Miten lapsuusajan kiusaamiskokemukset vaikuttavat sinuun nyt aikuisena?

Ei nyt enää mitenkään, siitä on vuosia kun oon jotakin kiusannut.

Ei mitenkään. Se oli silloin ja nyt on nyt. En jäänyt niitä märehtimään.

Ei mitenkään. Siitä on yli 20 vuotta.

Ei mitenkään. Ei kait aikuiset ala keskenkasvuisten juttuja miettimään.

Onhan niistä saatavissa osviittaa, jos eksyy aikuisten hiekkalaatikolle.

Olin pitkän aikaan hyvin arka sosiaalisissa tilanteissa aikuisenakin ja olen edelleenkin herkkä, jos vaikuttaa että muilla (esim. työkaverit) on samoja ominaisuuksia kuin kouluaikaisilla kiusaajillani. 

Varmaan siinä että en mene spontaanisti ihmisten luo juttelemaan tai osaa tulkita milloin olen tervetullut. Töissä tämä näkyy siinä että odotan jollain tavalla kutsua esim. kahveille tai lounaalle, kun pelkään että saatan tuppautua seuraan johon minua ei haluta. Välillä työnnän itseni mukaan ja hyvinhän se on mennyt ainakin omasta mielestäni, mutta työstämistä tämä vaati. Tällaista se voi olla esim. ulkopuoliseksi jätetyille ja muutenkin kiusatuille. 

Minusta tuli jotenkin ihan eri ihminen koko kouluajan kiusaamisen seurauksena. En enää edes tiedä millainen olisin jos ei olisi kiusattu. Mutta minä olin aika ulospäinsuuntautunut, kunnes kiusaaminen pakotti sisäänpäin, eihän sieltä ulkoa saanut kuin ivaa ja pilkkaa. Sitten alkoi tulla ahdistuneisuutta ja paniikkihäiriötä. Nämä taas rajoittivat paljon elämääni niin että esim. opiskelijana en uskaltanut mennä mihinkään luentojen ulkopuolisiin aktiviteetteihin tms. Enää en kärsi varsinaisesta paniikkihäiriöstä mutta vielä nelikymppisenäkin olen niin arka, etten ikinä uskaltaisi mennä yksin esim. vieraaseen kaupunkiin saati maahan. Ja on pakko olla töissä, joissa ei ole sosiaalisuuden tarvetta. 

En kaipaa juurikaan muiden ihmisten seuraa, koska olen jo menettänyt uskoni ihmisten hyvyyteen.

Sairastuin masennukseen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon enkä ole vielä tänäkään päivänä työkykyinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin pitkän aikaan hyvin arka sosiaalisissa tilanteissa aikuisenakin ja olen edelleenkin herkkä, jos vaikuttaa että muilla (esim. työkaverit) on samoja ominaisuuksia kuin kouluaikaisilla kiusaajillani. 

Öhö-öhö!

Ja kiusaaja täälläkin sitten.

Olen vetäytyvä ja arka. En uskalla puhua juurikaan muille ihmisille enkä koskaan kerro mitään itsestäni.

Jos puhun esim. töissä jotain niin se on tiukasti asiaa.

Tyyliin: Mitä kello on? Onko se asia X hoidettava huomiseksi? Onko joku ottanut yhteyttä tahoon Y. Jne.

No, edelleen tulee sellainen unghhh-olo kun pitäisi esim. kauppaan mennä jonkun siinä lähellä hengailevan teinilauman ohitse. Itsetuntoni on koko elämäni ollut aika pohjalla (kiusamisesta johtuen tai ei), enkä ole kyennyt esim. parisuhteeseen.

Päällepäin vaikutan suht sosiaaliselta nyt aikuisena, mutta mulla on koko ajan pakomoodi päällä. Tarkkailen ihmisiä, heidän ilmeitään ja äänensävyjään. Minulla on vaikeuksia luottaa keneenkään, avaudun asioistani vain erittäin harvoille. Vain harvojen seurassa pystyn vapautumaan. Varsinkin kovaääniset huomionhakuiset ihmiset saavat minut kavahtamaan koska sellaiset olivat lapsena kiusaajatyyppejä.

Tunnen aina oloni jotenkin ulkopuoliseksi, myös porukassa jossa minusta pidetään. Saatan jättäytyä itse porukasta syrjään, kai minulla on alitajuisesti sellainen ajatus, että jos jään itse pois, minua ei voida syrjiä.

Ei mitenkään. Yksi  kiusasi ja arvosteli minua 1-9 luokalle asti. Olin silmätikku enkä tiedä miksi ja tuskin kukaan kiusauksen uhri tietää sitä ikinä. Minusta ei pitänyt tulla mitään ja olin luuseri Itseäni jakava. No sain seksiä vasta 25 vuotiaana ja tämä kiusaaja oli ekan kerran paksuna 15v 30v jätkälle. Eli pedarin kanssa seukkasi. Olen lakimies ja hän on Prismassa kassalla töissä. Menin hänen kassalle ja sanoin, että kumpi on luuseri, vaikka en sinun työtäsi hauku, mutta minusta ei pitänyt tulla ikinä mitään. Sinä asut Kontulassa ja minä Jollaksessa talossa. Sanoi minulle, että olet tuttu. Joo olen ja varmasti muistat sen, kun tuhosit elämääni aikasi ja nyt kerron vaan tämän sinulle. Hyvää työpäivää. Musta ei tullu mitään ja sä pääsit prismaan kassalle.

