Te jotka olette menettäneet läheisen ihmisen. Auttakaa mua.

Tuossa viestissä 10 kerrottiin matkasta ulkomaille jollakin tapaa tunnelukon aukaisijana.

Olisikohan mahdollista jokin vastaava arkiympyröistä irrottautuminen, vaikka ihan hetkeksi kotimaassa; tosin vuodenaika ei ehkä ole paras ainakaan matkustelulle, jollei tule eteen tai keksi jotain erikoisempaa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ykkös tärkeintä on kuunnella lasta. Niin minua neuvoi Terhokodin psykologi. Kuuntele ja kysele, ole läsnä.

Minun lapseni itki ensimmäisen kerran puolen vuoden jälkeen kuolrmasta, kun teimme matkan ulkomaille. Hän kertoi, että matka teki hänelle niin hyvää, että hän pysyi ekaa kertaa itkemään. Meillä on isän kuolemasta nyt yli 7 vuotta. Vieläkään ei olla heitetty hänen tavaroitaan pois. Meillä tilanne on huono, enkä suosittele tälläistä kenellekään.

Mun isä kuoli 25 vuotta sitten ja itken edelleen.

Olin suunnilleen saman ikäinen kun isä kuoli. Hän oli alkoholisti ja myöhemmin olen päätellyt, että hänen kuolemansa oli äidille enemmän helpotus kuin suru. Isästä ei koskaan puhuttu, häntä ei muisteltu eikä hänestä ole kovin paljon valokuviakaan. Tästä kaikesta johtuen nyt aikuisena en muista hänestä juuri mitään, en ainakaan mitään mukavaa. Varmasti oli kuitenkin kivojakin hetkiä, mutta kaikki mitä muistan liittyy tuohon juomiseen. Tuntuu aina kurjalta, jos joku kysyy hänestä jotakin, enkä osaa kertoa yhtään hauskaa anekdoottia, en tiedä lempiruokaa, mitä hän harrasti nuorempana, tai tehtiinkö me koko perheenä joskus jotakin yhdessä. Teillä on tietysti ihan eri tilanne, kun isä oli kaikille läheinen ja rakas. Mutta on tosi tärkeää, että isästä puhutaan, katsellaan kuvia ja kerrataan kaikkia hupaisia tilanteita, niin että lapsille jää vahvat ja positiiviset muistot.

Voit avata lapsen kanssa keskustelun kertomalla, miltä sinusta itsestäsi tuntuu. Unohda vaikuttamisyritykset. Sano, että sinusta tuntuu tosi pahalta kohtaamasi menetys tai jotain muuta vastaavaa, mikä kertoo omista tunteistasi. Sano myös, että niistä on vaikea edes puhua, koska se asia tuntuu niin pahalta, jos olet oikeasti sitä mieltä. Ehkä lapsi sitten vuorostaan avautuu omista tunteistaan ja siitä, eteti tiedä, mitä ja miten puhuisi asiasta. Voit myös hyväksyä hänet sanomalla, etetä se on ok, että suree hiljaa. Sanat tulevat kun on oikea aika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siitä vielä, että kun sanoi ettei saa kouluun kertoa.. Voi toki tehdä niinkin, että antaa itse kertoa. Mutta kerro pojalle, että monet menettää vanhempansa,osalla ei ole ollenkaan. Siinä ei ole mitään hävettävää eikä piiloteltavaa. Nyt on varmaan todella tärkeä sanoa asioita ääneen vaikka vaikuttaa siltä, ettei teini kuuntelisi.

Kyllä mä kerroin kouluun. Sanoin että lapsi ei halua siitä puhuttavan, joten toivoin että jatkavat arkea ihan tavallisesti. Mutta siltä varalta halusin kertoa, jos hänelle olisi tullut koulussa paha tai turvaton olo, pelottanut, itkettänyt yhtäkkiä tms ope tietää mistä kyse. Kyselin opelta koko kevään suht tiiviisti koulukuulumisia, mutta koulussa oli kuin aina ennenkin. Kertaakaan ei ollut isästä mitään sanonut. Nyt syksyllä alkoi yläaste ja samalla tuli uusi koulu, uudet opet, uusia luokkakavereita, uusia oppiaineita, uusi koulumatka niin en tiedä onko tämäkin vähän syynä tähän itkuisuuteen. Niin paljon kaikkea uutta ja stressaavaa mun pienen rakkaan lapsen elämässä... Kumpa osaisin auttaa paremmin:( ap

Ei se mikään pieni enää ole

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi? Kannattaa harkita terapiaa.

