Voiko läheisen itsemurhasta traumatisoitua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin. On ihme, jos niin ei kävisi.

Miten niin on ihme, jos ei niin kävisi?

Tiedätkö miten ihmiset suhtautuvat kuullessaan jonkun ihmisen läheisen tehneen itsemurhan? Alkavat usein vältellä henkilöä, koska aihe on niin vaikeasti käsiteltävä.

Muiden ihmisten erikoiset reaktiot tapahtuneeseen tekevät läheisen itsemurhasta todella traumaattisen kokemukset.

Mä taas koen, et monet läheiset itse sulkeutuu. Mulle aihe olisi ihan ok puhua, mutta en halua tungetella, kun on tuntunut, että läheiset haluaa usein vaieta ja jopa peitellä syitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin. On ihme, jos niin ei kävisi.

Miten niin on ihme, jos ei niin kävisi?

Tiedätkö miten ihmiset suhtautuvat kuullessaan jonkun ihmisen läheisen tehneen itsemurhan? Alkavat usein vältellä henkilöä, koska aihe on niin vaikeasti käsiteltävä.

Muiden ihmisten erikoiset reaktiot tapahtuneeseen tekevät läheisen itsemurhasta todella traumaattisen kokemukset.

no aivan varmasti välttelevät henkilöä, joka tehnyt itsemurhan.. mutta haloo nyt oikeasti, ei jokainen saa traumaa siitä, että joku läheinen tekee itsemurhan.

Varmasti jokainen saa trauman tuossa tilanteessa,mutta eriasia miten hoitavat sen ,tai elävät asian kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ei voi.

Tämä. Tai siis jonkun pitäisi himskatti sentään määritellä tarkemmin että mitä se "trauma" oikein tarkoittaa. Koska nykyään melkein ihan kaikkea kutsutaan traumaksi, tsiisus, pöljät, mitään ongelmia ei ikinä saada korjattua jos niistä puhutaan ihan mitä sattuu ihan millä sattuu sanastolla! Ei me tiedetä mistä ongelmassa on tasan tarkkaan kyse jos me ei ensin määritellä sitä ongelmaa ja sanasto jota me käytetään siitä ongelmasta puhuttaessa.

Mutta niin: jos läheisen kuolema sysää sinut epätasapainoon ja pistää sinut painiskelemaan syyllisyydentunteiden kanssa ja romahduttaa mielialasi aivan syvälle pimeisiin uumeniin ja saa sinut aivan hämmennyksiin ja sekaisin ja painiskelemaan miljoonien kysymysten kanssa ja näkemään hallusinaatioita ja ajaa sinut hermoraunioksi ja ajaa sinut hermoromahdukseen niin että lopulta päädyt "hermolomalle" äärimmäisen vahvojen lääkkeiden kanssa mielisairaalaan pakkopaitaan ja siellä mielisairaalassa sinulle annetaan aivoihin sähköshokkihoitoja,... niin ei se silti tarkoita sitä että sinulla on trauma. Sinulla on kaikkea muuta, siis ahdistusta, syyllisyyttä, järkytystä, paniikkia, masennusta, hengenahdistusta, tunne-elämän epätasapainoa,... ja tiesmitä muutakin vielä... mutta sinulla EI OLE TRAUMAA! Yksikään noista järkytyksen aiheuttamista äärimmäisen totaalisen hermoromahduksen sisältämistä hommeleista ei ole trauma.

Jos läheisen menettämisen jälkeen elämäsi on kuukausitolkulla kuin upottavassa suossa kahlaamista ja pimeässä rämpimistä, niin tietysti sinun täytyy löytää jostain jokin apu tuohon kammottavaan tilaasi. Mutta oikeaa apua et ongelmaasi löydä niin kauan kuin kutsut ongelmaasi väärällä nimellä eli traumaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin. On ihme, jos niin ei kävisi.

