Ensisynnyttäjien synnytyskertomuksia....?

Maanantaina 13.11. klo 9 mentiin ya-kontrolliin ja siellä sitten todettiin, että mulla on korkea verenpaine. Tästä syystä päätettiin aloittaa käynnistys. Käynnistys aloitettiin klo 11.30 ensimmäisellä konhdunsuulle laitettavalla cytotec-pillerillä. Näitä sitten uhkailtiin laittaa neljän tunnin välein niin kauan kuin tarveta on. Ensimmäinen pilleri ei aiheuttanut vielä mitään kivuliaita tuntemuksia, joten seuraava nappi laitettiin klo 15.30.



Sitten alkoikin tapahtua: n. klo 17 alkaen lähti todella kiukkuisen ärhäkät supistukset liikkeelle ja heti 5 minuutin välein. Klo 20 supistuksia tuli n. 1,5 min välein ja oli kestoltaan jo n. 45-60 sekuntia. Käytännössä olin siis pelkkää supistusta. Aivan järkyttävää, koska mitään kipulääkkeitä ei voitu antaa, eikä mitään ollut tapahtunut kondunsuulla. Kohdunkaulaa oli tuossa vaiheessa jäljellä vielä 0,5 cm ja avautumisesta ei oikein tietoakaan. Onneksi minulla oli kaksi tukihenkilöä synnytyksessä ja jalkapohjien hermojen hieronta pahimpien supistuspiikkien aikaan oli paras apu siihen tilanteeseen. Tai ainakin niiden painelu vei ajatukset supistuksesta edes hetkeksi pois.



Klo 23 tsekattiin tilanne, johon mennessä edelleen kärvistelin noiden jatkuvien suppareiden kanssa, ja siellä huomattiin, että kohdunsuu oli jopa puolelle sormelle avautunut... Vautsivau. Oli hieman masentavaa, kun kärvistely oli kamala, eikä mitään ollut oikein tapahtunut. Laittoivat kuitenkin synnytyssaliin klo 23.30.



Synnytyssalissa sain petidiinipiikin n. klo 01 tiistain puolella, joka sitten yllättäen auttoi sillä tavalla, että supistusten väli harveni ja niistä tuli kokonaisvaltaisempia, eikä sellaisia pirun kiukkuisia ja nopeita. Tuosta eteenpäin olikin elämä jo helpompaa. Vetelin ilokaasua aivan apinanraivolla koko yön ja klo 04 puhkaistiin kalvot, vaikka olin vasta 1 sormelle auki. Eivät vissiin enää halunneet kiduttaa...



Taivas aukesi klo 05, kun sain epiduraalin, joka vei pahimmat kivut pois. Epiduraalia lisättiin vielä myöhemmin klo 9, jolloin oli vasta n. 5 cm auki. Loppuavautuminen menikin aika nopeasti, koska ponnistamaan aloin klo 11.10, ja typy oli maailmassa klo 11.31. Äiti sai pari nirhaumaa, jotka paikattiin viidellä tikillä. Ei episiotomiaa, eikä pahempia repeymiä.



Synnytyksen alkupätkä oli siis aika helvetti, mutta tuon petidiinipiikin jälkeen tapahtumat olivat kivuliaisuudeltaan jotakuinkin odotettua. Ilokaasua vedin niin kamalasti kylläkin, että aloin näkemään valveunta Ashton Kutcherista ja väitin siskolleni, että mitä sä nyt aloit pelaamaan kännykälläs Pacmania... Ihan terveellistä touhua... :)



Synnytys kesti siis tasan vuorokauden käynnistyksestä, tosin virallisiin papereihin sanoin itse alkamiskellonajaksi tuon klo 20, jolloin oli pahin helvetti valloillaan.



Osastolta luulimme pääsevämme pois jo torstaina, mutta meidän nyytillä olikin keltaisuuttaa ja typy määrättiin valohoitoon vielä yhdeksi päiväksi. Vietettiin sitten sinivalossa aikaa to-pe. Eilen päästiin kotiin ja huomenna käydään vielä tarkistuttamassa nuo bilirubiiniarvot osastolla.

