Lue keskustelun säännöt.
Kuinka suuri osa suomalaisten pahoinvoinnista johtuu nykyään yhteisöllisyyden puutteesta? Nuoret ja vanhukset kärsivät yksinäisyydestä, työikäisillä on kiirettä
30.09.2022 |
Kuinka paljon ihmisten pahoinvointi johtuu yhteisöllisyyden puutteesta?
Asutaan etäällä lähimmäisistä tai lähelläkin asuessa ei välttämättä kokoonnuta yhdessä syömään tai tehdä asioita välttämättä yhdessä. Ei haluta vaivata toisia.
Kommentit (57)
Mä väittäisin, että "suomalaisessa sielunmaisemassa" yksinäisyys ei ole juttuseuran puutetta. Se on tunnetta, että kukaan ei aidosti välitä susta etkä ole kenellekään oikeasti tärkeä. Kukaan ei ole valmis tekemään vuoksesi asioita. Enkä tarkoita nyt mitään "kuolemaan puolestasi" tai muuta yliampuvaa vaan ihan vaikka käymään kaupassa puolestasi, kun olet sairaana. Sitä, että kukaan ei ajattele sua silloin, kun et ole hänen seurassaan. Kukaan ei mieti, mitähän sulle kuuluu. Kukaan ei ota suhun yhteyttä ja jos joku ottaakin, niin liian harvoin.
Tästä syystä moni vanhus tuntee itsensä yksinäiseksi jopa hoivalaitoksissa. Kun ei ne muut rollaattorin kanssa liikkuvat tai pää kenossa toisesta suupielestään kuolaavat ikätoverisi oikeasti välitä susta. Moni nuori tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka onkin päivät koulussa ja menisi mukaan harrastuksiin, joissa on muitakin nuoria. Moni pienten lasten äiti tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka muskarissa tai leikkipuistossa olisikin muita äitejä lastensa kanssa.
Suomessa on vauvasta vaariin mahdollista osallistua mitä erilaisimpiin yhdessä tekemisiin ja yhdessä olemisiin, mutta ei se poista yksinäisyyttä (pahimmassa tapauksessa vain pahentaa sitä), jos et ole siellä kenellekään muulle tärkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Johtuu somesta ja kaikesta roskasta ja valheesta siellä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että yhteisöllisempi asuminen tulee yleistymään ihan jo siksikin että asuminen on edullisempaa solutyyppisesti. Mutta asuntoja pitää rakentaa tähän tarkoitukseen, tyyliin alakerrassa on iso ruokalakeittiö ja kuntosali ja telkkarihuone ja niin edelleen. Omaan asuntoon tarvitsee vain pienen keittiön ja olkkarimakkarin ja kylppärin. Parvekkeetkin voisivat olla yhteistä erottomatonta tilaa, terassia.
Nykyään rakennetaan niin tympeitä lokeromaisia asuntoja.
Olikohan Vantaan Martinlaakso, johon on rakennettu juuri tuollaisia. Mä kuitenkin luulen, että jos suomalaisella olisi mahdollisuus valita naapurinsa, suomalainen tekisikin sen. Mutta noissa ei ole voi valita ja sen vuoksi ei ole mitään takeita, että talossa asuisi yhtä ainoaa naapuria, jonka kanssa haluaisit viettää aikaasi. Tai sitten siellä asuu yksi, jota et voi sietää ja jonka kanssa et kertakaikkiaan tule toimeen, mutta hän änkeää aina paikalle, kun olet yhteisissä tiloissa.
Totta, sen pitäisi olla yhteisö johon on koottu samanhenkisiä ihmisiä. Aina välillä näkee kuinka kokonainen ratsutila on myytävänä ja mietin aina kuka sellaisen ostaa, mutta tämmöiseenhän voisi juuri muuttaa joukko hevosihmisiä. Ja niin edelleen. Ihmisille ei varmaan tule usein mieleen ehdottaa että ostetaan kokonainen rivari kimpassa tai muuta, mutta se voisi olla ihan kiva ratkaisu. Sitten jos haluaa muuttaa pois, etsii tilalle joukkoon sopivan tyypin.