Häh? Mitä ihmettä nyt taas? Tässä kolme erilaista traumaa mitä on olemassa:

1. Väkivallan uhrin trauma. Siis itseä kohtaan tapahtuu jotain kamalaa kuten pahoinpitely tai autokolari tai joutuu siepatuksi teroristien panttivangiksi tms. Tämä on se ainoa ilmiselvä trauma, se "ihme jos niin ei kävisi", tämä on se trauma joka tekee ihmisistä aivan sairaita, vammisia, hajonneita, pistää heidät viilte lemään itseään, ajaa heidät itsemur hiin jne. Tämä trauma on ihan fyysisesti neurologisesti olemassa, väistämätön. Jos sinua lyödään silmään - saat fyysisesti mustan silmän. Jos sinua pahoinpidellään viikon ajan vankina pimeässä kellarissa ja pahoinpitelyä jatketaan vaikka olet taju kankaalla - saat neurologisesti trauman. Fyysinen musta silmä & neurologinen trauma = yhtä väistämättömiä. Tämä on mielestäni ainoa AITO trauma. Mielestäni traumaterapeuttien tulisi keskittyä ainoastaan tälläisten traumojen parantamiseen, siis mm. kidutusten uhrien parantamiseen, koska heidän aivonsa ovat täynnä kipua ja se kipu täytyy saada sieltä pois keinolla millä hyvänsä ennen kuin kidutuksen uhri hakkaa päänsä tuusan nuuskaksi seinää vasten kun menee hulluksi traumakivuistaan.

2. Väkivallan tekijän trauma. Varsin erikoista että sitä kutsutaan traumaksi, mutta niin sitä vain kutsutaan, ihan virallisesti. Mutta niin, ihmiset jotka ryhtyvät aivan erityisen paljon tekemään väkivaltaa, kuten esim saksalaiset sotilaat jotka kuukausitolkulla olivat töissä keskity sleireillä teurastamassa ihmisiä, he "traumatisoituivat", ja seurauksena heidän luonteensa/persoonallisuutensa muuttui, heistä tuli psykopaattisempia. Eli tämä trauma ei tee ihmisestä sairasta vaan psykopaattista. Minun mielestäni olisi korrektimpaa sanoa "trauman" sijaan että kyseessä on esimerkiksi "sadismiin addiktoitumista".

3. "Menetystrauma". Eli se josta ap puhuu. En todellakaan tiedä kuuluuko sitä edes kutsua traumaksi, en tiedä onko sana "trauma" ensinkään oikea korrekti sana asialle. Jos läheinen kuolee, jos menettää läheisen, niin silloin on tehtävä surutyö, käytävä läpi suruprosessi. Jos sinä jotenkin ihmeellisesti "jäät jumiin" siihen läheisen menettämiseen, niin ei se minun mielestäni tarkoita sitä että se läheisen menettäminen on traumatisoinut sinut. Vaan se tarkoittaa sitä että sinä olit jo alunperinkin jo ennen läheisesi menettämistä jotenkin niin "tunnelukkoinen" tms että et alunperinkään kykene käymään suruprosesseja läpi. Eli kertauksena: jos jäät jumiin läheisen menettämiseen niin mielestäni siitä ei missään nimessä tule käyttää sanaa "trauma", vaan kenties jotain mitälie hömppäsanaa kuten "tunnelukko" tms, ja se ei missään nimessä johdu siitä läheisen menettämisestä vaan siitä että sinulla oli jo paljon aiemminkin jo valmiiksi jotenkin kroonisesti jumissa sinun tunteet, elinikäisesti erittäin heikko vaillinainen kyky käsitellä tunteitasi. Olit "tunnesairas" jo aiemmin, se läheisen menettäminen vain tuotti yhden oireen lisää tuolle tunnesairaudellesi. Käsittääkseni se on psykoterapeutit ynnä muut hömppäkeskusteluterapeutit jotka auttaa tälläisissä hömppäongelmissa.

t. Kidutuksen uhri

Melkoista sontaa. Ja ylläri ylläri, valikoit suurimmaksi "traumaksi" juuri oman kokemuksen. Itsemurha ja läheisen menettäminen ns. luonnollisesti ovat eri asioita (jälkimmäistä mitenkään vähättelemättä!) Ensimmäiseen liittyy valtava määrä muutakin pas#kaa, päällimmäisenä syyllisyys. Menetin äitini itsemurhalle ollessani lapsi. Olin se, joka soitti apua. Ei siihen tarvita tunnelukkoja tai vaillinaisia kykyjä käsitellä tunteita. Olin LAPSI. Toki tähän voisi keksiä tuosta kertomastasi "kidutuksesta" jotain yhtä nasevaa, mutta turha alentua sellaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin. On ihme, jos niin ei kävisi.

Miten niin on ihme, jos ei niin kävisi?

Tiedätkö miten ihmiset suhtautuvat kuullessaan jonkun ihmisen läheisen tehneen itsemurhan? Alkavat usein vältellä henkilöä, koska aihe on niin vaikeasti käsiteltävä.

