Te jotka olette menettäneet läheisen ihmisen. Auttakaa mua.

Ainakin suuremmissa kaupungeissa on vanhempansa menettäneille kouluikäisille omia sururyhmiä. Siellä olisi ainakin muita saman kokeneita, joille ei tarvitse esittää mitään.

Mulla nousi niskakarvat pystyyn tuosta "ei käy haudallakaan".

Isä kuoli, kun olin teini-iässä. Siinä oli kaikenlaista suremista yms., mutta äidille selkeesti yksi tärkein suremisen muoto on haudalla käyminen. Itse en pidä sitä mitenkään tärkeänä. Siitä olen saanut kuulla nyt kolkyt vuotta, kun en käy haudalla ei voinut olla isäsi tärkeä sulle.

Käyn tai en, niin mä suren ja muistelen toisella tavalla kuin äiti. Mun ei tarvitse matkustaa paria sataa kilsaa yhteen suuntaan, että pääsen isääni muistamaan. Vaan otan hetken siellä missä tuntuu. Hiljennyn johonkin kivaan paikkaan muistelemaan isän kanssa vietettyjä hetkiä.

Surussa on paljon mukana vihaa tai vihaisuutta, miten sitä nyt uskaltaa nykyään edes ilmaista. Joka tapauksessa totta kai lapsi on vihainen siitä, että kohtalo meni hänellä näin, että menetti isänsä. Niinpä vihaisuus ja se, että sanoo vihaisena, ettei hänellä ole isää, on täysin järkeenkäypää: hän ilmaisee näissä kohdissa sitä valtavaa yleisvihaa, joka hänellä on siitä, että näin kävi. Joten älä ainakaan tuomitse, sen sijaan ymmärrä. Oikeastaan voisit olla melkeinpä tyytyväinen siihen, että sitä painetta pääsee ulos kattilasta edes näissä tilanteissa, vaikka sinänsä se ei kuulosta kivalta, kun lapsi sanoo, ettei hänellä ole isää. Tosiasiassa hän tarkoittaa, että hän on vihainen, kun hänen isänsä on kuollut.

Lapsi ei helposti puhu intiimeistä asioista vanhemman kanssa. Näihin kuuluvat puhumiset seksistä mutta myös vaikeista tunteista. Ja kyllä, tähän tulee heti joku sanomaan, että heillä puhutaan kaikesta. Mutta yleisesti ottaen näin se ei läheskään aina mene. Joten älä syyllistä lasta siitä, ettei puhu sinulle. Älä syyllistä myöskään itseäsi. Se ei tee sinusta huonoa äitiä, etkä ole syypää mihinkään. Ja näkeehän viesteistäsikin, miten paljon yrität. Joten olet hyvä äiti, joka on menettänyt puolisonsa.

Mikä auttaisi lasta? Terapeutit ovat helposti kammottavia, ja läheskään aina he eivät pysty auttamaan jo siksi, että ovat niin tunnekömpelöitä ihmisiä. Minä, isäni menettänyt ja terapeuteilla rampannut, tiedän mitä se on. Ei juuri mitään.

Jotain lapsesi tarvitsisi. Hän on poika... tuumin vain, hyötyisikö hän kummitoiminansa, siis niistä miehistä, jotka vapaaehtoistyönä toimivat poikien "isinä" tai vastaavina. Olen varma, että poikasi puhuisi mieluiten miehelle asioistaan. Hän tarvitsisi jonkun, joka olisi auktoriteetti tuollaisen isoveli/varaisä-tyyppisen miesmallin tavoin. Terapeuteista ei ole sellaisiksi, pitäisi olla sellainen, jota poika voi vähän katsoa ylöspäin, ei nyt sankari, mutta tiedät ehkä mitä tarkoitan. Olisiko suvussa ketään miestä auttamaan?

Jotenkin lasta kyllä pitäisi auttaa. Toivon jotenkin sitäkin, että jokin tuollainen tilanne, jossa hän ensin pääsee tiuskaisemaan, että hänellä ei ole isää menee kerrankin vähän pidemmälle ja hän itkee ja estot jotenkin murtuvat, että pääsette juttelemaan asiasta viimeinkin kunnolla. Mutta sellaisissa avautumisissa on se ongelma, että niistä tulee helposti jälkikäteen "krapula" ja vaivaantuneisuus. Suurten tunnepurkausten jälkeen alkaa aina arki uudelleen ja siinä ei ole kiva olla, jos on paljastanut sisimpänsä. Juuri siksi se vieras ihminen on hyvä kohde, jolle puhua, sellaisen kanssa ei tarvitse kohdata sitä arkea ja epämääräisen inhottavaa krapulaa.