Tätä ei myöskään uskalleta sanoa ääneen, mutta näin kolmannessa polvessa eronneena uskallan väittää, että avioerot vaikuttavat myös paitsi yksinäisyyteen, niin myös perusturvallisuuteen ja pysyvyyteen. Vähintään joka toisella nuorella on kaksi kotia ja muuttuvia perhesuhteita. Tilastollisesti erot lisää eronneilla masennuslääkkeiden yms. käyttöä.
Itsellä ei ole lainkaan enää sellaista perusturvallisuuden tunnetta, kun perhekin voi koska tahansa hajota - ja on hajonnutkin. Ja perheet on kuitenkin Suomessa tosi yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että yhteisöllisempi asuminen tulee yleistymään ihan jo siksikin että asuminen on edullisempaa solutyyppisesti. Mutta asuntoja pitää rakentaa tähän tarkoitukseen, tyyliin alakerrassa on iso ruokalakeittiö ja kuntosali ja telkkarihuone ja niin edelleen. Omaan asuntoon tarvitsee vain pienen keittiön ja olkkarimakkarin ja kylppärin. Parvekkeetkin voisivat olla yhteistä erottomatonta tilaa, terassia.
Nykyään rakennetaan niin tympeitä lokeromaisia asuntoja.
Olikohan Vantaan Martinlaakso, johon on rakennettu juuri tuollaisia. Mä kuitenkin luulen, että jos suomalaisella olisi mahdollisuus valita naapurinsa, suomalainen tekisikin sen. Mutta noissa ei ole voi valita ja sen vuoksi ei ole mitään takeita, että talossa asuisi yhtä ainoaa naapuria, jonka kanssa haluaisit viettää aikaasi. Tai sitten siellä asuu yksi, jota et voi sietää ja jonka kanssa et kertakaikkiaan tule toimeen, mutta hän änkeää aina paikalle, kun olet yhteisissä tiloissa.
Totta, sen pitäisi olla yhteisö johon on koottu samanhenkisiä ihmisiä. Aina välillä näkee kuinka kokonainen ratsutila on myytävänä ja mietin aina kuka sellaisen ostaa, mutta tämmöiseenhän voisi juuri muuttaa joukko hevosihmisiä. Ja niin edelleen. Ihmisille ei varmaan tule usein mieleen ehdottaa että ostetaan kokonainen rivari kimpassa tai muuta, mutta se voisi olla ihan kiva ratkaisu. Sitten jos haluaa muuttaa pois, etsii tilalle joukkoon sopivan tyypin.
Mun mielestä on väärin kuvitella, että mikään yksi (esim hevosharrastuneisuus) olisi sellainen asia, että haluaisi asua toisen samasta asiasta kiinnostuneen kanssa samassa paikassa. Se "samanhenkisyys" koostuu hyvin erilaisista asioista, ei vain yhdestä mielenkiinnon kohteesta.
Ja noin muuten tuosta, että joku ehdottaisi muuttoa samaan rivitaloon ja siitä pois muuttaessaan joutuisi etsimään jonkun siihen rivariin sopivan...en usko, että tuohon pystyvissä pahemmin olisi yksinäisiä. Ja ne, jotka eivät ole yksinäisiä, eivät kärsi siitä, että eivät asu samassa rivarissa tai samalla hevostilalla muiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä väittäisin, että "suomalaisessa sielunmaisemassa" yksinäisyys ei ole juttuseuran puutetta. Se on tunnetta, että kukaan ei aidosti välitä susta etkä ole kenellekään oikeasti tärkeä. Kukaan ei ole valmis tekemään vuoksesi asioita. Enkä tarkoita nyt mitään "kuolemaan puolestasi" tai muuta yliampuvaa vaan ihan vaikka käymään kaupassa puolestasi, kun olet sairaana. Sitä, että kukaan ei ajattele sua silloin, kun et ole hänen seurassaan. Kukaan ei mieti, mitähän sulle kuuluu. Kukaan ei ota suhun yhteyttä ja jos joku ottaakin, niin liian harvoin.
