Omassa seurassa viihtyminen

Jos töissä käyntiä ei lasketa niin olen yksin kaiken vapaa-aikani.

Hankala sanoa, että viihdynkö yksin. Kyllähän mä seuraa haluaisin, mutta en myöskään ole mikään Allu joka jatkuvasti jankkaisi siitä. Olen jo tottunut yksinäisyyteen, mutta yritän käydä treffeillä, jotta en jatkossa olisi enää yksin.

Nautin yksin olemisesta.. Jotenkin tuntuu että kaikki on niin pinnallisia lampaita että ei oikein kiinnosta olla kenenkään seurassa. 

Niin paljon kuin mahdollista. Minulla on teini-ikäinen lapsi, mutta hän seurustelee lähinnä tietokoneensa kanssa eikä vaadi kuin perushuolto toimenpiteitä ja vaihdetaan muutama lause joka päivä.  Odotan kyllä aikaa milloin saan olla oikein kunnolla yksin ja pitkään.

Miksi pitää perustella?

Näin perheellisenä muutama pitkä vkl vuodessa yksin onnistuu suht helposti.

20-30v saattoi mennä 2 viikkoa että opiskelun/työn lisäksi edes halusi olla sosiaalinen, sitten alkoi miettiä missä kävisi tai kelle soittaisi.

Vierailija kirjoitti:

Nautin yksin olemisesta.. Jotenkin tuntuu että kaikki on niin pinnallisia lampaita että ei oikein kiinnosta olla kenenkään seurassa. 

Millaisista asioista olet itse kiinnostunut? Minkälainen ihmisen pitäisi olla jotta hänen seuransa kiinnostaisi sinua?

Kyllä. Omassa seura on parasta ja videot. Hyviä tyyppejä tietenkin moni tapaisi enemmän, jos se olisi mahdollista, mutta ei se mikään automaatio ole Suomessa.

*Oma

Viihdy, koska muut ihmiset ovat yhtä tylsiä kuin itsekin. Kaksistaan olisi kaksinkerroin tylsempää kuin yksin.

Olen suurimman osan ajasta yksin. En viihdy. Saan monenlaisia psyykkisiä ja fyysisiä oireita jatkuvasta yksinolosta.

Vierailija kirjoitti:

*Oma

Niin. Ilmaisu omassa seurassa tarkoitta yksin vietettyä aikaa. 

On eri asia, joutuuko olemaan aina yksin kuin se, että välillä ottaa omaa aikaa.

Periaatteessa viihdyn hyvin omassa seurassani, mutta liika on liikaa eli 24/7 aina ja vain itsekseen.

Koko tämän vuoden olen ollut vain omassa seurassani lukuunottamatta muutamaa kertaa, kun olen ohimennen vaihtanut muutaman sanan jonkun kanssa. Kyllä mä ihmettelen, miten en tunnut kärsivän tästä yhtään. Näin on vain hyvä olla.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi naiset tarvitsevat toistensa seuraa kaikenlaiseen kauppojen kiertelyyn ja kahviloissa istumiseen. Teen kaiken mieluiten yksin ja elämäni keskittyy kotiin. Poikkeuksena tästä ovat taidenäyttelyt tai muut kulttuurijutut, joista on kiva keskustella jälkeen päin, jos seuralainen on fiksu tyyppi. Jos minun pitää viettää aikaa ihmisten kanssa, haluan siihen taustalle jotain konkreettista tekemistä kuten klapitalkoot tai lumikenkälenkki. Lässytys ei kiinnosta.

Mulla oli ennen laaja kaveripiiri ja olin aktiivinen sosiaalisesti. Kolmekymppisenä huomasin, että eihän tämä ole mua varten. Kuormitun jo kutsusta kahville, kun haluaisin oikeasti viettää kaiken aikani lukien, kirjoittaen, puutarhaa hoitaen, kokkaillen, kaikenlaista näpertäen.

Olen kasvanut syrjäkylällä introverttiperheessä ja oppinut jo varhain keksimään omat hupini. Sanon suoraan, että en ole löytänyt itseäni kiinnostavampaa seuraa, poislukien paras ystäväni eli aviomieheni. Hänen lisäkseen minulla on yksi kaveri ja kohtuullisen tiivis yhteys lapsuudenperheeseen. En halua enempää ihmisiä elämääni.

Väkivallan jälkeen olen yksin vaikka koko elämäni kuin palaisin vanhaan, jossa koko terveyteni alkoi täysin tuhoutua. En jaksa edes tavata heitä, jotka eivät puuttuneet siihen, vaikka tiesivät, enkä tekijöitä tietenkään, koska tekijät ovat edelleen väkivaltaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nautin yksin olemisesta.. Jotenkin tuntuu että kaikki on niin pinnallisia lampaita että ei oikein kiinnosta olla kenenkään seurassa. 

Millaisista asioista olet itse kiinnostunut? Minkälainen ihmisen pitäisi olla jotta hänen seuransa kiinnostaisi sinua?

Olen eri mutta jaan saman näkemyksen, joten vastaan.

Ei kyse ole siitä, millaisista asioista ihmisen tulisi olla kiinnostunut. Kyse on persoonasta. Mielenkiintoinen ihminen voi olla maailmaa ihmettelevä lapsi, pitkäaikaistyötön vanha skinhead, seurakunnassa aktiivisesti toimiva vanha rouva tai se Down-syndroomainen nuori mies, jonka kanssa juttelen bussissa matkalla töihin. Kuka tahansa sellainen, joka katsoo maailmaa rohkeasti omasta näkökulmastaan ja kohtaa avoimin mielin toisen ihmisen.

Lampaat tuijottavat puhelintaan, miettivät minne menisi lomalle, pitäisikö ostaa se Gratha-laukku, miltä näytän selfiessä, olenko tarpeeksi tiedostava, mitä näitä nyt on. Kun yrittää puhua niiden kanssa samalla tavalla kuin mielenkiintoisten ihmisten kanssa, ne kykenevät vain sanomaan että oho onpa diippiä, ja jatkossa välttelevät seuraasi.

Itsellä myös kolmenkympin jälkeen alkoi tulla mitta täyteen ihmisistä, johtunee osaltaan myös työstäni jossa joudun olemaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Vietän lähes kaiken vapaa-aikani yksin enkä muuta edes kaipaa.