Pitkä viesti, anteeksi. En tiedä, onko tästä apua, mutta kovasti myötätuntoa koko teidän perheellenne. Ja vaikka poika nyt kipuilee, älä anna tyttären muuttua omine, näennäisesti helpommin käsiteltyine suruineen näkymättömäksi. Siitä seuraa omat ongelmansa. Itselleni naisena kävi niin. Jopa oma terapeuttini oli enemmän kiinnostunut veljeni tunteista ja kohtalosta, mikä ei lainkaan parantanut oloani, vaan lisäsi minun vihaisuuttani tilanteesta.

Helppoa ei ole, mutta pääsette asioissa eteenpäin. Toivoa on aina. Hyvä, kun kyselet täällä neuvoja.

Kirjavinkki, Anneli Juutilainen: lähtösi jälkeen-kertomuksia surusta ja selviytymisestä.

Asian työstö itsellänikin menossa vaikka jo toista vuotta aikaa tapahtuneesta. Suru naksahtaa yhden pykälän eteenpäin kun joutuu tekemään pakollisia luopumisia kiinteistöistä, tavaroista. Joku elokuva saa itkemään ja sitten tajuaakin itkevänsä kuollutta. Valokuvien järjestely, muistolaatikon kerääminen voi olla terapeuttista.

Vierailija kirjoitti:

Ja siitä vielä, että kun sanoi ettei saa kouluun kertoa.. Voi toki tehdä niinkin, että antaa itse kertoa. Mutta kerro pojalle, että monet menettää vanhempansa,osalla ei ole ollenkaan. Siinä ei ole mitään hävettävää eikä piiloteltavaa. Nyt on varmaan todella tärkeä sanoa asioita ääneen vaikka vaikuttaa siltä, ettei teini kuuntelisi.

Kyllä mä kerroin kouluun. Sanoin että lapsi ei halua siitä puhuttavan, joten toivoin että jatkavat arkea ihan tavallisesti. Mutta siltä varalta halusin kertoa, jos hänelle olisi tullut koulussa paha tai turvaton olo, pelottanut, itkettänyt yhtäkkiä tms ope tietää mistä kyse. Kyselin opelta koko kevään suht tiiviisti koulukuulumisia, mutta koulussa oli kuin aina ennenkin. Kertaakaan ei ollut isästä mitään sanonut. Nyt syksyllä alkoi yläaste ja samalla tuli uusi koulu, uudet opet, uusia luokkakavereita, uusia oppiaineita, uusi koulumatka niin en tiedä onko tämäkin vähän syynä tähän itkuisuuteen. Niin paljon kaikkea uutta ja stressaavaa mun pienen rakkaan lapsen elämässä... Kumpa osaisin auttaa paremmin:( ap

Suurin suru on sanaton, toimii myös lapsella. Ymmärrän tunteesi, huolen lapsesta, mutta uskon että hän on hieman peloissaan tulevaisuudesta. Voi myös ajatella että menettää Äitinsäkin, siitä aiheutuva pelko hiljentää lapsen. Itse antaisin vaan ajan kulua, tietenkin pitää tarkkailla lapsen käytöstä ettei se oleellisesti muutu huonompaan suuntaan. Ole läsnä, mutta pyri olemaan sama ihminen hänelle kuin ennen kuolemaa, vaikka se voi olla vaikeaa. Osoita rakkautta teoin ja sanoin. Joskus tulee aika jolloin voitte yhdessä vaalia Isän muistoa. Voimia Teille.

En osaa auttaa, mutta voimia toivotan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siitä vielä, että kun sanoi ettei saa kouluun kertoa.. Voi toki tehdä niinkin, että antaa itse kertoa. Mutta kerro pojalle, että monet menettää vanhempansa,osalla ei ole ollenkaan. Siinä ei ole mitään hävettävää eikä piiloteltavaa. Nyt on varmaan todella tärkeä sanoa asioita ääneen vaikka vaikuttaa siltä, ettei teini kuuntelisi.