Tästä syystä moni vanhus tuntee itsensä yksinäiseksi jopa hoivalaitoksissa. Kun ei ne muut rollaattorin kanssa liikkuvat tai pää kenossa toisesta suupielestään kuolaavat ikätoverisi oikeasti välitä susta. Moni nuori tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka onkin päivät koulussa ja menisi mukaan harrastuksiin, joissa on muitakin nuoria. Moni pienten lasten äiti tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka muskarissa tai leikkipuistossa olisikin muita äitejä lastensa kanssa.
Suomessa on vauvasta vaariin mahdollista osallistua mitä erilaisimpiin yhdessä tekemisiin ja yhdessä olemisiin, mutta ei se poista yksinäisyyttä (pahimmassa tapauksessa vain pahentaa sitä), jos et ole siellä kenellekään muulle tärkeä.
Siis yhteyden eli "konnekshöönin" puutetta. Tästähän voisi melkein olla samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Mä väittäisin, että "suomalaisessa sielunmaisemassa" yksinäisyys ei ole juttuseuran puutetta. Se on tunnetta, että kukaan ei aidosti välitä susta etkä ole kenellekään oikeasti tärkeä. Kukaan ei ole valmis tekemään vuoksesi asioita. Enkä tarkoita nyt mitään "kuolemaan puolestasi" tai muuta yliampuvaa vaan ihan vaikka käymään kaupassa puolestasi, kun olet sairaana. Sitä, että kukaan ei ajattele sua silloin, kun et ole hänen seurassaan. Kukaan ei mieti, mitähän sulle kuuluu. Kukaan ei ota suhun yhteyttä ja jos joku ottaakin, niin liian harvoin.
Tästä syystä moni vanhus tuntee itsensä yksinäiseksi jopa hoivalaitoksissa. Kun ei ne muut rollaattorin kanssa liikkuvat tai pää kenossa toisesta suupielestään kuolaavat ikätoverisi oikeasti välitä susta. Moni nuori tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka onkin päivät koulussa ja menisi mukaan harrastuksiin, joissa on muitakin nuoria. Moni pienten lasten äiti tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka muskarissa tai leikkipuistossa olisikin muita äitejä lastensa kanssa.
Suomessa on vauvasta vaariin mahdollista osallistua mitä erilaisimpiin yhdessä tekemisiin ja yhdessä olemisiin, mutta ei se poista yksinäisyyttä (pahimmassa tapauksessa vain pahentaa sitä), jos et ole siellä kenellekään muulle tärkeä.
Välittäminen juuri on sitä, että juttelee toiselle niitä näitä! Se on myös hyvää käytöstä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä väittäisin, että "suomalaisessa sielunmaisemassa" yksinäisyys ei ole juttuseuran puutetta. Se on tunnetta, että kukaan ei aidosti välitä susta etkä ole kenellekään oikeasti tärkeä. Kukaan ei ole valmis tekemään vuoksesi asioita. Enkä tarkoita nyt mitään "kuolemaan puolestasi" tai muuta yliampuvaa vaan ihan vaikka käymään kaupassa puolestasi, kun olet sairaana. Sitä, että kukaan ei ajattele sua silloin, kun et ole hänen seurassaan. Kukaan ei mieti, mitähän sulle kuuluu. Kukaan ei ota suhun yhteyttä ja jos joku ottaakin, niin liian harvoin.