Tiistai-aamuna neuvolassa rv 40+2 sanoin tuntevani pientä nipistystä alavatsassa, ja neuvolantäti sanoi, että torstain ekaan yliaikakontrolliin (lapsivettä oli vähän) ei ehkä tarvitse mennä. Kuuden aikaan illalla kävin lenkillä kaverini kanssa ja 15 minuutin välein tuli supistuksia, jolloin joutui pysäyttämään lenkin ja hengittelemään. Illemmalla saunassa supistukset hiljalleen voimistuivat ja yhdeksältä tulivat jo alle viiden minuutin välein. Siinä sitten supistelin, kävelin ja heiluin ja katsoin samalla 4D dokumenttia hirveistä synnytyksistä (fiksua, eikö? x)).



Lähdettiin puolen yön jälkeen sairaalaan, ja kumma kun supistukset lakkasivat heti kun pääsin tutkimushuoneeseen ja käyrälle, näin kuulemma käy monelle. Pääsin suoraan synnytyssaliin, vaikken ollutkaan kuin reilusti sormelle auki, ei ollut ruuhkaa. Siinä sitten keinuin keinutuolissa kauratyynyn ja ilokaasun voimalla, supistuksia tuli parin minuutin välein ja minä nukuin kiltisti supistusten välit. Yö meni aika nopeasti, vaikka suurta edistystä ei tapahtunut. Keskiviikkoaamuna klo 8.25 puhkastiin kalvot ja laitettiin oksitosiinitippa, heti perään pyysin epiduraalia kun lapsi laskeutuikin niin alas ja supistukset olivat tosi kipeitä. Epiduraali ei oikein auttanut minua, tunsin supistukset ja kivun ja sen paineen tunteen selvästi, mutta nukuin silloinkin. Ja minä kun en normaalisti edes nuku paljoa. Sitten tuli kätilö ja antoi luvan ponnistaa ja kahden supistuksen jälkeen tuo typy syntyikin klo 10.10, rv 40+3, mitoin 3290g ja 50cm. Tehtiin eppari, en tiedä miksi kun noin pieni vaavi, taisi olla vain koeompeleeksi synnytyksessä mukana olleelle opiskelijalle..



Sitten vähän imettelin lasta, painuin suihkuun ja imetin taas. Lounas tuotiin vielä saliin, jonka söin epparista huolimatta istualtani, minen makuultaan syö!



Synnytyksen kokonaiskestoksi on merkitty 12h 50 min, pitkältähän tuo numeroina näyttää mutta ei niin pitkältä tuntunut. Seuraavalla kerralla voisi olla kotona pidempään, mutta viimeksi ei tiennyt vielä mistään mitään ja luuli olon olevan jo tuskainen, niin piti rynnätä sinne sairaalaan.



Ainoa miinus oli erittäin kovakourainen anestesialääkäri, tai lääkäri, mies, kuitenkin, joka teki tosi isoilla kourillaan sisätutkimuksen ennen epiduraalia ja opiskelija, jonka ymmärrettävästi pitää harjoitella epparin tikkausta, mutta oikean kätilön tekemänä se sattui paljon vähemmän. Muuten tuosta opiskelijasta oli paljon hyötyä, oli melkein koko synnytykseni ajan salissa ja vaikka torkuinkin, oli kiva kun joku puoliammattilainen oli läsnä, vaikkakin kaikki räpläämiset piti tehdä kahteen kertaan (ensin kätilö, sitten opiskelija).



Positiivinen kokemus kaikenkaikkiaan, saa nähdä milloin pääsee seuraavan kerran.. :)

11.10. heräsin kolmen jälkeen yöllä vessaan ja noustessa lirahti lapsivettä reilusti lattialle. Odottelin siinä reilun tunnin, josko supistuksia alkaisi tulla, ja kun ei, soitin Naistenklinikalle päivystykseen. Sieltä kehottivat pikku hiljaa lähtemään tulemaan. Aloin herätellä miestä ja syötiin vielä aamupalaa.



