Ovatko tietämänne ystävättömät ihmiset omasta tahdostaan yksin vai kärsivätkö he yksinäisyydestä?

Vapaaehtoisesti. Ovat erakkoluonteita, viihtyvät yksin.

Sekä minä että mieheni ollaan tuollaisia. Mies ei halua ystäviä, on erakkomainen luonteeltaan ja minunkin läsnäoloni on hänelle välillä liikaa. Itse olen yksinäinen, mutten osaa enää tutustua keneenkään saati päästää ketään henkisesti lähelle. Jäin teininä jatkuvasti ulkopuolelle ja kun 23-vuotiaana aloitin yliopiston, olin jo niin vihainen sekä katkera etten halunnut enää tutustua keneenkään. Jättäydyn ulkopuolelle itse, jottei tarvitsisi kokea torjutuksi tulemisen tunnetta.

Ja jos joku ihmettelee miten olen miehen saanut, niin ollaan oltu yhdessä jo ennen tapahtunutta katkeroitumistani. Miehen erakkomaisuus myös pahentaa omaa yksinäisyyden kokemustani.

Itse olen aika lailla omasta tahdostani kaveriton. En jaksa tutustua kehenkään, mulle riittää miesystävä ja sukulaisten satunnainen seura. Välillä se mieskin kyllä tuntuu liialta :D

Jos ihminen on ystävätön niin silloinhan hänellä ei ole ketään ihmistä joka voisi kysyä tuon kysymyksen.

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen on ystävätön niin silloinhan hänellä ei ole ketään ihmistä joka voisi kysyä tuon kysymyksen.

Voihan ystävättömälläkin olla esim. sukulaisia ja tuttavia, jotka eivät ole kuitenkaan niin läheisiä, että heitä voisi sanoa ystäviksi.

On sen verran hankala ja vaikea tyyppi, ettei ystävyys onnistu kenenkään kanssa. Takertuu, riitautuu, haukkuu, joten ymmärrettävästi ihmiset kaikkoavat. Äärimmäisen negatiivinen ja katkera luonne, mikään ei ole ikinä hyvin ja suuttuu hyvin pienestä. Ongelmia niin kaupassa, pankissa kuin lääkärissäkin, rettelöi viranomaisten kanssa.

Joku päivä oli lehdessä juttua, miten iäkäs nainen oli linnottautunut kaupan tuulikaappiin suututtuaan jostain kaupan henkilökunnalle ja niskotteli vielä poliisillekin. Olisi voinut olla tämä tuntemani vanha nainen, mutta paikkakunta ei täsmännyt. Ei onneksi enää asu naapurissa, koska on myös ns. himohamstraaja, tontti vilisi rottia ja jätteitä.

Ainakin itse olen ihan omasta vapaasta tahdostani ystävätön. En vain halua enkä tarvitse muita ihmissuhteita sukulaisteni lisäksi.

Vierailija kirjoitti:

On sen verran hankala ja vaikea tyyppi, ettei ystävyys onnistu kenenkään kanssa. Takertuu, riitautuu, haukkuu, joten ymmärrettävästi ihmiset kaikkoavat. Äärimmäisen negatiivinen ja katkera luonne, mikään ei ole ikinä hyvin ja suuttuu hyvin pienestä. Ongelmia niin kaupassa, pankissa kuin lääkärissäkin, rettelöi viranomaisten kanssa.

Joku päivä oli lehdessä juttua, miten iäkäs nainen oli linnottautunut kaupan tuulikaappiin suututtuaan jostain kaupan henkilökunnalle ja niskotteli vielä poliisillekin. Olisi voinut olla tämä tuntemani vanha nainen, mutta paikkakunta ei täsmännyt. Ei onneksi enää asu naapurissa, koska on myös ns. himohamstraaja, tontti vilisi rottia ja jätteitä.

ps. tämä henkilö valittaa aina ystävättömyyttään, mutta ei mene kauan aikaa, että ihmisille selviää mistä ystävättömyys johtuu. 

Olen hiljainen ja ihmisiin tutustuminen ahdistaa liikaa, kun koko ajan pitäisi olla järkevää sanottavaa ja viihdyttää.