Tästä syystä moni vanhus tuntee itsensä yksinäiseksi jopa hoivalaitoksissa. Kun ei ne muut rollaattorin kanssa liikkuvat tai pää kenossa toisesta suupielestään kuolaavat ikätoverisi oikeasti välitä susta. Moni nuori tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka onkin päivät koulussa ja menisi mukaan harrastuksiin, joissa on muitakin nuoria. Moni pienten lasten äiti tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka muskarissa tai leikkipuistossa olisikin muita äitejä lastensa kanssa.
Suomessa on vauvasta vaariin mahdollista osallistua mitä erilaisimpiin yhdessä tekemisiin ja yhdessä olemisiin, mutta ei se poista yksinäisyyttä (pahimmassa tapauksessa vain pahentaa sitä), jos et ole siellä kenellekään muulle tärkeä.
Välittäminen juuri on sitä, että juttelee toiselle niitä näitä! Se on myös hyvää käytöstä!
Silloinhan yksinäisyys poistuu, kun yksinäinen menee jonnekin, missä voi jutella jonkun randomin kanssa niitä näitä.
Yhteisöllisyys ei ole vaan porukassa olemista ja juttelemista naapureille. Se on myös yhtenäiskulttuuria, jossa asioita koetaan ja jaetaan yhdessä. Nythän yhteiskunnassa jokainen yrittää yksin pärjätä,tavoitellaan itselle materiaa,julkaistaan itsestä kuvia ja luodaan jotain egon brändiä, "kilpaillaan" päästäksemme johonkin pärjääjien puolelle jne. Ei ajatella olevamme samassa veneessä, turvaa ei haeta toisista vaan mieluummin kasvottomalta yhteiskunnalta. Omat oikeudet kyllä tunnistetaan ja niitä vaaditaan, yhteisöllisiä velvoitteita kohtaan ollaan aika hiljaa.
Tällaista syvällistä kokemusmaailmaa ei mikään hyvä naapuruussuhdekaan muuta.
Todella surullista.
Mutta olen kyllä sitä mieltä,että huonovointisuus johtuu juuri yksilökulttuurin vallasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että yhteisöllisempi asuminen tulee yleistymään ihan jo siksikin että asuminen on edullisempaa solutyyppisesti. Mutta asuntoja pitää rakentaa tähän tarkoitukseen, tyyliin alakerrassa on iso ruokalakeittiö ja kuntosali ja telkkarihuone ja niin edelleen. Omaan asuntoon tarvitsee vain pienen keittiön ja olkkarimakkarin ja kylppärin. Parvekkeetkin voisivat olla yhteistä erottomatonta tilaa, terassia.
Nykyään rakennetaan niin tympeitä lokeromaisia asuntoja.
Olikohan Vantaan Martinlaakso, johon on rakennettu juuri tuollaisia. Mä kuitenkin luulen, että jos suomalaisella olisi mahdollisuus valita naapurinsa, suomalainen tekisikin sen. Mutta noissa ei ole voi valita ja sen vuoksi ei ole mitään takeita, että talossa asuisi yhtä ainoaa naapuria, jonka kanssa haluaisit viettää aikaasi. Tai sitten siellä asuu yksi, jota et voi sietää ja jonka kanssa et kertakaikkiaan tule toimeen, mutta hän änkeää aina paikalle, kun olet yhteisissä tiloissa.
Totta, sen pitäisi olla yhteisö johon on koottu samanhenkisiä ihmisiä. Aina välillä näkee kuinka kokonainen ratsutila on myytävänä ja mietin aina kuka sellaisen ostaa, mutta tämmöiseenhän voisi juuri muuttaa joukko hevosihmisiä. Ja niin edelleen. Ihmisille ei varmaan tule usein mieleen ehdottaa että ostetaan kokonainen rivari kimpassa tai muuta, mutta se voisi olla ihan kiva ratkaisu. Sitten jos haluaa muuttaa pois, etsii tilalle joukkoon sopivan tyypin.