Muiden ihmisten erikoiset reaktiot tapahtuneeseen tekevät läheisen itsemurhasta todella traumaattisen kokemukset.

no aivan varmasti välttelevät henkilöä, joka tehnyt itsemurhan.. mutta haloo nyt oikeasti, ei jokainen saa traumaa siitä, että joku läheinen tekee itsemurhan.

Maapallolla on tällä hetkellä kahdeksan miljardia ihmistä. Minulla on siis kahdeksan miljardia läheistä. Olisi aika sairasta jos traumatisoituisin joka kerta kun joku heistä päättää päivänsä. Traumatisoituisin nyt... ja nyt... ja nyt... koska täysin varmasti joku jossain päin maailmaa juuri nytkin päättää päivänsä. Ja nyt... ja nyt... ja nyt...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin. On ihme, jos niin ei kävisi.

Miten niin on ihme, jos ei niin kävisi?

Tiedätkö miten ihmiset suhtautuvat kuullessaan jonkun ihmisen läheisen tehneen itsemurhan? Alkavat usein vältellä henkilöä, koska aihe on niin vaikeasti käsiteltävä.

Muiden ihmisten erikoiset reaktiot tapahtuneeseen tekevät läheisen itsemurhasta todella traumaattisen kokemukset.

no aivan varmasti välttelevät henkilöä, joka tehnyt itsemurhan.. mutta haloo nyt oikeasti, ei jokainen saa traumaa siitä, että joku läheinen tekee itsemurhan.

Maapallolla on tällä hetkellä kahdeksan miljardia ihmistä. Minulla on siis kahdeksan miljardia läheistä. Olisi aika sairasta jos traumatisoituisin joka kerta kun joku heistä päättää päivänsä. Traumatisoituisin nyt... ja nyt... ja nyt... koska täysin varmasti joku jossain päin maailmaa juuri nytkin päättää päivänsä. Ja nyt... ja nyt... ja nyt...

Mulle läheisiä on ihmiset, jotka tunnen ja joita kohtaan face-to - face säännöllisesti. Huomaan, että sulla on joku ihan oma todellisuutesi... Älä yleistä sitä muihin, nuo juttusi ovat törkeitä ja loukkaavia.

Annan ammattilaisen neuvon: älä ota henkilökohtaisesti, eihän siinä sinulle mitään tapahtunut. Ihnisen muisti käsittelee asiaa noin kaksi viikkoa, jonka jälkeen koko tapahtuma alkaa olla merkityksetön.

Vierailija kirjoitti:

Voi. On lähipiirissä kokemusta. Tulee syyllisyys kun ajattelee teimmekö väärin jotain? Miksemme huomanneet. Miksi emme auttaneet?

Turha sitä on jälkikäteen märehtiä miksi ette huomankeet ja miksi ette auttaneet. Kyllä te varmaan huomasitte, mutta ette halunneet auttaa. Meni jo. Nyt on myöhäistä. Mitä opitte tästä? Ette mitään. Sama tulee toistumaan. Unohtakaa mieluummin koko juttu. Kun sama tilanne tai vastaava tulee seuraavan kerran eteen, katsokaa suosiolla muualle, ei tarvitse edes olla huomaavinaan kenenkään hätää. Se mitä ei nähdä, sitä ei ole.

Lähinnä traumatisoiduin läheisten tavasta suhtautua asiaan ja siivuttaa oma kokemukseni aivan täysin. Olin 14, kun 16-vuotias päätti yrittää laajennettua itsemurhaa ja yritti manipuloida minut hommaan mukaan. Kun hän lopulta onnistui, niin minua loukkasi tavattoman paljon se miten kaikki kiirehtivät selittelemään jotain jostain vahingosta ja silottelemaan asiaa. Kukaan ei kuunnellut kun yritin kertoa. Jengi oli todella järkyttynyttä kun nyt 15 vuotta myöhemmin sain vihdoin sanottua miten asiat menivät. 

Sellanen, kommenttiani ei sitten julkaistu. 

Voi. Älä kysele typeriä!

Vierailija kirjoitti:

Annan ammattilaisen neuvon: älä ota henkilökohtaisesti, eihän siinä sinulle mitään tapahtunut. Ihnisen muisti käsittelee asiaa noin kaksi viikkoa, jonka jälkeen koko tapahtuma alkaa olla merkityksetön.