13v. Mä olen koittanut saada tuolle apua, mutta ei se ota sitä vastaan. Terkkarilla on käynyt ja terapeutin luona kanssa mutta ei se suostu tuosta puhumaan. Suuttuu vain jos enemmän yritän rohkaista. Ap

Anteeksi, jos tähän on jo vastattu, mutta mitä terapeutti sanoi? Kukin suree omalla tavallaan, mutta kai terapautilla oli jotain vihjeitä, miten. Edetä lapsen kanssa, jos tilanne pahenee? Selvästi hän tarvitsee omaa rauhaa miettiä asiaa. Keväästä on vasta vähän aikaa.

luonto korjaa ajallaan. pitelet vaan silmällä ja olet korvat höröllään, eli koita kuunnella, josko jotain vinkkiä saat muksun mietteistä. saattaahan sitä välillä koittaa vaikka halata ja kysästä, jotta kuinka hurisoo. voisipa sitä vaikka jutella itse kuolemasta, se kun tuppaa olemaan osa tätä elämisen kiertoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi? Kannattaa harkita terapiaa.

13v. Mä olen koittanut saada tuolle apua, mutta ei se ota sitä vastaan. Terkkarilla on käynyt ja terapeutin luona kanssa mutta ei se suostu tuosta puhumaan. Suuttuu vain jos enemmän yritän rohkaista. Ap

Jotta sinä jaksat niin pitäisikö sun käydä juttelemassa? Lähinnä ettet uuvu.

Mun sisko kuoli ja häneltä jäi 13- ja 15-vuotiaat lapset. Kävivät yhdessä isänsä kanssa terapiassa.

Heillä on asiat nyt hyvin tai niin hyvin kun nyt voi olla. Vaikka tilanne oli kaamea.

Voimia sulle!

Voi poika parka. Nyt eniten olisi tarvinnut isää. Toivottavasti ei ala oireilemaan (huonot piirit, alkoholi, huumeet, jengit, tappelut...)

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen. Kai se on aika yleistä, että vuosikin saattaa mennä ennen kuin pystyy asian kunnolla sisäistämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi? Kannattaa harkita terapiaa.

13v. Mä olen koittanut saada tuolle apua, mutta ei se ota sitä vastaan. Terkkarilla on käynyt ja terapeutin luona kanssa mutta ei se suostu tuosta puhumaan. Suuttuu vain jos enemmän yritän rohkaista. Ap

Anteeksi, jos tähän on jo vastattu, mutta mitä terapeutti sanoi? Kukin suree omalla tavallaan, mutta kai terapautilla oli jotain vihjeitä, miten. Edetä lapsen kanssa, jos tilanne pahenee? Selvästi hän tarvitsee omaa rauhaa miettiä asiaa. Keväästä on vasta vähän aikaa.

Käytiin kun kuolemasta oli noin kolme kuukautta eli todella aikaisessa vaiheessa. Terapeutti sanoi, että ei ole huolissaan vielä. Hän kehoitti minua antamaan aikaa, mutta olemaan läsnä. Jutella ihan muistakin asioista, kuunnella ja koskettaa. Pitää hyvä yhteys meidän välillä. Siellä terapeutilla siis puhui kaikesta muusta normaalisti, mutta kun terapeutti kysyi isästä poika alkoi kysymään multa, koska lähdetään kotiin. Ei siis halunnut tai ollut vielä valmis puhumaan siitä. Puhuin jälkikäteen terapeutin kanssa että jos joskus poika innostuu sillä tavalla puhumaan että minä en ole siinä mukana. Kokeiltiin sitä jo tuolloin, mutta silloin ei ollut valmis jäämään itse. Ap

Mulla auttoi vastaavassa tilanteessa se, että läheisen kuva laitettiin sellaisiin söpöihin pehmokehyksiin, joita sitten kannoin mukanani ja salaa juttelin kuin hän olisi ollut yhä mun luona. Ja pehmeisiin kehyksiin siksi, että kuva oli myös öisin mun vierellä. Sun lapsi selviää kyllä:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siitä vielä, että kun sanoi ettei saa kouluun kertoa.. Voi toki tehdä niinkin, että antaa itse kertoa. Mutta kerro pojalle, että monet menettää vanhempansa,osalla ei ole ollenkaan. Siinä ei ole mitään hävettävää eikä piiloteltavaa. Nyt on varmaan todella tärkeä sanoa asioita ääneen vaikka vaikuttaa siltä, ettei teini kuuntelisi.