Naistenklinikalla oltiin sitten kuuden aikaan aamulla ja mentiin synnytysosastolle, kun lieviä supistuksia oli alkanut tuntumaan. Siellä tutkivat ja lähettivät vielä osastolle odottelemaan varsinaista käynnistymistä. Mitään ei oikein tuntunut tapahtuvan, ja mies lähti vielä kotiin puoli yhdeksän maissa. Sen jälkeen noin klo 9 supistukset alkoivatkin sitten voimistua ja muuttua säännöllisiksi. Hälytin yhdentoista aikaan miehen takaisin, ja puolilta päivin siirryttiin synnytyssaliin. Siinä vaiheessa olin jo tosi tuskissani, mutta kävelin vielä omin jaloin.



Synnytyssalissa aloin heti ottaa ilokaasua, josta välillä oli apua ja välillä ei. En pystynyt ollenkaan olemaan sängyllä, vaan oli pakko seistä sängyn vieressä ja halata sängyllä olevaa tyynyä. Olin etukäteen ajatellut että tuskin huudan, kun se ei ole ollenkaan tapaistani, mutta niin vaan huusin suoraa huutoa aina supistuksen tullessa. Kipu oli ihan toista luokkaa kun olin edes osannut kuvitella, enkä muista noista muutamista tunneista juuri mitään. Joskus kolmen maissa (kai), kun olin kolmisen senttiä auki, pyysin epiduraalin. Se auttoi ihan mahtavasti, otettiin miehen kanssa molemmat torkut ja tunsin kuitenkin koko ajan, että kohdunsuulla tapahtuu jotakin. Tässä vaiheessa pyysin myös peräruiskeen. Mitään pahoinvointia tms. ei ollut, eikä epiduraalin laittaminen tuntunut pahalta.



Seuraavan kerran kun kätilö tarkisti tilanteen, olin jo 9 senttiä auki ja kohdunkaulasta vain reunat jäljellä. Epiduraalia lisättiin ihan pieni annos, ja pikku hiljaa siirryin jakkaralle ponnistusasemiin. Varsinaisesti en kokenut ponnistamisen tarvetta, mutta kätilön kehotuksesta aloin vähitellen ponnistella. Ponnistukset tuntuivat tosi tehottomilta, mutta ihan vähän ajan päästä kätilö sanoi, että tukkaa näkyy jo.



Parilla ponnistuksella poika oli maailmassa, ponnistusvaihe kesti kokonaisuudessaan vain 16 minuuttia ja syntymäaika oli 19.16.. Nopeudesta ehkä sitten johtui, että repesin kolmesta paikasta, kaksi syvää repeämää emätimessä ja 2. asteen repeämä välilihassa. Verta menetin vähän yli litran. Ponnistin silmät kiinni, ja muistan kun kätilö, mies ja mukana ollut terkkariopiskelija sanoivat " Katso nyt, siinä se poika on" , ja niinhän se oli. :) Parkaisi heti, mutta lopetti nopeasti itkun.



Pahinta koko synnytyksessä oli, kun sen jälkeen sain vauvan hetkeksi rinnalle - ja sen jälkeen se vietiin tarkkailuun (epäily sydänviasta), mies meni mukana ja minä jäin saliin ommeltavaksi. Ompeleminen sattui ihan helvetisti puudutteesta huolimatta, tuntui kestävän loputtoman kauan ja oli siinä vaiheessa ihan muuta kun mitä olisi halunnut; ymmärrän tietty että se piti tehdä. Ompelun jälkeen tuntui, että sain vanua synnytyssalissa yksin loputtoman kauan ja sisään tuleva ihminen oli aina uusi. Lopulta yökätilö raahasi minut suihkuun, jossa vain istuin ja tärisin. Sitten sainkin vauvan kainaloon ja miehen viereen ja minut kärrättiin osastolle. Ensimmäiseksi yöksi vauva vietiin vauvalaan, koska olisin ollut liian heikko sitä nostelemaan, sen jälkeen se oli vierihoidossa.



Mies oli synnytyksessä (ja on ollut sen jälkeenkin) mahtava apu, avautumisvaiheessa hieroi selkää ja luki supistuskäyrää, niin että osasin ottaa ilokaasua oikeaan aikaan. Ponnistaessa oli takana tukena, jota vasten ponnistin. Leikkasi napanuoran ja oli ollut auttamassa vauvan ensipunnituksessa ja -mittauksessa. Osastolla opetteli kätilöiden kanssa vaipanvaihtoja ja navanputsauksia, kun itse olin niin heikkona etten pystynyt seisomaan enkä toisaalta tikkien takia istumaan.



