Missä vaiheessa elämää tai missä iässä, jotkut takaumat ikävistä tapahtumista tai tekemisistä nuoruudesta tai lapsuudesta loppuu?

Toivottavasti edes joskus.

Terv 47-vuotias traumainen

Riesa kestää yli nelikymppiseksi jos on tarpeeksi kpäitä muinaisia luokka"kavereita" jotka katkeruudessaan jaksaa vetää muutkin lokaan. Vuosikausia myöhemminkin.Totta joka sana.

Mulla ei ole loppunut vielä.

Ikä 39.

Ne vaikuttaa enemmän tai vähemmän eri tavoin eri ihmisillä koko loppu elämän, ellei niitä saa käsiteltyä joko itse tai yhdessä ammattilaisen kanssa. Traumat enemmän ja kannattaa jo alunperinkin käydä niitä läpi ammattilaisen kanssa, mutta elämään voi vaikuttaa ihan jokin tapahtuma, kuten pettymys, joka aika ajoin purkautuu hallitsemattomasti, jos sen yrittää vain unohtaa.

Kunhan olet kohdannut, käsitellyt ja hyväksynyt ne asiat mielessäsi.

Itse aloin 25-vuotiaana antaa pikkuhiljaa anteeksi ja tätä myötä muistot, eritoten ne ikävät, siirtyivät mielessäni taka-alalle. Menneisyydessä on siis oikeasti rankkoja asioita, raiskaus, tulipalo, väkivaltaa, poikaystävän kuolema. Antamalla anteeksi annoin rauhan ennen kaikkea itselleni. Joku varmaan naurahtaa kun vastaan noin nuoren iän, mutta omat traumani ajoittuvat ikävuosiin 12-19 eli kyllä niitä vuosia ehdittiin jo tuohonkin mennessä käsitellä.

Jos ajatusta yrittää työntää pois se juuttuu vaan pahemmin. Siksi yritä miettiä jotain muuta, ettei paha muisto ota niin suurta valtaa.

Kuuntele ympäristön ääniä, heiluta käsiä, katso ympärillesi ja sano: nyt ei ole hätää.

Voit sanoa: vaikka menneisyydessä on kamalia asioita, ne on menneisyyttä eikä tapahdu enää.

Toista. Ja tietysti voi hakea keskusteluapua.

EMDR videoita YouTubesta.

Vierailija kirjoitti:

Itse aloin 25-vuotiaana antaa pikkuhiljaa anteeksi ja tätä myötä muistot, eritoten ne ikävät, siirtyivät mielessäni taka-alalle. Menneisyydessä on siis oikeasti rankkoja asioita, raiskaus, tulipalo, väkivaltaa, poikaystävän kuolema. Antamalla anteeksi annoin rauhan ennen kaikkea itselleni. Joku varmaan naurahtaa kun vastaan noin nuoren iän, mutta omat traumani ajoittuvat ikävuosiin 12-19 eli kyllä niitä vuosia ehdittiin jo tuohonkin mennessä käsitellä.

Kiva kuulla ja hienoa työtä olet jo tehnyt! Myöhemmin elämässäsi saatat huomata, että nuo vanhat asiat voivat pyrkiä taas pintaan lisäkäsittelyä varten jonkin toisen vaikean elämäntapahtuman yhteydessä. Mutta ei sitä kannata miettiä sen kummemmin, niin se mieli toimii ja jokainen käsittelykerta vie omaa prosessia eteenpäin. On vaan ilo huomata, että olo voi lopulta olla joka kerran jälkeen vieläkin tasapainoisempi ja eheämpi. :)

Ei koskaan. Mutta jossain iässä tajuat että on pakko päästää irti ja elää tätä päivää. Muuten on loppuelämäkin pilalla.

Olen 76. Elämä on ollut aika tasaista aina ettei mitään kovin dramaattista ole takana. Veljen kuolema, kun olin lapsi.

Mutta tietyt tapaukset, joku härnäys koulussa, joku riita kotona jonkun kanssa tai vanhempien, jotain retkiä, naapurin lasten kanssa touhuilu, tulee joskus uniin tai muistuu mieleen jostain ihan samantapaisesta maisemasta tms. Unissa on usein lapsuudenkotini eläimiä .

Lapsuuteni jälkeen on kolmas maantie , siis oiottu ja korjattu, lapsuusmaisemissa. Unissani ajan kuitenkin aina pyörällä sitä alkuperäistä mutkaista ja korkeamäkistä, ei vielä leikkauksia, tietä. Ja aina on jo purettu kapea silta jyrkän mäen unessa, siinä lankut lonksuu tai puuttuu.

Tavallista arkea pitää pysähtyä muistelemaan mutta takaumia tulee mieleen. Vkl ajoin entisen kirjaston ohi, pieni puutalo, rapistunut, varmaan tyhjänä. Elävästi tuli mieleen kun pimeässä sieltä 8 kmn päästä talvipakkasessa kävelin kirjakassin kanssa, nälkä ja mahaan koski. Eihän toki kirkolle menty reppu selässä. Nyt käyn repun kanssa kaupassa.

Pari viikkoa sitten tuli 40 vuotta siitä, kun mut raiskattiin. Ei ne takaumat ole loppuneet vieläkään. Melkein sanoisin, että pahenevat vaan. 

Mitkään käsittelyt ja tunteiden ja asioiden kohtaamiset ja keskustelut eivät ole lopettaneet takaumia. Ihmettelenkin, että miksi aina kehotetaan "käsittelemään menneet asiat", jotta ne eivät enää vaivaisi mielessä.

Traumatisoidut aikuisena monta kertaa ja paljon pahemmin. Sillä tavalla ne menettää oikeastaan merkityksensä ja lisäksi ei kykene kunnolla enää muistamaan.

Juuri tätä en ymmärrä. Kaikesta kohtaamisesta ja käsittelystä ahdistavat takaumat palaavat mieleen ja vetävät itseluottamuksen matalaksi. Häpeä ja ahdistus eivät vain lähde sisältä.

Vierailija kirjoitti:

Kunhan olet kohdannut, käsitellyt ja hyväksynyt ne asiat mielessäsi.

*...kohtaamisesta ja käsittelystä HUOLIMATTA..

Vierailija kirjoitti:

Juuri tätä en ymmärrä. Kaikesta kohtaamisesta ja käsittelystä ahdistavat takaumat palaavat mieleen ja vetävät itseluottamuksen matalaksi. Häpeä ja ahdistus eivät vain lähde sisältä.

Vierailija kirjoitti:

Kunhan olet kohdannut, käsitellyt ja hyväksynyt ne asiat mielessäsi.

Mulla ei oo loppunut ikään 41v. mennessä. Minua muistot kiusaa niin paljon, että sain diagnoosin pakko-oireisesta häiriöstä. Nyt olen terapiassa. Alkaa löytyä syy tälle oireilulle. Toivo elää.

Sitten kun olet käsitellyt ne. Ei aiemmin. Ikä ei tee tehtäväänsä näissä tapauksissa.

32+ kuuluu plim, haltija heilauttaa taikasauvaa ja siirtyy eteenpäin osittain.

Siinä vaiheessa kun arkun kantta ruuvataan kiinni.