi vuosi, ja minä vauvakuumeen kourissa luin vauvalehtiä, ostin pienen pieniä vauvanvaatteita, ja hyvinä hetkinä hypertelin niitä vaatteita, pahimpina olisin voinut lahjoittaa ne ensimmäiselle vastaantulijalle, tai repiä rikki.¿

On hassua, kuinka ristiriitaisia tunteita lapsen haluaminen aiheuttaa. Olen joutunut itselleni aika tiukasti vakuuttelemaan, että minulla on oikeus haluta lasta, enkä poikkea valtaväestöstä tämän toiveeni kanssa. Minullakin on ollut olo, että mieheni polkee oikeuksiani, mutta minut on kuitenkin haaveineni helppo hiljentää, kun vielä epäreilumpaa olisi pakottaa joku vasten tahtoaan lapsia hankkimaan. Jotenkin olen pilannut jo koko kauniin asian kiukuttelulla.



Olen pidätellyt esiin tulevia keskustelun alkuja ja onnistunut välillä olemaan muistuttamasta asiasta. Työstä käy ja välillä itsellänikin on mukavapaa, kun en ajattele asiaa ensimmäisenä aamulla ja viimeiseksi illalla. Silti tuntuu, että olen aivan tahdoton, kun vain odotan hiljaa puhumatta, että mieheni julistaa tämän suuren päätöksen. Ja vaikka kauniita sanoja joskus häneltä kuulisinkin, en enää niihin uskoisi. Luultavasti pilaisin hänen hyvät aikeensa tokaisemalla jotain tympeää. Ongelmahan on siinä, ettei hän oikeastaan valehtele, koska on taatusti uskonut asiaansa aina kulloisenakin hetkenä. Ja valitettavasti niin olen minäkin uskonut. Eihän kukaan tekisi sellaista puolisolleen, että kiusallaan lupailisi jotain, mitä toinen eniten maailmassa haluaa. Vaikka välillä olen kokenutkin tilanteen kiusatekona.



Minä uskon (aina välillä) ja mieheni taatusti uskoo, että meille syntyy lapsia ennemmin tai myöhemmin. Silti esimerkiksi synttärit ovat nykyään muistutus siitä, kuinka paljon aikaa kuluu ja on kulunut. Kun yritin tuoda esille, ettei kaikki välttämättä tapahdu heti, kun me asiasta päätämme, mieheni hermostui todella ja ilmoitti, ettei hän halua aloittaa projektia ennen, kuin on varma.

Helppo sanoa ja vaikea kumota.

niin tutuilta kuulostavat ajatuksesi, ihan kuin olisin itse kirjoittanut ;)



Meillä lähipiiri ei ollenkaan ymmärtänyt suruani taannoin, enkä siis saanut tukea tai lohtua asiaan puhuessani ajatuksistani.

Ja sama fiilis tuli itsellenikin, ihan kuin olisin " valittanut tyhjästä" .

Mutta onhan meillä ihmisillä haaveita, itse kullakin, ja saa ja pitää ollakkin, mutta tietty olisi kiva, jos saisit läheisiltäsikin tuen.



Minusta on hieno juttu jo sekin, että tunnet, että miehesi on juuri se, kenen kanssa haluat lasta, sehän on merkki rakkaudesta ja sitoutumisesta juuri häneen :)



Ymmärrän sikäli miehesi tunteet, että tuntee olevansa " ahdistunut" puhuessasi vauvasta, meilläkin mieheni oli...ja riidaksihan se usein muuttui :(

Mutta...voinen kertoa omasta kokemuksestani, että erottuani esikoiseni isästä, seurustelin tovin erään miehen kanssa, joka olisi heti halunnut kihloihin ja lapsia kanssani, ja täytyy myöntää, että tosi ahdistuneeksi tulin (mutta tähän oli tietty syynä tuore ero) :/

Ja toisekseen, tunsin, että en ollut juuri tuon miehen kanssa valmis perheenperustamiseen, joten...suhde kuihtui omaan mahdottomuuteensa.



En jaksa uskoa, että kaikilla (läheskään kaikilla!) pariskunnilla yhteisymmärrys perheenperustamisesta tulisi tuosta vaan, joten uskon, että kohtalotovereita sulla on pilvin pimein (ikävä kyllä).