Kaikkien kontrollien ja tarkkailujen jälkeen vaikuttaa siltä, että meille on annettu ihan terve poika! <3 Naistenklinikkaa pelkäsin etukäteen kun olin kuullut siitä kauhujuttuja, mutta kaikki kymmenet kohtaamani ihmiset olivat asiallisia ja suurin osa todella ystävällisiä ja ammattitaitoisia. Sain sieltä paljon hyviä neuvoja mukaani. Synnytys ei jäänyt mieleen mukavana tai kauniina kokemuksena, mutta niin vain se nopeasti unohtuu; nyt kunjoku kysyy, tuntuu luontevalta sanoa ettei se niin kamalaa ollut. Vaikka kyllä se aika kamalaa oli. :)



Nyt sitten opetellaan tuntemaan toisiamme ja tulemaan toimeen. Mietin etukäteen, onko vauvaan helppo kiintyä; en ole mikään varsinainen vauvaihminen ja kyseessä näin alkuvaiheessa on kuitenkin otus, joka ei paljon myönteistä palautetta anna. Heti kun sain synnytyssalissa vauvan rinnalle ja se aukaisi silmät se kuitenkin näytti jotenkin tutulta ja omalta, ja sen jälkeen sen rakastaminen on ollut itsestään selvää.



Ketsup & Into



Täytyy lisätä näin viisi viikkoa myöhemmin että valvotuista öistä ja masuvaivoista huolimatta vauva on mahtavin tyyppi, jonka olen ikinä tavannut!

Kertomus siitä, kuinka hassu pikkumiehemme syntyi maanantaina 7.8.2006 klo 19.27 (Tämä on oikeasti rohkaiseva tarina kaikille ensikertalaisille. Anteeksi, kun on niin pitkä.)



Sunnuntaina olimme touhuilleet kaikenlaista, vähän synnytyksen käynnistymisen toivossakin. Iltapäivällä ja alkuillasta harjoitussupistuksen tuntuisia ja kipeämpiä supistuksia alkaa ilmestyä aika säännöllisesti 5-10 minuutin välein. Jomottelu alavatsassa ja lantiolla lisääntyy iltaa kohti, takapuolta ja reisiä pakottelee myös. Kuuden aikaan vessakäynnillä bongaan myös veristä limaa, josta tietysti innostun, mutta yritän muistaa, että tästä saattaisi mennä vielä vaikka viikko synnytykseen. Mieskin jo innostuu, josko tänään päästäisiin lähtemään vauvanhakuun. Koko ajan kuitenkin ajattelen, että täytyisi tämän kai mennä vielä paljon pahemmaksi ennen kuin olisi tositilanne kyseessä. Kahdeksan aikaan mieheni käy tankkaamassa auton ja hakee kaupasta vielä sairaalaeväitä. Saunomme, ajatukset ovat täysin lähestyvässä synnytyksessä. Välillä supistaa 3 minuutin välein, mutta tuntuu korkeintaan vain vähän inhottavalta. Katsellaan telkkaria ja lötkötellään. Kun kymmenen jälkeen yritetään mennä nukkumaan, päätän jo että soitan synnytysvastaanottoon, kunhan kivut vielä vähän yltyvät. Yhdentoista aikaan kipu lantiolla alkaakin olla jo polttavaa. Täytyy jännittää lihaksia, suoristaa jalkoja tai heilua. Yritän hengitellä rauhallisesti ja ajatuksella, kuten olen raskausopuksista opiskellut. Sisäänhengityksellä kuvittelen hengityksen menevän lantioon asti ja ¿avaavan¿ paikkoja, uloshengityksellä puhallan kipua pois¿ jooh, kaipa se auttoi. Päivittelen mielessäni, että kuinkakohan kamalaksi kipujen vielä kuuluukaan mennä. Synnärille soittaessa tulee kätilö vaikuttaa kiireiseltä mutta rauhalliselta, ja arvaa varmaan että taas on ensikertalainen kyseessä. Käskevät tulemaan sitten, kun tuntuu, etten kestä enää kotona ilman jotain kivunlievityksiä. Makuulla on vaikea olla, polttava tunne pepun sivuilla on tosi inhottava siinä asennossa. Supistuksen aikana täytyy seisoa tai istua, poljen lattiaa ja tepsuttelen ympäriinsä. Kirjoitan mammapalstoille, että lähtö on lähellä, ja vähän myöhemmin haen rohkaisua yhteisöltä saamistani vastauksista ja päivitän vielä odotuspäiväkirjaani netissä. Sitten menen suihkuun, jossa nojailen seinään ja huuhdon itseäni kuumalla vedellä. En tajua, kuinka lantiota kuuluisi pyöritellä, että siitä muka jotain apua olisi. Päätän uudelleen kokeilla nukkumista, mutta viihdyn sängyssä vain puoli tuntia¿ ehkä neljä-viisi ilkeää supistusta. Nousen ylös ja tirautan ekat itkut inhottavien kipujen takia; tiedän että kauheampaa on vielä luvassa. Toisaalta olotila on melko siedettävä, koska kipujen välissä on useita minuutteja aikaa ottaa rauhallisesti. Kahden aikaan yöllä syön muroja ja lähden uudelleen suihkuun. Kököttelen saunan jakkaralla suihku kädessäni. Päätän herättää miehen kolmen aikaan. Sairaalassa voisin varmaan saada jotain kivunlievitystä ja ehkä levätä vähän, nyt alkoi jo olla aika väsynyt olo. Laittelemme rauhassa lähtöä, itselle tulee rauhallisempi mieli, kun tietää, että nyt vihdoin ollaan lähdössä. Olo on kyllä aika epätodellinen myös. Neljän aikaan viimeinen mahakuva ulko-ovella ja menoksi. Automatkan aikana supistaa lupaavasti kaksi kertaa viidessä minuutissa.