Mun mielestä on väärin kuvitella, että mikään yksi (esim hevosharrastuneisuus) olisi sellainen asia, että haluaisi asua toisen samasta asiasta kiinnostuneen kanssa samassa paikassa. Se "samanhenkisyys" koostuu hyvin erilaisista asioista, ei vain yhdestä mielenkiinnon kohteesta.
Ja noin muuten tuosta, että joku ehdottaisi muuttoa samaan rivitaloon ja siitä pois muuttaessaan joutuisi etsimään jonkun siihen rivariin sopivan...en usko, että tuohon pystyvissä pahemmin olisi yksinäisiä. Ja ne, jotka eivät ole yksinäisiä, eivät kärsi siitä, että eivät asu samassa rivarissa tai samalla hevostilalla muiden kanssa.
No ei se että on yksinäinen välttämättä tarkoita että on sosiaalisesti kyvytön kummajainen.
Ja ratsutilan voisi ostaa ennestään toisensa hyvin tuntevat kaverit mutta whatever, suomalaiseen tyyliin mikään ei ikinä onnistu, eli heippa.
Tuossakin oli joku, joka oli sentään ollut useita vuosia parisuhteessa. Voin sanoa, että 30v ylöspäin sinkkuna on aika vaikeaa, jos muutat vieraaseen kaupunkiin etkä käy baareissa. Jos työpaikkakin on pieni ja varsinkin jos kolleegat on lähinnä miehiä, niin saat kyllä opetella sietämään yksinäisyyttä. Tinderistä saat toki seksiseuraa, jonka jälkeen onkin sitten vielä paskempi olo. N41
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että yhteisöllisempi asuminen tulee yleistymään ihan jo siksikin että asuminen on edullisempaa solutyyppisesti. Mutta asuntoja pitää rakentaa tähän tarkoitukseen, tyyliin alakerrassa on iso ruokalakeittiö ja kuntosali ja telkkarihuone ja niin edelleen. Omaan asuntoon tarvitsee vain pienen keittiön ja olkkarimakkarin ja kylppärin. Parvekkeetkin voisivat olla yhteistä erottomatonta tilaa, terassia.
Nykyään rakennetaan niin tympeitä lokeromaisia asuntoja.
Olikohan Vantaan Martinlaakso, johon on rakennettu juuri tuollaisia. Mä kuitenkin luulen, että jos suomalaisella olisi mahdollisuus valita naapurinsa, suomalainen tekisikin sen. Mutta noissa ei ole voi valita ja sen vuoksi ei ole mitään takeita, että talossa asuisi yhtä ainoaa naapuria, jonka kanssa haluaisit viettää aikaasi. Tai sitten siellä asuu yksi, jota et voi sietää ja jonka kanssa et kertakaikkiaan tule toimeen, mutta hän änkeää aina paikalle, kun olet yhteisissä tiloissa.
Totta, sen pitäisi olla yhteisö johon on koottu samanhenkisiä ihmisiä. Aina välillä näkee kuinka kokonainen ratsutila on myytävänä ja mietin aina kuka sellaisen ostaa, mutta tämmöiseenhän voisi juuri muuttaa joukko hevosihmisiä. Ja niin edelleen. Ihmisille ei varmaan tule usein mieleen ehdottaa että ostetaan kokonainen rivari kimpassa tai muuta, mutta se voisi olla ihan kiva ratkaisu. Sitten jos haluaa muuttaa pois, etsii tilalle joukkoon sopivan tyypin.
Mun mielestä on väärin kuvitella, että mikään yksi (esim hevosharrastuneisuus) olisi sellainen asia, että haluaisi asua toisen samasta asiasta kiinnostuneen kanssa samassa paikassa. Se "samanhenkisyys" koostuu hyvin erilaisista asioista, ei vain yhdestä mielenkiinnon kohteesta.
Ja noin muuten tuosta, että joku ehdottaisi muuttoa samaan rivitaloon ja siitä pois muuttaessaan joutuisi etsimään jonkun siihen rivariin sopivan...en usko, että tuohon pystyvissä pahemmin olisi yksinäisiä. Ja ne, jotka eivät ole yksinäisiä, eivät kärsi siitä, että eivät asu samassa rivarissa tai samalla hevostilalla muiden kanssa.