Kyllä mä kerroin kouluun. Sanoin että lapsi ei halua siitä puhuttavan, joten toivoin että jatkavat arkea ihan tavallisesti. Mutta siltä varalta halusin kertoa, jos hänelle olisi tullut koulussa paha tai turvaton olo, pelottanut, itkettänyt yhtäkkiä tms ope tietää mistä kyse. Kyselin opelta koko kevään suht tiiviisti koulukuulumisia, mutta koulussa oli kuin aina ennenkin. Kertaakaan ei ollut isästä mitään sanonut. Nyt syksyllä alkoi yläaste ja samalla tuli uusi koulu, uudet opet, uusia luokkakavereita, uusia oppiaineita, uusi koulumatka niin en tiedä onko tämäkin vähän syynä tähän itkuisuuteen. Niin paljon kaikkea uutta ja stressaavaa mun pienen rakkaan lapsen elämässä... Kumpa osaisin auttaa paremmin:( ap

Kyllä varmasti osaat auttaa kun vain olet läsnä aktiivisesti. Tue lasta auttamalla uusissa asioissa. Onhan lapsella harrastuksia? Perheen pienet lomareissutkin tärkeitä. Onko teillä sukua? Tärkeää käydä sukuloimassa, jotta tuntuu että mennään eteenpäin ja tulee uusia muistoja ja ei olla yksin.

Tärkeää ettei ole liian kiire, että saa välillä rauhoittua. Suru on niin perseestä. Mutta kuten kuningatar Elizabeth II sanoi: "Grief is the price we pay for love". Voiko enempää enää kuvata ihmisyyttä yhdellä lauseella?

näin iskän aikoinaan menettäneenä "kokemusasiantuntijana" (jos toisen yksilön henkilökohtaista tuskaa kukaan voi todella "kokea")

Voin sanoa, että itse tyttönä surin itkien iskän kuolemaa kun veli keskittyi kavereihin ja peleihin. Kun itse oli päässyt surussa "eteenpäin" eli mieleen alkoi tulla iloisia muistoja iskästä: "tuon prinsessakatoksen hän rakensi mun sänkyyn". "Me luettiin yhdessä noita Asterx- ja Lucky Luke-lehtiä ja naurettiin" Niin mun vuotta nuorempi veli tulee itkien mun luo ja käy askel askeleelta läpi isän syöpäkuoleman kaikkine tuskineen ja kärsimyksineen. Asiat jotka mä olin jo käsitellyt ja olin valmis siirtymään eteenpäin.

Vanhempana ymmärsin, että surulla on yksilöllinen polku tai tikkaat joita kulkea.

Oman kokemuksen mukaan, tytöt ja naiset kulkevat nopeammin ja pojat ja miehet hitaammin.

Aiheuttaa ymmärrettävästi ahdistusta, kun on itse päässyt ohi kuolinprosessin dramaattisuudesta hyväksymisvaiheeseen ja alkaa pikkuhiljaa muistella vainajaa "ilon kautta": "iskä olisi nauranut tälle vitsille". Sitten tulee joku, joka on vielä "alemmalla portaalla" ja käy läpi suruvaiheen asioita: tuskallisia hoitoja tai vihavaiheen asioita: miks juuri meidän iskä, miksi se ei mennyt aikaisemmin lääkäriin ja sitten uutta iskää ei oteta!"

Itse annoin veljelle kaiken tuen. Elin mukana hänen surussaan ja jälkikäteen ajatellen hän kipusi "surun portaita" omaa tahtiaan.

Hän itki, kapinoi ja kipunoi, kun itse olin "hyväksymisen tilassa".

Jälkikäteen miettien hän selvisi tilanteesta kohtuuhyvin vaikka itse en tosiaankaan ole mikään "psykologinen lahjakkuus" vaan olen laspsesta asti ollut ihmisten kanssa kuin se kuuluisa norsu siellä lasikaupassa, vaikkakin hyväntahtoinen norsu mutta sellainen, joka älyää aina viimeisenä jutun juonen.

Siis anna pojalle aikaa ja rakkautta. Hän kapuaa vähän hitaammin "surun portaita" kuin te muut mutta hän pääsee perille. Ihmiskunta olisi tuhoutunut jo aikoja sitten, jos ihmiset eivät olisi tottuneet kestämään rakkaansa kuoleman aiheuttamaa surua. Mitään "luonnotonta" ei siis ole tapahtunut.

Minä menetin äitini pari vuotta vanhempana. Ensimmäisistä kuukausista en muista oikeastaan mitään. Pari tärkeää halausta, hautajaiset, joitain välähdyksiä sieltä täältä. Hiukan myöhemmin pahinta oli että äidistä ei puhuttu, hänen tavaroitaan laitettiin pois, isä meni elämässä eteenpäin ja tapaili naisia. Viimeinen loukkasi minua ehkä eniten, tuli tunne että hän ei välittänyt äidistä ja minä olin ainoa joka suri.