Kiipeän yksikseni sairaalan toiseen kerrokseen ja synnytysvastaanoton ovella irvistelen supistuksen kanssa. Mietin, olemmeko liian aikaisin täällä. Supistukset tuntuvat lievenevän heti, kun olen pääsemässä hoitoon :). Kätilö täyttelee perustietoja koneelle ja tekee sisätutkimuksen. Kohdunsuu on auki jo kolmisen senttiä, kaulakin hävinnyt kokonaan. Kolme senttiä kuulostaa jo hienolta, ei tässä enää hirvittävän kauan voi mennä! Sitten makailen käyrillä, kuulostellaan vauvan sydämen sykettä miehen kanssa kaksistaan, kun kätilö menee hoitelemaan muita synnyttäjiä. Supistukset tuntuvat jotenkin laantuvan siinä pöydällä makoillessa ¿ tasaisesti niitä kuitenkin piirtyy. Pitkän ajan kuluttua palattuaan kätilö tsekkaa käyrät ja puhuu laittavansa meidät odottelemaan käytävälle tai lepohuoneeseen. En tule kysyneeksi, mutta mietin, kuinka onkaan sen mahdollisen kipulääkkeen kanssa sitten. Lepohuoneeseen meidät lopulta ¿häädetään¿ seuraavien tulijoiden tieltä. Peräruiske luvataan ja jatkotoimenpiteitä myös. Meille tuodaan mehua ja siinä sitten olemme keskenämme. En saanut vielä edes sairaalan vaatteita. Kärvistelen supistusten kanssa milloin missäkin asennossa¿ Aika kuluu hitaasti, mikään asento ei tunnu hyvältä ja yhä mietin, miten hitossa sitä lantiota muka kuuluisi pyöritellä. Kunpa saisi edes vähän torkahdettua, torkahdan sängyllä tai keinutuolissa välillä pieneksi hetkeksi. Vatkaan itseäni keinutuolissa ja kuuntelen kun tuleva isukki kuorsaa patjalla lattialla. Alkaa olla aika räjähtänyt olo, silmät pyörii päässä ympäri väsymyksestä. Vihdoin seitsemän jälkeen joku tulee tarjoamaan aamiaista. Tilaan vain jugurttia, ja kun joku toinen tulee sitä tuomaan, kysyn häneltä sitä luvattua peräruisketta. Saan aikaan vain naurua, kysyin väärältä henkilöltä. Uusi työvuoro alkaa ja seuraava kätilö tulee esittäytymään. Kyselen yhä peräruiskettani ja hän suostuu laittamaan sen melkein samantien, vaikka yrittääkin siirtää asiaa vielä sillä verukkeella, että uusia tulijoita on useita. Vihdoinkin jotain edistystä. Toimenpiteen yhteydessä saan myös sairaalavaatteita, tosin vain sellaisen takapuolelta auki olevan paidan. Kätilö on heittänyt omat vaatteeni alushousuja myöten vaatekoriin, josta en kuitenkaan väsymyksen sekoittamana jaksa niitä enää kaivella vaan hipsin korin kanssa paljain jaloin peppu vilkkuen takaisin lepohuoneeseen. Onneksi siihen aikaan oli vielä aika hiljaista. Kahdeksan aikaan minut kiinnitetään taas käyrille. Ehdin olla siinä vain parin supistuksen ajan, kunnes lääkäri tulee kierrokselle. Harmittaa vähän, sillä nyt olisi voinut tulla vähän lupaavampaa käyrää kuin edellisellä kerralla. Ylipirteä, jotenkin tosi rasittava, nuori naislääkäri tulee kopeloimaan minua mukanaan erikoistuva lääkäriopiskelija. Minun väsymykseni ja heikon keskustelumotivaationi huomioon ottaen hän kyselee todella tyhmiä, tyyliin ¿mikä on ongelmasi?¿. Siihen minä totean, että tässä olen ja synnyttää meinaan, ja että sattuu. Lääkäri toteaa, että toistuva kipu on ongelmani ja nyökkäilee opettavaiseen sävyyn lääkäriopiskelijalle. Minua se ¿vitsikkään¿ rempseä tyyli ei naurata tällä hetkellä ollenkaan. Lääkäri kopeloi ja painelee mahaa, runnoo niin kamalan kovakouraisesti, että vääntelehdin tuskissani. Tekee mieli sanoa jotain pahaa, mutta en saa kehitellyksi niin nopeasti sopivaa virkettä ulos päästettäväksi. Sisätutkimuskin ottaa koville ja kyyneleet ovat silmissä taas. Juu, se häntäluun tunnustelu tosiaan tuntuu ¿hiukan ikävältä¿. Ja harjoittelija räpeltää sitten perässä samat jutut, onneksi vähän rauhallisemmin ottein (tai silloin kun ei ole juuri supistus päällä). Lääkäri toteaa, että kohdunsuu on auki ehkä vajaat kolme senttiä, ehkä vain 2,5 cm. Ja kohdunkaulaakin on hiukan vielä. Tyrmistyn ja kauhistun takapakista. Mitään ei ole tapahtunut niiden kivuliaiden tuntien aikana, vaikka olen yrittänyt liikkumalla hommaa jopa aktiivisesti edistää. Minut halutaan toimittaa osastolle odottelemaan edistymistä. Kipuun määrätään lääkettä ja luvataan, että voisin ehkä vähän jopa levätä. Kun kätilö ja lääkärit häipyvät huoneesta, pillahdan itkuun. Kuinka kauhean paljon kamalammaksi tämän kaiken pitäisi mennä, että synnytys yhtään edistyisi? Tuli jotenkin niin tyhmä olokin, aivan kuin olisimme tulleet sairaalaan turhaan vaivaamaan sen henkilökuntaa, ja minä vain kuvittelin kaikki kipuni.