No ei se että on yksinäinen välttämättä tarkoita että on sosiaalisesti kyvytön kummajainen.
Ja ratsutilan voisi ostaa ennestään toisensa hyvin tuntevat kaverit mutta whatever, suomalaiseen tyyliin mikään ei ikinä onnistu, eli heippa.
Mutta jos niillä yksinäisillä olisi kavereita, jotka he tuntevat hyvin, he eivät olisikaan yksinäisiä. Suurin osa tavallisista suomalaisista, jotka eivät ole yksinäisiä, eivät kaipaa asumista edes ystäviensä kanssa. Ihan siksi, että he voivat tavata ja pitää yhteyttä ystäviinsä varsin hyvin, vaikka asuvatkin toisistaan erillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä kaikki kiire edes tulee?
Monet eivät muka ehdi laittaa kotona perheelle ruokaa ja istua syömään alas yhdessä. Kai se usein priorisointia on? Pidetäänkö esimerkiksi jotain harrastusta tärkeämpänä tai onko töissä tai koulussa muka jotain oikeasti niin tärkeää että ei ehditä yhdessä istua alas?
Kiire tulee usein vaihtelevista työajoista sekä kodin ulkopuolisista harrastuksista niin perheen aikuisilla kuin lapsillakin. Sellaista aikaa, jolloin koko perhe olisi samaan aikaan kotona eikä kukaan olisi hetken päästä lähdössä enää minnekään, on nykyisin yhä vähemmän.
Tähän vielä lisäisin, että nykyisin vanhemmilta edellytetään kaikenlaista "osallistumista". Varhaiskasvatus, koulu ja harrastukset. Kun mä olin lapsi, kansakoulussa mun vanhempien ei tarvinnut kuin tulla joulu- ja kevätjuhlaan sekä laittaa allekirjoituksensa koulusta tuomiini todistuksiin. Ei ollut wilmoja, vanhempainiltoja tms.
Mulla on kolme koululaista, klo 16 mennessä oli tänään tullut 12 wilma-viestiä.
Lastenhoitoapua oli aikanaan pakko pyytää yhteiskunnalta, koska kukaan sukulainen ei halunnut auttaa. Tulivat ainoastaan passattaviksi ja odottivat täysihoitoa. En jaksanut mitenkään palvella aikuisia ihmisiä kolmen pikkulapsen lisäksi, joten he lakkasivat kokonaan käymästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin itseäni niin olen tottunut olemaan yksin. Lapsuudessa oli ystäviä. Nuoruudessa kiusaamista ja jäin yksin. Suku meillä melko etäinen. Joskus ollaan pidetty yhteyttä, mutta välit hiipuneet. Näin ei minulla oikeastaan ole läheisiä. Ystäviä ei ole ollut pitkään aikaan. Oikeastaan yläkoulusta alkaen olen ollut ilman ystäviä. Jos mietin tätä kaikkea niin en ehkä ajatellut kaiken menevän näin. Silti en kaipaa paljon ihmisten seuraa kuitenkaan. Joskus suren silti tätä kaikkea. Tuntuu, että muilla on "normaali" elämä ja itsellä ei ole jos miettii kuinka sosiaalista monen elämä on. Itse en voi edes kuvitella jos joku soittaisi minulle tai voisin joskus tehdä jotain toisen kanssa tai keskustella. Silti tykkään rauhasta. Joskus surullinen olo tästä kaikesta silti. En jotenkin toivonut ihan tälläistä elämää kuitenkaan. En oikein osaa edes kirjoittaa tästä kaikesta. Menee jotenkin niin lähelle itseäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä väittäisin, että "suomalaisessa sielunmaisemassa" yksinäisyys ei ole juttuseuran puutetta. Se on tunnetta, että kukaan ei aidosti välitä susta etkä ole kenellekään oikeasti tärkeä. Kukaan ei ole valmis tekemään vuoksesi asioita. Enkä tarkoita nyt mitään "kuolemaan puolestasi" tai muuta yliampuvaa vaan ihan vaikka käymään kaupassa puolestasi, kun olet sairaana. Sitä, että kukaan ei ajattele sua silloin, kun et ole hänen seurassaan. Kukaan ei mieti, mitähän sulle kuuluu. Kukaan ei ota suhun yhteyttä ja jos joku ottaakin, niin liian harvoin.