Sanoisin että vaalikaa isän muistoa, hyviä hetkiä. Muistuttele että isä rakasti lastaan/lapsiaan eikä missään nimessä olisi halunnut heitä jättää. Vaikka poikasi ei alkuun halunnutkaan kuulla isästään mitään, ehkä pikkuhiljaa hän olisi siihenkin valmis. Ainakin kuuntelemaan jos ei puhumaan. Ehdota että hän kirjoittaa sinulle ajatuksiaan jos puhuminen on liian vaikeaa. Hurjasti voimia!

Pala nousee kurkkuun kun mietin tuskaanne ja lastenne tuskaa. Anteeksi jos tuo kuulosti oudolta/tyhmältä mutta halusin ilmaista myötätuntoani jota tunnen.

Kaikkea hyvää teille.

Vierailija kirjoitti:

Surussa on paljon mukana vihaa tai vihaisuutta, miten sitä nyt uskaltaa nykyään edes ilmaista. Joka tapauksessa totta kai lapsi on vihainen siitä, että kohtalo meni hänellä näin, että menetti isänsä. Niinpä vihaisuus ja se, että sanoo vihaisena, ettei hänellä ole isää, on täysin järkeenkäypää: hän ilmaisee näissä kohdissa sitä valtavaa yleisvihaa, joka hänellä on siitä, että näin kävi. Joten älä ainakaan tuomitse, sen sijaan ymmärrä. Oikeastaan voisit olla melkeinpä tyytyväinen siihen, että sitä painetta pääsee ulos kattilasta edes näissä tilanteissa, vaikka sinänsä se ei kuulosta kivalta, kun lapsi sanoo, ettei hänellä ole isää. Tosiasiassa hän tarkoittaa, että hän on vihainen, kun hänen isänsä on kuollut.

Viha myös suojaa surulta, joka voi alkaa nousta, kun toinen yrittää saada lapsen puhumaan menetyksestään, ja jota lapsi ei vielä ole valmis tuntemaan. Minä luottaisin nyt siihen, että tilanne etenee omalla painollaan ja purkautuu niin kuin kuuluukin.

Vierailija kirjoitti:

Minä menetin äitini pari vuotta vanhempana. Ensimmäisistä kuukausista en muista oikeastaan mitään. Pari tärkeää halausta, hautajaiset, joitain välähdyksiä sieltä täältä. Hiukan myöhemmin pahinta oli että äidistä ei puhuttu, hänen tavaroitaan laitettiin pois, isä meni elämässä eteenpäin ja tapaili naisia. Viimeinen loukkasi minua ehkä eniten, tuli tunne että hän ei välittänyt äidistä ja minä olin ainoa joka suri.

Sanoisin että vaalikaa isän muistoa, hyviä hetkiä. Muistuttele että isä rakasti lastaan/lapsiaan eikä missään nimessä olisi halunnut heitä jättää. Vaikka poikasi ei alkuun halunnutkaan kuulla isästään mitään, ehkä pikkuhiljaa hän olisi siihenkin valmis. Ainakin kuuntelemaan jos ei puhumaan. Ehdota että hän kirjoittaa sinulle ajatuksiaan jos puhuminen on liian vaikeaa. Hurjasti voimia!

Olen itse kokenut tuon, ettei kuolleista enää puhuta. Ei vain puhuttu. Näin jälkikäteen aikuisena ajattelen, että se oli kyllä kaikista huonoin vaihtoehto. En muista mummostani oikein mitään :( jos olisi puhuttu edes jotain, olisi muistellut noita hetkiä paremmin ja ne olisivat vielä minulla päässäni..Mutta kun käytännössä lopetettiin puhuminen,muistot katosivat (olin 9-10v kun 2 lähipiirin sukulaista kuoli).

Elämä tuntuu myös todella paljon yksinäisemmältä kun ei edes kuolleita voi muistella ja suku pienentynyt vain. 10-15vuotta myöhemmin kuolleesta ihmisestä saatettu joitakin lauseita sanoa. Ei se riitä. Olin todella yksin lapsena näiden kuolemien kanssa. Piti olla vahva, yritin esittää että kaikki oli hyvin jotta aikuiset eivät olisi surullisia. Itkin yksin sängyssä aina tietyin väliajoin ja surin menetettyä.