Ihanko totta? Mistä keittiöpsykologin oppikirjasta tämän löysit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi. On lähipiirissä kokemusta. Tulee syyllisyys kun ajattelee teimmekö väärin jotain? Miksemme huomanneet. Miksi emme auttaneet?

Turha sitä on jälkikäteen märehtiä miksi ette huomankeet ja miksi ette auttaneet. Kyllä te varmaan huomasitte, mutta ette halunneet auttaa. Meni jo. Nyt on myöhäistä. Mitä opitte tästä? Ette mitään. Sama tulee toistumaan. Unohtakaa mieluummin koko juttu. Kun sama tilanne tai vastaava tulee seuraavan kerran eteen, katsokaa suosiolla muualle, ei tarvitse edes olla huomaavinaan kenenkään hätää. Se mitä ei nähdä, sitä ei ole.

Melko kyynistä puhetta. Tai ei edes kyynistä, vaan oikeastaan harhaista. Läheisenkään ihmisen auttaminen ei ole helppoa, koska vaikka kuinka haluaisi ottaa sen toisen ihmisen tuskan ja ongelmat pois, se ei ole mahdollista. Voi esim. yrittää saattaa ihmisen avun piiriin, mutta siitä ei ole mitään takeita, että avusta olisi apua. Voi tehdä joitain konkreettisia tekoja, mutta eivät nekään edelleenkään tee ihmisestä tervettä.

Mulla on ihan konkreettinen esimerkki omassa elämässäni tällä hetkellä (hän on itse asiassa joutunut tähän syöksykierteeseen juuri läheisen itsemurhan kautta). Tein juuri hänestä nk. huoli-ilmoituksen. Tarjoan hänelle taloudellista apua kuukausittain (tosin vähäistä, mutta kuitenkin). Olen yhteydessä viestitse (ei vastaa puhelimeen). Asumme eri puolilla Suomea. Hänen tilanteensa on epätoivoinen. Mitä mielestäsi läheiset voivat tehdä, ihan konkreettisesti? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin. On ihme, jos niin ei kävisi.

Häh? Mitä ihmettä nyt taas? Tässä kolme erilaista traumaa mitä on olemassa:

1. Väkivallan uhrin trauma. Siis itseä kohtaan tapahtuu jotain kamalaa kuten pahoinpitely tai autokolari tai joutuu siepatuksi teroristien panttivangiksi tms. Tämä on se ainoa ilmiselvä trauma, se "ihme jos niin ei kävisi", tämä on se trauma joka tekee ihmisistä aivan sairaita, vammisia, hajonneita, pistää heidät viilte lemään itseään, ajaa heidät itsemur hiin jne. Tämä trauma on ihan fyysisesti neurologisesti olemassa, väistämätön. Jos sinua lyödään silmään - saat fyysisesti mustan silmän. Jos sinua pahoinpidellään viikon ajan vankina pimeässä kellarissa ja pahoinpitelyä jatketaan vaikka olet taju kankaalla - saat neurologisesti trauman. Fyysinen musta silmä & neurologinen trauma = yhtä väistämättömiä. Tämä on mielestäni ainoa AITO trauma. Mielestäni traumaterapeuttien tulisi keskittyä ainoastaan tälläisten traumojen parantamiseen, siis mm. kidutusten uhrien parantamiseen, koska heidän aivonsa ovat täynnä kipua ja se kipu täytyy saada sieltä pois keinolla millä hyvänsä ennen kuin kidutuksen uhri hakkaa päänsä tuusan nuuskaksi seinää vasten kun menee hulluksi traumakivuistaan.

2. Väkivallan tekijän trauma. Varsin erikoista että sitä kutsutaan traumaksi, mutta niin sitä vain kutsutaan, ihan virallisesti. Mutta niin, ihmiset jotka ryhtyvät aivan erityisen paljon tekemään väkivaltaa, kuten esim saksalaiset sotilaat jotka kuukausitolkulla olivat töissä keskity sleireillä teurastamassa ihmisiä, he "traumatisoituivat", ja seurauksena heidän luonteensa/persoonallisuutensa muuttui, heistä tuli psykopaattisempia. Eli tämä trauma ei tee ihmisestä sairasta vaan psykopaattista. Minun mielestäni olisi korrektimpaa sanoa "trauman" sijaan että kyseessä on esimerkiksi "sadismiin addiktoitumista".