Vierailija kirjoitti:

Sekä minä että mieheni ollaan tuollaisia. Mies ei halua ystäviä, on erakkomainen luonteeltaan ja minunkin läsnäoloni on hänelle välillä liikaa. Itse olen yksinäinen, mutten osaa enää tutustua keneenkään saati päästää ketään henkisesti lähelle. Jäin teininä jatkuvasti ulkopuolelle ja kun 23-vuotiaana aloitin yliopiston, olin jo niin vihainen sekä katkera etten halunnut enää tutustua keneenkään. Jättäydyn ulkopuolelle itse, jottei tarvitsisi kokea torjutuksi tulemisen tunnetta.

Ja jos joku ihmettelee miten olen miehen saanut, niin ollaan oltu yhdessä jo ennen tapahtunutta katkeroitumistani. Miehen erakkomaisuus myös pahentaa omaa yksinäisyyden kokemustani.

Meillä on vastaava tilanne, mutta en koe olevani katkera, vaan koen ajoittain asiasta surua ja haikeutta. Tätä on kuitenkin kestänyt jo niin kauan, että onneksi suurimman osan aikaa pystyn olemaan ajattelematta asiaa, mutta joskus se iskee kipeästi. Olen yrittänyt kyllä etsiä ystäviä, mutta on erittäin vaikeaa löytää samanhenkisiä ihmisiä.

Minulla ei oikeastaan taida olla ystävää, tuttavia on jonkun verran. En koe kaipaavani ystävää, jonka kanssa kaikkein intiimimmät asiat jaetaan. Jaan tuollaiset asiat puolisoni kanssa ja kirjoitan niistä, kirjoitettuani hävitän kirjoittamani muutamien vuosin kuluttua. 

Joskus minulla oli ystävä, joka petti luottamukseni enkä sen jälkeen ole halunnut vastaavaa ystävyyttä.

En tiedä ketään ystävätöntä. Tai jos tiedänkin sellaisen henkilön, en kuitenkaan tiedä hänen olevan ystävätön. 

Ihmiset ovat niin kaksinaamaisia että ei jaksa.

Mummoni on yli 90 vuotias ja elää yksin. Hänen ystävänsä ei ole enää elossa, joten yksinäisyys ei ole oma valinta. Onhan hänellä perhettä ja käymme joku aika useammankin kerran viikossa. Ei se silti ole sama asia. Eihän meistä kukaan osaa jakaa niitä muistoja edellisiltä vuosikymmeniltä, mitä hän muistelee. Sota-ajan lapsuutta jne.

Eihän se ole koskaan sama lukea historiaa ja muistella sitä. Toivon, etten koskaan eläisi niin vanhaksi, ettei ole ketään läheistä omaa ystävää, joka ymmärtää ja jakaa kokemuksia.

En osaa oikein sanoa varmaksi. Valittavat kyllä toisinaan ystävättömyyttään, mutta eivät toisaalta jaksa nähdä vaivaa asian korjaamiseksi. Kun ei niitä ystäviä noin vain tule, pitää osata olla itse aktiivinen.

Mulla ei ole yhtään ystävää.

Elämä on kovin aktiivista, perhe, lapset, johtotason työ jne eli tapaan paljon ihmisiä päivittäin.

vaikka sosiaalisissa ympyröissä tulen hyvin juttuun ihmisten kanssa, jostain syystä ne kontaktit eivät vain koskaan realisoidu ystävyyssuhteiksi.

M40

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat niin kaksinaamaisia että ei jaksa.

Onneksi sinä et ole ollenkaan kaksinaamainen...

En jaksa käydä kahvilla ja tapaamisilla. Olen ajautunut tähän tilaan ja nautin tästä.

Minua surettaa ja kärsin siitä, että minulla ei ol ystäviä. Silti se ystävien hankkiminen vaatisi niin paljon sellaisia voimavaroja, joita minulla ei vain ole, että valitsen ihan itse olla ilman. Vaihtoehto veisi loputkin ajasta, terveydesta, mielenterveydesta ja niin edelleen.

En enää kykene luottamaan keneenkään etenkään kun aina loppujen lopuksi paljastuu, ettei niin olisi kannattanut tehdäkään. Paremmin viihdyn yksinäni, kuin väärien ja epäluotettavien henkilöiden kaksinaamaisessa seurassa. Enpä ole ainakaan itse kertomassa asioitani muille eteenpäin.