Traumaperäinen stressihäiriö, masennus, paniikkihäiriö, ahdistus. Yleinen vihamielisyys ja empatiavähyys muita kohtaan. Työkyvyttömyys, koska joka paikka herättää voimakkaita pelkotiloja ja vie yöunet

Minulla on masennus ja paniikkihäiriö, itsetunto 0, stressinsietokyky 0, olen syrjäytynyt ja työtön. Töissä olen ollut mutta en ole pärjännyt koska en kesträ stressiä ja murenen hetkessä paineen alla, seurauksena oli usein itkukohtauksia.

Olen menestynyt ihminen, mutta en tiedä, onko niin siitä huolimatta vai siksi, että minua kiusattiin.

Minulle kehittyi vahva näyttämisen halu ja samalla kyky selvitä todella vaikeista tilanteista vastoin ympäristön odotuksia ja ilman tukea. Samalla minulle kehittyi taipumus väistää konfliktia ja vaan jatkaa kohti omaa tavoitetta vastustuksesta huolimatta. Tämä on ollut menestymisen edellyt, auttanut pitämään katseen tavoitteissa ja olemaan piittaamatta vastoinkäymisistä ja muiden hyökkäyksistä - samalla se on kuitenkin ehkä johtanut siihen, että en ole mikään kissojenpöydällenostaja. Käytännössä keskityn konfliktinratkaisuun vasta kun se ei enää ole vältettävissä - ja voi olla, että menestyisin paremmin, jos olisin tässä suhteessa proaktiivisempi. Ja jostain syystä minä olen se, joka ei jää työpaikan narsistien uhriksi - olen tottunut jatkuvaan kettuiluun eikä se siis tunnu misäään, ja toisaalta epäilen aina kaikkea, joten lovebombinkaan ei anna minuun valtaa. Mutta tämä varmaan voisi mennä toisinkin päin: olisi helppo jäädä uudelleen kiusaajan uhriksi jos aikaisempi kiusaaminenolisi jättänyt kaipaamaan hyväksyntää. nyt kun tulos on, että en usko hyväksyntää oikeastaan olevankaan, sekään ei haittaa. Johtajana on myös helpompi tulla toimeen, kun ei odota alaisilta hyväksyntää (tai ylemmiltäkään) - voisi muuten olla oppimisen paikka kun tajuaisi, ettei sitä ole luvassa vaikka mille mutkalle vääntyisit.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli jotenkin ihan eri ihminen koko kouluajan kiusaamisen seurauksena. En enää edes tiedä millainen olisin jos ei olisi kiusattu. Mutta minä olin aika ulospäinsuuntautunut, kunnes kiusaaminen pakotti sisäänpäin, eihän sieltä ulkoa saanut kuin ivaa ja pilkkaa. Sitten alkoi tulla ahdistuneisuutta ja paniikkihäiriötä. Nämä taas rajoittivat paljon elämääni niin että esim. opiskelijana en uskaltanut mennä mihinkään luentojen ulkopuolisiin aktiviteetteihin tms. Enää en kärsi varsinaisesta paniikkihäiriöstä mutta vielä nelikymppisenäkin olen niin arka, etten ikinä uskaltaisi mennä yksin esim. vieraaseen kaupunkiin saati maahan. Ja on pakko olla töissä, joissa ei ole sosiaalisuuden tarvetta. 

Tämä voisi olla oma viestini. Olen tosin itse alle 30. Muuten voin todeta, että itsellekin kävi juuri noin, että olin melko sosiaalinen ennen kiusaamista. Kiusaaminen muutti minuakin paljon. Tulin epävarmaksi ja araksi. Se siis vaikutti paljon siihen miten näen itseni tänä päivänä. Itsetunto on hyvin huono ja häpeän itseäni monesti. Lisäksi en itsekään enää viihdy porukassa tai oikein tykkää edes tutustua ihmisiin. Silti koen olevani yksinäinen monesti. En vaan enää osaa olla luonteva ja viettää aikaa muiden kanssa. Tietysti myönnän, että olen introvertti ollut aina ja viihdyn myös yksin. Silti uskon kiusaamisella olleen vaikutusta myös tähän ja se on tavallaan eristänyt muista. Jos porukka on minusta "turvallinen" niinkuin esim joku kurssiporukka niin pystyn jotenkin olemaan oma itseni. Siltikään en halua muiden tietävän minusta mitään sellaista mikä olisi "noloa" kuten esim ystävien puute. Suojelen itseäni etten päästä muita liian lähelle.

Itselle on myös kaikki epävirallinen toiminta kuten jotkut bileet yms ihan liikaa. Pystyn viralliset jutut kuten opiskelut jotenkin hoitamaan, mutta en menemään rennosti mihinkään muualle. Tosin ei pitäisi opiskelustakaan mitään kun en oikein lukion jälkeen ole onnistunut siinäkään. Kuitenkin hyvin tuttua. Joskus mietin kuka olisin ilman näitä jatkuvia ajatuksia ja ikävien kokemusten kuormaa. Olisi ainakin helpompaa. Tietysti se on itsestä kiinni myös ja vain minä voin itseni vapauttaa kaikesta tästä. Ei se vaan ole helppoa. Tuntuu, että menen ihan hukkaan. Elämänikin menee hukkaan tällä menolla.

itselle tuli joku vastareaktio aikuisena,oon melko rohkea ja uskallan pitää esim.luennon vieraillle ihmisille omalta työ alalta. tuli myös näyttämisen tarve, minua ei nitistä mitkään sosiopaatit. eli olen saavuttanut jotain vaikeita asioita elämässä.esim tietyn tyyppiseen eliittikouluun pääsy nuorempana.kiusaajista tuli marketin myyjä ja työtön.luulen etten olisi opiskellut, jos ei olisi ollut kiusaamista.olisin varmaan jäänyt perä hikiälle asuun.

nuorena olin ujo ja pelokas