3. "Menetystrauma". Eli se josta ap puhuu. En todellakaan tiedä kuuluuko sitä edes kutsua traumaksi, en tiedä onko sana "trauma" ensinkään oikea korrekti sana asialle. Jos läheinen kuolee, jos menettää läheisen, niin silloin on tehtävä surutyö, käytävä läpi suruprosessi. Jos sinä jotenkin ihmeellisesti "jäät jumiin" siihen läheisen menettämiseen, niin ei se minun mielestäni tarkoita sitä että se läheisen menettäminen on traumatisoinut sinut. Vaan se tarkoittaa sitä että sinä olit jo alunperinkin jo ennen läheisesi menettämistä jotenkin niin "tunnelukkoinen" tms että et alunperinkään kykene käymään suruprosesseja läpi. Eli kertauksena: jos jäät jumiin läheisen menettämiseen niin mielestäni siitä ei missään nimessä tule käyttää sanaa "trauma", vaan kenties jotain mitälie hömppäsanaa kuten "tunnelukko" tms, ja se ei missään nimessä johdu siitä läheisen menettämisestä vaan siitä että sinulla oli jo paljon aiemminkin jo valmiiksi jotenkin kroonisesti jumissa sinun tunteet, elinikäisesti erittäin heikko vaillinainen kyky käsitellä tunteitasi. Olit "tunnesairas" jo aiemmin, se läheisen menettäminen vain tuotti yhden oireen lisää tuolle tunnesairaudellesi. Käsittääkseni se on psykoterapeutit ynnä muut hömppäkeskusteluterapeutit jotka auttaa tälläisissä hömppäongelmissa.

t. Kidutuksen uhri

Olipa ylimielistä settiä

Voi kai, jos se ruumis on pahannäköinen löydettäessä.

Jaha, joku oman elämänsä edgelord heittää omasta mielestään hirveän rankkaa juttua. Voi että, olen todella šokeeraantunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin. On ihme, jos niin ei kävisi.

Miten niin on ihme, jos ei niin kävisi?

Tiedätkö miten ihmiset suhtautuvat kuullessaan jonkun ihmisen läheisen tehneen itsemurhan? Alkavat usein vältellä henkilöä, koska aihe on niin vaikeasti käsiteltävä.

Muiden ihmisten erikoiset reaktiot tapahtuneeseen tekevät läheisen itsemurhasta todella traumaattisen kokemukset.

no aivan varmasti välttelevät henkilöä, joka tehnyt itsemurhan.. mutta haloo nyt oikeasti, ei jokainen saa traumaa siitä, että joku läheinen tekee itsemurhan.

Maapallolla on tällä hetkellä kahdeksan miljardia ihmistä. Minulla on siis kahdeksan miljardia läheistä. Olisi aika sairasta jos traumatisoituisin joka kerta kun joku heistä päättää päivänsä. Traumatisoituisin nyt... ja nyt... ja nyt... koska täysin varmasti joku jossain päin maailmaa juuri nytkin päättää päivänsä. Ja nyt... ja nyt... ja nyt...

Kai se on jonkun noinkin käännettävä jos ei ole yhtäkään läheistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin. On ihme, jos niin ei kävisi.

Miten niin on ihme, jos ei niin kävisi?

Tiedätkö miten ihmiset suhtautuvat kuullessaan jonkun ihmisen läheisen tehneen itsemurhan? Alkavat usein vältellä henkilöä, koska aihe on niin vaikeasti käsiteltävä.

Muiden ihmisten erikoiset reaktiot tapahtuneeseen tekevät läheisen itsemurhasta todella traumaattisen kokemukset.

no aivan varmasti välttelevät henkilöä, joka tehnyt itsemurhan.. mutta haloo nyt oikeasti, ei jokainen saa traumaa siitä, että joku läheinen tekee itsemurhan.

Maapallolla on tällä hetkellä kahdeksan miljardia ihmistä. Minulla on siis kahdeksan miljardia läheistä. Olisi aika sairasta jos traumatisoituisin joka kerta kun joku heistä päättää päivänsä. Traumatisoituisin nyt... ja nyt... ja nyt... koska täysin varmasti joku jossain päin maailmaa juuri nytkin päättää päivänsä. Ja nyt... ja nyt... ja nyt...