En osaa kuvitella elämää, jossa perheenjäsenet jakaisivat ajatuksiaan,surujaan ja murheitaan ja tuettaisiin. En osaa kuvitella millainen olisin ihmisenä. Varmaan en yhtä surullinen,arka ja ahdistunut.

Älkää tehkö niitä virheitä, joita meidän suvussa tehdään.

Oletko itse osallistunut aikuisten sururyhmään? Saitteko heti alussa apua ja tukea kriisiryhmältä, jollainen lienee joka paikkakunnalla?

Itse sain avun uskosta Jeesukseen, kun mieheni kuoli. Myös mieheni oli uskossa.

Jostain mieheni tavaroista luovuin nopeasti, kuten hänen vaatteistaan. Vain se hänen vaatteensa, johon kietouduin, kun jätin hänelle hyvästejä, pidin kauemmin muistona. Mutta luovuin siitäkin lopulta. Jostain syystä hänen silmälaseistaan en ole vieläkään voinut luopua, vaikka ne olivat pelkät lukulaist eikä hän edes ollut kova lukemaan. Ne ja osa hänen ostamistaan lahjoista ja kaikki valokuvat ovat kuitenkin yhä tallessa minulla.

Varmasti tulee sekin päivä, kun voin luopua ihan kaikesta häneen liittyneestä tavarasta.

Nyt on kulunut kuolemasta 10 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Surussa on paljon mukana vihaa tai vihaisuutta, miten sitä nyt uskaltaa nykyään edes ilmaista. Joka tapauksessa totta kai lapsi on vihainen siitä, että kohtalo meni hänellä näin, että menetti isänsä. Niinpä vihaisuus ja se, että sanoo vihaisena, ettei hänellä ole isää, on täysin järkeenkäypää: hän ilmaisee näissä kohdissa sitä valtavaa yleisvihaa, joka hänellä on siitä, että näin kävi. Joten älä ainakaan tuomitse, sen sijaan ymmärrä. Oikeastaan voisit olla melkeinpä tyytyväinen siihen, että sitä painetta pääsee ulos kattilasta edes näissä tilanteissa, vaikka sinänsä se ei kuulosta kivalta, kun lapsi sanoo, ettei hänellä ole isää. Tosiasiassa hän tarkoittaa, että hän on vihainen, kun hänen isänsä on kuollut.

Lapsi ei helposti puhu intiimeistä asioista vanhemman kanssa. Näihin kuuluvat puhumiset seksistä mutta myös vaikeista tunteista. Ja kyllä, tähän tulee heti joku sanomaan, että heillä puhutaan kaikesta. Mutta yleisesti ottaen näin se ei läheskään aina mene. Joten älä syyllistä lasta siitä, ettei puhu sinulle. Älä syyllistä myöskään itseäsi. Se ei tee sinusta huonoa äitiä, etkä ole syypää mihinkään. Ja näkeehän viesteistäsikin, miten paljon yrität. Joten olet hyvä äiti, joka on menettänyt puolisonsa.

Mikä auttaisi lasta? Terapeutit ovat helposti kammottavia, ja läheskään aina he eivät pysty auttamaan jo siksi, että ovat niin tunnekömpelöitä ihmisiä. Minä, isäni menettänyt ja terapeuteilla rampannut, tiedän mitä se on. Ei juuri mitään.

Jotain lapsesi tarvitsisi. Hän on poika... tuumin vain, hyötyisikö hän kummitoiminansa, siis niistä miehistä, jotka vapaaehtoistyönä toimivat poikien "isinä" tai vastaavina. Olen varma, että poikasi puhuisi mieluiten miehelle asioistaan. Hän tarvitsisi jonkun, joka olisi auktoriteetti tuollaisen isoveli/varaisä-tyyppisen miesmallin tavoin. Terapeuteista ei ole sellaisiksi, pitäisi olla sellainen, jota poika voi vähän katsoa ylöspäin, ei nyt sankari, mutta tiedät ehkä mitä tarkoitan. Olisiko suvussa ketään miestä auttamaan?

Jotenkin lasta kyllä pitäisi auttaa. Toivon jotenkin sitäkin, että jokin tuollainen tilanne, jossa hän ensin pääsee tiuskaisemaan, että hänellä ei ole isää menee kerrankin vähän pidemmälle ja hän itkee ja estot jotenkin murtuvat, että pääsette juttelemaan asiasta viimeinkin kunnolla. Mutta sellaisissa avautumisissa on se ongelma, että niistä tulee helposti jälkikäteen "krapula" ja vaivaantuneisuus. Suurten tunnepurkausten jälkeen alkaa aina arki uudelleen ja siinä ei ole kiva olla, jos on paljastanut sisimpänsä. Juuri siksi se vieras ihminen on hyvä kohde, jolle puhua, sellaisen kanssa ei tarvitse kohdata sitä arkea ja epämääräisen inhottavaa krapulaa.