Luulenpa vaan, että asia on monille tabu, siitä ei vaan puhuta, asian todellista laitaa kierretään muilla selityksillä.



Tsemppiä vielä toivottelen tulevaan!

Ihan samassa tilanteessa oiln vielä puolisen vuotta sitten, ja periaatteessa edelleen. Mies oli meistä se joka ensin puhui lapsista, ihan suhteen alussa. Minä en silloin, pari kuukautta seurusteltuamme, halunnut lapsia. Silloin sovittiin että vaikka vuoden kuluttua voisi ehkäisyn unohtaa. No, miehen mieli muuttui ja yhtäkkiä lasten hankkiminen olikin juuri sitä " sitten myöhemmin" . Mulla on ikää jo sen verran että en kovin montaa vuotta enää halua odottaa. Niinpä sitten viime keväänä ilmoitin että jätän pillerit pois, osittain myös migreenin vuoksi. Eikä mies edes kiukustunut siitä! Sanoin että herra saa kyllä käyttää ehkäisyä jos haluaa mutta nyt on hänen vuoronsa hoitaa asia kun mun mielestä ei ehkäisyä tarvita. Pihtasihan tuo aikansa mutta kumeihin ei ole vielä koskenut. Ja nyt tuntuu että se on vihdoin tajunnut että ei niitä lapsia tilata silloin kun sattuu sopimaan, en nimittäin edelleenkään ole raskaana. Ei mies vieläkään myönnä että haluaisi lapsia, mutta sellainen se on, ei se osaa päättää ja sanoa että nyt yritetään tehdä vauva. Enää se ei kuitenkaan hermostu jos vaikka suren kuukautisten alkamista tai puhun lapsista. Tosin nykyään sitä on ihan turha enää vatvoa, enää se ei ole miehen vastutuksesta kiinni jos sitä vauvaa ei tule.

Mulla oli sellainen olo silloin puoli vuotta sitten että jos en itse tee jotain ratkaisua olen edelleen samassa tilanteessa 10 vuoden kuluttua. Ja ihan varmasti edelleen söisin pillereitä jos miehen lupaa niiden lopettamiseen olisin odottanut. Ai niin, ei se kyllä kertaakaan ole pyytänyt että aloittaisin pillerit uudestaan ;-)

Toivottavasti saat jotenkin asiaa eteenpäin, tiedän hyvin kuinka hajottava sun tilanne on!

Kyllä itku tuli kun luin juttuasi.

Me olemme olleet yhdessä n. kolmisen vuotta ja tapeltu samaisesta asiasta. Suhteen alussa tulin jostain kumman syystä raskaaksi, vaikka söin pillereitä. Mieheni oli kauhuissaan ja tein hänen mieliksi abortin. Ajattelin että annan hänelle pari vuotta vielä aikaa sopeutua ja kasvaa tilanteeseen, että hänkin haluaisi lasta. No, muutosta tilanteeseen ei oikeastaan ole tullut. Ja kun olen halunnut puhua asiasta, hän on vain sanonut, että hän on minulle vain keino saada lapsia. Ihan kauheata.

Sitten jossain vaiheessa jo sovittiin että tulee jos on tullakseen ja lopetin ehkäisyn käytön. Helmikuussa siitä tulee vuosi.

Hän ei halua harrastaa seksiä kanssani, jos minun on mahdollisuus tulla raskaaksi.

Hän on myös sitä mieltä että sitten vasta kun on opiskelut käyty, on vakinainen työ, asunto jne.. Luulen että hänellä, niinkuin miehelläsi on pelkoja ja ajatuksia, että ei ole " elämää" lapsen syntymisen jälkeen.



Olen ihan loppu tämän asian kanssa. Enkä tiedä mitä tekisin. Eroisinko, vai tyytyisinkö vain olemaan ilman lapsia. Mutta rakastan häntä ja haluaisin jakaa loppuelämäni hänen kanssaan.Tiedän kuitenkin että kuihdun ja häviän pois ilman lapsia.

Ja vaikka myös ajattelen, että en voi toista pakottaa, mutta ei hänkään voi riistää oikeutta vanhemmuuteen.