Koetko kaikki maapallon ihmiset itsellesi läheisiksi.. itse miellän läheisen a) perheeseen kuuluvaksi b) ystäväksi. Jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan

Vierailija kirjoitti:

Ei voi. Vaan ilon hetki on miten vähempi arvoinen ihmis saaste on poissa.

Kaikki itsemurhan tehneet ovat luusereita.

🥱 Koit pärjäil.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin. On ihme, jos niin ei kävisi.

Häh? Mitä ihmettä nyt taas? Tässä kolme erilaista traumaa mitä on olemassa:

1. Väkivallan uhrin trauma. Siis itseä kohtaan tapahtuu jotain kamalaa kuten pahoinpitely tai autokolari tai joutuu siepatuksi teroristien panttivangiksi tms. Tämä on se ainoa ilmiselvä trauma, se "ihme jos niin ei kävisi", tämä on se trauma joka tekee ihmisistä aivan sairaita, vammisia, hajonneita, pistää heidät viilte lemään itseään, ajaa heidät itsemur hiin jne. Tämä trauma on ihan fyysisesti neurologisesti olemassa, väistämätön. Jos sinua lyödään silmään - saat fyysisesti mustan silmän. Jos sinua pahoinpidellään viikon ajan vankina pimeässä kellarissa ja pahoinpitelyä jatketaan vaikka olet taju kankaalla - saat neurologisesti trauman. Fyysinen musta silmä & neurologinen trauma = yhtä väistämättömiä. Tämä on mielestäni ainoa AITO trauma. Mielestäni traumaterapeuttien tulisi keskittyä ainoastaan tälläisten traumojen parantamiseen, siis mm. kidutusten uhrien parantamiseen, koska heidän aivonsa ovat täynnä kipua ja se kipu täytyy saada sieltä pois keinolla millä hyvänsä ennen kuin kidutuksen uhri hakkaa päänsä tuusan nuuskaksi seinää vasten kun menee hulluksi traumakivuistaan.

2. Väkivallan tekijän trauma. Varsin erikoista että sitä kutsutaan traumaksi, mutta niin sitä vain kutsutaan, ihan virallisesti. Mutta niin, ihmiset jotka ryhtyvät aivan erityisen paljon tekemään väkivaltaa, kuten esim saksalaiset sotilaat jotka kuukausitolkulla olivat töissä keskity sleireillä teurastamassa ihmisiä, he "traumatisoituivat", ja seurauksena heidän luonteensa/persoonallisuutensa muuttui, heistä tuli psykopaattisempia. Eli tämä trauma ei tee ihmisestä sairasta vaan psykopaattista. Minun mielestäni olisi korrektimpaa sanoa "trauman" sijaan että kyseessä on esimerkiksi "sadismiin addiktoitumista".

3. "Menetystrauma". Eli se josta ap puhuu. En todellakaan tiedä kuuluuko sitä edes kutsua traumaksi, en tiedä onko sana "trauma" ensinkään oikea korrekti sana asialle. Jos läheinen kuolee, jos menettää läheisen, niin silloin on tehtävä surutyö, käytävä läpi suruprosessi. Jos sinä jotenkin ihmeellisesti "jäät jumiin" siihen läheisen menettämiseen, niin ei se minun mielestäni tarkoita sitä että se läheisen menettäminen on traumatisoinut sinut. Vaan se tarkoittaa sitä että sinä olit jo alunperinkin jo ennen läheisesi menettämistä jotenkin niin "tunnelukkoinen" tms että et alunperinkään kykene käymään suruprosesseja läpi. Eli kertauksena: jos jäät jumiin läheisen menettämiseen niin mielestäni siitä ei missään nimessä tule käyttää sanaa "trauma", vaan kenties jotain mitälie hömppäsanaa kuten "tunnelukko" tms, ja se ei missään nimessä johdu siitä läheisen menettämisestä vaan siitä että sinulla oli jo paljon aiemminkin jo valmiiksi jotenkin kroonisesti jumissa sinun tunteet, elinikäisesti erittäin heikko vaillinainen kyky käsitellä tunteitasi. Olit "tunnesairas" jo aiemmin, se läheisen menettäminen vain tuotti yhden oireen lisää tuolle tunnesairaudellesi. Käsittääkseni se on psykoterapeutit ynnä muut hömppäkeskusteluterapeutit jotka auttaa tälläisissä hömppäongelmissa.

t. Kidutuksen uhri

Minä minä minä ja minun tuskani. Ala-arvoista tekstiä taas kerran sinulta