Pitkä viesti, anteeksi. En tiedä, onko tästä apua, mutta kovasti myötätuntoa koko teidän perheellenne. Ja vaikka poika nyt kipuilee, älä anna tyttären muuttua omine, näennäisesti helpommin käsiteltyine suruineen näkymättömäksi. Siitä seuraa omat ongelmansa. Itselleni naisena kävi niin. Jopa oma terapeuttini oli enemmän kiinnostunut veljeni tunteista ja kohtalosta, mikä ei lainkaan parantanut oloani, vaan lisäsi minun vihaisuuttani tilanteesta.

Helppoa ei ole, mutta pääsette asioissa eteenpäin. Toivoa on aina. Hyvä, kun kyselet täällä neuvoja.

Vastasin sulle pitkän viestin mutta sitä ei hyväksytty... Sitä vain sanoin että kaunis ja tärkeä viesti. Kiitos.

En todellakaan unohda tyttöäni. Hänen kanssaan ollaan puhuttu paljon, itketty paljon, halittu, katsottu kuvia, muisteltu, itketty lisää, luettu vanhoja kortteja tms. Tiedän mitä hän kokee ja käy juuri nyt läpi. Hänellä on minun lisäkseni terapia ja yksi hyvä ystävä joka on käynyt saman läpi. Tiedän että hän selviää. Pojasta mulla ei ole mitään tietoa. Se ei puhu mulle, jos se itkeekin isään liittyvää ikävää se sulkeutuu omaan kuoreensa ja kieltää ikävän. En saa hänestä mitään irti. Puhutaan siis paljon harrastuksiin liittyviä juttuja tms, mutta isästä ei puhu mitään. Mulla on paha olo kun näen että hänelläkin on mutta en osaa auttaa häntä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tee samoja asioita kuin tytönkin kanssa. Jos sen kanssa onnistuu puhua niin miksi ei pojan? Etkö oikeasti välitä hänestä?

Etkö osaa lukea? Ap on kertonut kyllä, ettei poika halua jutella. Luetunymmärtämisesi on tasoa nolla jos et apn viesteistä tajua, miten paljon hän lapsestaan välittää. Mene sinä pahanilmanlintu muualle omaa pahaa oloasi purkamaan.

Ihanan lohdullisia ja myötätuntoisia viestejä. Lämmin halaus ap:lle ja kaikille meille muillekin rakkaitamme menettäneille. Itse olen reilun vuoden aikana menettänyt kaksi omaistani ja sairastunut nyt itse syöpään. Oma sairastumiseni kipuineen on nyt avannut myös menetyksiin liittyvän surun verhoa. Sanoisin omasta kokemuksestani, että suru vie kovasti voimia, joten kannattaa levätä paljon ja hoivata itseään ja rakkaitaan. Kuten muut hienosti jo kirjoittivatkin, niin asioita kannattaa varmasti sanoa ääneen, kuten miten paljon edesmennyt rakasti perhettään ja halusi perheen kaikesta sattuneesta huolimatta jatkavan elämää ja miten hän on aina teidän luonanne.

Anna sen nyt olla se eka vuosi ainakin ihan rauhassa ja surra kuten hänelle sopii, sun nyt pitää kestää ne lapsen tunteet, ei niihin tartte reagoida tai puuttua vaan hyväksyä.

Ne kestää niin kauan kun kestää, vuosi on vielä lyhyt aika.

Vierailija kirjoitti:

Anna sen nyt olla se eka vuosi ainakin ihan rauhassa ja surra kuten hänelle sopii, sun nyt pitää kestää ne lapsen tunteet, ei niihin tartte reagoida tai puuttua vaan hyväksyä.

Ne kestää niin kauan kun kestää, vuosi on vielä lyhyt aika.

Ei! Ei missään nimessä! Lasta ei saa jättää suremaan siten kuin hänelle sopii, lapsi ei osaa käsitellä asioita yksin. Häntä on pakko yrittää varovasti auttaa vaikkei hän sitä tuntuisi haluavankaan. Kun kyseessä on vielä teini, ei hän todellakaan välttämättä näytä ulospäin sitä mitä oikeasti haluaisi.