Murtuneena siirryttiin sitten osastolle vähän ennen aamukymmentä. Neljän hengen huoneessa Salkkarit pauhasi telkkarissa, vieressä muusta syystä sairaalassa olevat odottajat pälättivät innoissaan keskenään. Minä vollotin sängyssäni nurkkaa tuijottaen. Tuntui inhottavalta joutua siihen vieraiden ihmisten seuraan väsyneenä omien supistusten kanssa ja hissukseen yritin peittoni alla puuskutella. Toisaalta minun ei pitäisi valittaa, kun minun synnytykseni sentään oli normaalisti käynnissä ja takana oli oppikirjatyyliin esimerkillinen raskaus. Mies tuo minulle lounasta 10.30. Kiukuttaa, eikä ruoka maistu. Hävettää olla niin itkuisessa tilassa, kun hoitaja tulee juttelemaan ja kertoo tulevista toimenpiteistä. Mieheni passitetaan kotiin, ja minulle tullaan antamaan petidiini-piikki kankkuun. Saan myös päätyverhon sänkypaikalleni. Petidiinin olisi tarkoitus lievittää kipua ja toisaalta edistää avautumista. Urhoollisesti yritän tyynnyttää itseni, laitan korvatulpat ja yritän rentoutua. Makuulla oleminen on yhtä kamalaa kuin aiemminkin, lantiota polttelee niin kovasti supistuksen aikana. Nuku siinä sitten, kun aina supistuksen aikana tekisi mieli juosta karkuun ja kovaa. Avaan silmäni joka supistuksen jälkeen ja tarkkailen supistusten välejä yhä. Välillä tulee 8 minuutin tauko, jolloin saatan ehtiä nukahtaakin. Petidiinin pitäisi alkaa tehota puolessa tunnissa, en huomaa kipujen kuitenkaan juurikaan lievenevän. Jälkeenpäin ajateltuna voi kuitenkin olla, että supistuskivut ehkä jotenkin tasoittuivat ¿ sattui kovasti ja piti sen takia hengitellä, mutta ei ehkä tullut enää sellainen tunne, että täytyy juosta kipua karkuun tai hakata jotain.. Olin ¿lepäillyt¿ tunnin verran, kun kutsuin hoitajan paikalle. Hän käski lähtemään tutkimushuoneeseen, koska olisi hyvä tarkistaa tilanne kohdunsuulla. Oli nimittäin todennäköistä, että avautuminen oli edistynyt petidiinin ansiosta. Ja niinhän olikin käynyt! Kohdunsuu on 5 cm auki ja kiireen vilkkaa lähdettiin keräilemään mun tavarat huoneesta ¿ pääsisin jo nyt synnytyssaliin! Varmistelen vielä siinä kiireessä, että onhan siellä varmasti tarjolla lisää kivunlievitystä :D. Tuleva isä soitetaan takaisin paikalle. Hän oli vasta ehtinyt kotiin ja oli juuri yrittänyt ruveta nukkumaan.