Kyllä mä kerroin kouluun. Sanoin että lapsi ei halua siitä puhuttavan, joten toivoin että jatkavat arkea ihan tavallisesti. Mutta siltä varalta halusin kertoa, jos hänelle olisi tullut koulussa paha tai turvaton olo, pelottanut, itkettänyt yhtäkkiä tms ope tietää mistä kyse. Kyselin opelta koko kevään suht tiiviisti koulukuulumisia, mutta koulussa oli kuin aina ennenkin. Kertaakaan ei ollut isästä mitään sanonut. Nyt syksyllä alkoi yläaste ja samalla tuli uusi koulu, uudet opet, uusia luokkakavereita, uusia oppiaineita, uusi koulumatka niin en tiedä onko tämäkin vähän syynä tähän itkuisuuteen. Niin paljon kaikkea uutta ja stressaavaa mun pienen rakkaan lapsen elämässä... Kumpa osaisin auttaa paremmin:( ap

Ei se mikään pieni enää ole

Antaisitko 13-vuotiaan muuttaa omilleen? Tai antaisitko hänen tehdä isoja päätöksiä yksin?

Sitä minäkin. Pieni on.

Miksi ei kerro kavereille?

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei kerro kavereille?

Ehkä asia on niin vaikea tai herättää surullisia tunteita, että poika ei halua keskustella asiasta kavereiden kanssa. Pääsee helpommalla.

Olen pahoillani ap, että jouduitte kohtaamaan näitä suuren surun 💜. Kolmen pojan äitinä pystyn kuvittelemaan huolesi pojasta. Tuntuu, että poikasi kuitenkin omalla tavallaan ilmaisee tunteita ja suree. Suru voi olla vihaa. Toivon, että saat säilytettyä keskusteluyhteyden poikaasi ja jaksat ottaa hänen tunteensa hyväksyvästi vastaan. Kaikkea hyvää teille.

Ihan normaali reaktio. Mulle sanottiin, että ihminen käy kaikki tunne skaalat läpi kun läheinen kuolee. Älä vaan heitä sitä lottokuponki pois, se on muisto isästä. Anna pojan surra, aika auttaa. Vuoden päästä pystyy sanomaa jo ehkä jotain. Pidä poika lähellä, ole kiltti, lämmin. Jos menee pahemmaksi, ota kouluterkkaan/psykologiin yhteyttä. Kauhea tilanne, myöhemmin helpottaa. Tsemppiä ja kaikkea hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Tuossa viestissä 10 kerrottiin matkasta ulkomaille jollakin tapaa tunnelukon aukaisijana.

Olisikohan mahdollista jokin vastaava arkiympyröistä irrottautuminen, vaikka ihan hetkeksi kotimaassa; tosin vuodenaika ei ehkä ole paras ainakaan matkustelulle, jollei tule eteen tai keksi jotain erikoisempaa.

Minä en tällä hetkellä sure kuolemaa, mutta käsittelen traumaa ja kun lähdin kahdeksi viikoksi kauas kotoa, se oli helpottavinta koko vuonna. Asia nousi matkalla uniin, mutta tervehdyttävällä tavalla. 

Lapsena menetin isäni eikä asiasta puhuttu lainkaan. Ehkä siksi, että isä katosi eikä kuollut. Asia oli niin vaikea ja tabu. Sitten sitä yritti vaan jotenkin yksinään käsitellä sitä päässään. Sellainenkin nousi mieleen, että lapselle voi tulla tarve "suojella" vanhempaa ja olla rasittamatta tätä. Kun jää yhden vanhemman varaan ja vaistoaa tämän olevan kuormittunut, ei halua kuormittaa tätä lisää omilla asioillaan. 

Läheisen menettämisen kaipuun ja surun lisäksi tilanne sisältää muutakin. Äkkikuolema on traumatisoiva. Trauma on eri asia kuin suru.

Lisäksi tulee identiteetin uudelleenmuovaaminen. Lapsi ei ole ollut siihen valmis, kun on kieltänyt asian kertomisen koulussa. Hän on nyt ehkä perheen ainoa "mies", isätön poika, yhden vanhemman perheen lapsi jne jne. jokainen mieltää identiteettimuutoksensa omalla tavallaan ja joutuu käsittelemään ne. 

Voimia koko teidän perheelle <3