Tästä syystä moni vanhus tuntee itsensä yksinäiseksi jopa hoivalaitoksissa. Kun ei ne muut rollaattorin kanssa liikkuvat tai pää kenossa toisesta suupielestään kuolaavat ikätoverisi oikeasti välitä susta. Moni nuori tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka onkin päivät koulussa ja menisi mukaan harrastuksiin, joissa on muitakin nuoria. Moni pienten lasten äiti tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka muskarissa tai leikkipuistossa olisikin muita äitejä lastensa kanssa.
Suomessa on vauvasta vaariin mahdollista osallistua mitä erilaisimpiin yhdessä tekemisiin ja yhdessä olemisiin, mutta ei se poista yksinäisyyttä (pahimmassa tapauksessa vain pahentaa sitä), jos et ole siellä kenellekään muulle tärkeä.
Välittäminen juuri on sitä, että juttelee toiselle niitä näitä! Se on myös hyvää käytöstä!
Mä olen tuosta hieman eri mieltä. Mä smalltalkaan sekä työni puolesta että vapaa-ajalla monien ihmisten kanssa, mutta en mä niistä ihmisistä oikeasti välitä. Mulle on täysin yhdentekevää, mitä heille tapahtuu. Jos työkaveri ajaa autokolarin ja kuolee, en mä ala itkemään enkä osallistu edes hautajaisiin. En lähetä työkaverin omaisille edes surunvalitteluja. Saatan ajatella, että ikävämpi juttu, mutta voin hyvin lähteä samantien ystävieni kanssa baariin pitämään hauskaa.
Vierailija kirjoitti:
Yhteisöllisyys ei ole vaan porukassa olemista ja juttelemista naapureille. Se on myös yhtenäiskulttuuria, jossa asioita koetaan ja jaetaan yhdessä. Nythän yhteiskunnassa jokainen yrittää yksin pärjätä,tavoitellaan itselle materiaa,julkaistaan itsestä kuvia ja luodaan jotain egon brändiä, "kilpaillaan" päästäksemme johonkin pärjääjien puolelle jne. Ei ajatella olevamme samassa veneessä, turvaa ei haeta toisista vaan mieluummin kasvottomalta yhteiskunnalta. Omat oikeudet kyllä tunnistetaan ja niitä vaaditaan, yhteisöllisiä velvoitteita kohtaan ollaan aika hiljaa.
Tällaista syvällistä kokemusmaailmaa ei mikään hyvä naapuruussuhdekaan muuta.
Todella surullista.
Mutta olen kyllä sitä mieltä,että huonovointisuus johtuu juuri yksilökulttuurin vallasta.
Hyvin sanoitettu. Korkeita avioerolukuja ei myöskään nähdä rakenteellisena, yhteiskunnallisena kysymyksenä, vaan yksilön tilanteena. On mukamas yksilön vastuulla, kääntääkö eron "kasvukokemukseksi". Kuitenkin avioeroilla on myös ylisukupolvellisia seurauksia. Meillä avioerot ovat myös rikkoneet sukuja, vähentäneet sukukokoontumisia ja juhlia. Silti tiedetää, että varsinkin miehillä avioero on suuri yksinäisyyden, jopa kuoleman riski. Itse olen nainen.
Terveisin kerrostalokyylä 😆