Synnytyssalissa sovimme, että minulle tilattaisiin heti lääkäri laittamaan epiduraalia, jotta ehtisin vielä lepäillä ennen rankempia vaiheita. Minut kehotetaan vessaan ja alapesulle, jonka jälkeen sitten alettaisiin kiinnitellä minuun tippaa ja sydänkäyräantureita ym. Olo oli suorastaan juhlava. Hymyssä suin tallustin ympäri synnytyssalia, nyt tuntui suorastaan mukavalta joutua puuskuttelemaan supistuksen vuoksi. Tutustumiskäynnillä kauhistuttaneet letkut ja kaikenlaiset laitteet eivät ahdistaneet enää tässä vaiheessa. Nyt ne merkitsivät vain kivunlievitystä minulle ja turvallisuuden tunnetta siitä, että vauvan vointia pystyttiin seuraamaan. Hiippasin siinä ympäriinsä jonkin aikaa kätilöä odotellessani. Minulle laitetaan tippa vasempaan käteen. Kätilö tosin pistää useamman kerran käden päälle, eikä saa piikkiä suoneen, ja lopulta se laitetaan käden sivulle. Hän kummastelee, miksi en valittanut ollenkaan, koska yleensä se suonen kaiveleminen tuntuu aika pahalta. Siinä synnytyspöydällä makoillessa ajattelen tässä vaiheessa jo, että pistä vaikka kymmenen kertaa mihin tahansa, pahempaakin on tänään koettu ja minullepa on tulossa kohta epiduraali ja pian sen jälkeen vauva. Laitteet pistettiin taas piirtämään supistuksia ja sydämen sykettä. Lääkäri tulee paikalle yllättävän nopeasti. Nuori mieslääkäri selittää hyvin tarkkaan epiduraalin laittamisen ja vastailee kysymyksiimme. Minä tietysti varmistelen, että onhan epiduraalista jotain apua vielä ponnistusvaiheessakin. Kätilö ja lääkäri sanovat epiduraalin olevan käytössä ihan loppuun saakka, jos niin halutaan. Niinpä siinä sitten makoillaan ja jännätään, mitä tuleman pitää. Selästä puudutetaan ja katetri asennetaan. Letkua teippaillaan kiinni sinne tänne ja sitten laitetaan koeannos kipulääkettä. Homma toimii, kello on 12.55 ja epiduraalin autuus alkaa. Huomaan, että jalkojen iho turtuu melko tunnottomaksi, mutta jalat toimivat ihan normaalisti. Supistukset tuntuvat vatsan kovettumisena, ihan pienenä paineena. Olen aivan ihmeissäni, että kivut ovat niin täydellisesti poissa. Supistelee tasaisesti samalla tahdilla kuin koko päivän oli supistellut. Kätilön vuoro lähestyy loppuaan, hän sanoo antavansa meidän olla rauhassa jonkin aikaa. Voisin yrittää nukkua. Jäämme saliin kahdestaan melkein kahdeksi tunniksi. Höpöttelemme väsyneen hysteerisinä ja ihmettelemme yhä epiduraalin tehoa. Nukun myös hetken aikaa.



