Ovatko tietämänne ystävättömät ihmiset omasta tahdostaan yksin vai kärsivätkö he yksinäisyydestä?

Jäin ystäväporukan ulkopuolelle kun muut pariutui keskenään. Enää ei kutsuttu mihinkään mökkiviikonloppuihin tai peli-iltoihin koska olin ainoa sinkku.

Vierailija kirjoitti:

Mummoni on yli 90 vuotias ja elää yksin. Hänen ystävänsä ei ole enää elossa, joten yksinäisyys ei ole oma valinta. Onhan hänellä perhettä ja käymme joku aika useammankin kerran viikossa. Ei se silti ole sama asia. Eihän meistä kukaan osaa jakaa niitä muistoja edellisiltä vuosikymmeniltä, mitä hän muistelee. Sota-ajan lapsuutta jne.

Eihän se ole koskaan sama lukea historiaa ja muistella sitä. Toivon, etten koskaan eläisi niin vanhaksi, ettei ole ketään läheistä omaa ystävää, joka ymmärtää ja jakaa kokemuksia.

Aika rajoittunutta on, jos ystävyyteen vaaditaan saman aikakauden lapsuus ja yhteinen pitkä historia.

Kärsimys loppuu kun elämänjano laantuu. Itselläkin ei ole osoittautunut koskaan laantumisen merkkejä.

Eli Nietzschea lainaten : mikä ei tee h**veton kipeää, niin se tekee s**tanan yksinäiseksi, ja hyvä niin ;)

Tiedän molempia.

Kokemukseni mukaan ystävystyminen ei ole mitään pakolla tekemistä ja väkinäistä puheenaiheiden keksimistä. Ei mitään sinne päinkään.

Sitten kun kohdalle tulee samanhenkinen ihminen, juttu lähtee luistamaan ihan itsestään. Minulla on kokemusta molemmista. Nuorempana kun jäin yksin uudessa elämäntilanteessa, yritin ottaa ihmisiin kontaktia. Olihan se aika väkinäistä, ei siitä tullut mitään. Myöhemmin on tullut vastaan niitä samanhenkisiä ihmisiä kun lopetin kokonaan sen yrittämisen ja liian tarvitsemisen. Asia on kääntynyt jopa niin päin, että ihmiset lähestyvät minua.

Kyllä minä olen yksinäinen. Täytän sitä tyhjiötä kaikella mahdollisella.

Mitään diagnoosia ei ole, mutta luulen omaavani autismin piirteitä, koska vaikka itse kuvittelen olevani ystävällinen ja toiset huomioiva, mutta sensijaan (toisiaan tuntemattomat) ihmiset ghostaavat minua ja suuttuvat. Tästä syystä uusien ystävien hankkiminen ei auta, kun en pysty pitämään niitä.

Paljolti omasta tahdostani, viihdyn todella hyvin itsekseni. Toisaalta kärsin myös sos. ahdistuksesta ja sen myötä pysyttelen hieman liikaakin omissa oloissani. Välillä on epämääräinen haikea olo siitä, ettei ole rikkaampaa sosiaalista elämää. Toisaalta ei ole sellaisesta kokemustakaan, joten kaipuu perustuu vain kuvitelmille siitä, mitä se olisi. Voihan olla, etten tykkäisi yhtään.

Omasta tahdostaan. Muiden ihmisten kanssa oleminen on heille väkinäistä pakkopullaa.

Ovat raskaita ihmisiä. Valittavat joka asiasta, mikään ei ole koskaan hyvin. Ovat myös sokeita omalle käytökselleen, eivät näe omassa toiminnassaan mitään korjattavaa. Ei ihme, ettei heillä ole ystäviä eikä heidän seuraansa jakseta.

Omasta tahdostaan. Eivät koe itse tarvitsevansa seuraa, sen sijaan joillekin muille asia vaikuttaa olevan isokin ongelma.

Itselläni on niin päin, että tunnen itseni jatkuvasti yksinäiseksi ollessani muiden seurassa, yksin ollessani en ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Ovat raskaita ihmisiä. Valittavat joka asiasta, mikään ei ole koskaan hyvin. Ovat myös sokeita omalle käytökselleen, eivät näe omassa toiminnassaan mitään korjattavaa. Ei ihme, ettei heillä ole ystäviä eikä heidän seuraansa jakseta.

Just toi. Kun kaikki paitsi kusi on paskaa vaikka oikeasti elää ihan tavallista elämää, ei ihmiset jaksa loputtomiin kuunnella.

Olen sosiaalisesti taitava ja tulen ihmisten kanssa erinomaisesti juttuun, mutta en vain jaksa ihmisiä kuin harvoin. Aina kun ystävystyy uuden ihmisen kanssa niin saa vastaanottaa jatkuvaa viestittelyä, soittelua ja ehdottelua siitä, kuinka pitäisi olla menossa joka paikkaan uuden kaverin kanssa. Itse haluan viettää viikonloppuni yksin omissa oloissani enkä jossain ihmisten ilmoilla.

Sosiaalisten taitojeni takia olen menestynyt töissäni erittäin hyvin ja minulla on töiden ja opintojen kautta kertynyt laaja verkosto, mutta varsinaisia läheisiä kavereita minulla ei ole ollenkaan.

En jaksa muiden ihmisten seuraa. Tuntuu, että muista on kuitenkin loppujen lopuksi enemmän vaivaa kuin iloa.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa muiden ihmisten seuraa. Tuntuu, että muista on kuitenkin loppujen lopuksi enemmän vaivaa kuin iloa.

Samat fiilikset. Olen kyllä hauskaa seuraa, mutta en jaksa lähteä vapaa-ajalla tapaamaan ystäviä.

Minun on vaikea lähestyä ihmisiä koulukiusaamistaustan vuoksi. Ne ihmiset, jotka ovat osuneet kohdalle, eivät ole olleet sellaisia, että olisi syntynyt mitään varsinaista ystävyyttä ainakaan pidemmäksi aikaa. Yleensä sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu vähän pakkopullalta, enkä siis varmaan myöskään ole kovin puoleensavetävää seuraa. Viihdyn yksin ja teen mielelläni asioita yksin. Mies ja perhe minulla on, mutta ei varsinaisia ystäviä. En kuitenkaan ole mikään ihmisvihaaja, jollaisia osa av:n yksinäisistä tuntuu olevan.

Veljeni jäi pois kaveriporukasta, joka muutaman vuoden ystävyyden jälkeen alkoi nälviä ja kiusata häntä ja lopulta alkoivat käyttää lievää väkivaltaakin. Kyllä se kova pala oli teinille, jolle nämä pojat olivat olleet hänen elämänsä ensimmäiset (ja toistaiseksi viimeiset) ystävät, joihin hän vihdoin oli tutustunut pitkän ja yksinäisen ala-asteen jälkeen.

Harvoin ystävättömäksi jääminen ja eristäytyminen vertaisistaan on normaalin ihmisen mielestä positiivinen elämänmuutos, kyllä se aina syö itsetuntoa ja mielialaa, kun kukaan ei välitä