Joskus kahden jälkeen tulee uusi kätilö. Mukava vanhempi nainen, joka sitten ehdottaakin vauhditusta synnytykseen. En muista, kuinka paljon kohdunsuu tuossa vaiheessa oli auki, ei kuitenkaan paljon enempää kuin pari tuntia sitä aiemmin. Kätilö toteaa vauvan olevan melko ylhäällä, ja pyytääkin lääkärin puhkaisemaan kalvot, koska ei itse uskalla hommaan ryhtyä. Kiva naislääkäri tulee tekemään puhkaisuoperaation. Pepun alle pistetään alusastia lapsiveden menoa varten. Puudutukseltani minä en sitä kuitenkaan huomaa¿ ehkäpä sitä ei sitten tulvahtanut mitenkään paljon siinä vaiheessa? Vauvan päähän kiinnitetään anturi. Sen piuha teipataan minun reiteeni. Ihanaa, lisää piuhoja :) Kalvojen puhkaisun jälkeen supistuksia tulee EHKÄ vähän useammin. Minut kehotetaan olemaan paljon keinutuolissa, jotta vauva laskeutuisi. Kiikuttelenkin tuolissa ja välillä nousen myös jaloilleni ja ¿hytkyttelen¿ paikallani. Aika kuluu käyriä katsellessa, radiotakin kuuntelemme. Minua palelee... Supistusten väli ei pienene vieläkään, ja supistuksetkin ovat ehkä heikentyneet, niinpä iltapäivän lopulla kätilö haluaa laittaa oksitosiinitipan vahvistamaan supistuksia. Tippalaite huutaa, että letkussa on ilmaa ja sitä ei meinata saada toimimaan. Sitten tuodaan uusi laite ja sekin valittaa. Samaan aikaan kipulääkepumpusta on loppumassa lääke, ja myös se laite alkaa ujeltaa. Lopulta kätilö saa letkut ja laitteet kuntoon ja tippa pistetään valumaan. Ensin tiputetaan 12 ml, sitten 24 ml, joka hiljalleen saa jotain tapahtumaan. Uusi epiduraalilääkekin laitetaan tulemaan vielä. Höylään sängyn ja kiikkutuolin välillä. Jossain vaiheessa säikähdän, kun minusta lorahtaa pieni lätäköllinen tummaa verta lattialle. Kuuden aikaan kohdunsuu onkin noin 7 cm auki. Supistukset alkavat ehkä tuntua vahvemmin, kipua ei kuitenkaan tunnu. Homma etenee nyt nopeammin. Yhtäkkiä kätilö häärää huoneessa jonkun uuden laitteen kanssa. Vauvan päässä olevan anturi halutaan vaihtaa ja tämä uusi seurantalaite ottaa käyttöön. Onko edellisessä jotain vikaa, pitääkö vauvaa tarkkailla paremmin? En tajua tässä vaiheessa hätääntyä. Uusi laite näyttää kaikenlaista jännää vauvan voinnista, EKG-käyrää ja ties mitä muita sydänkäyrän lisäksi. Ja minun supistukseni näkyvät samalla näytöllä sitten myös. Supistuksissa tuntuu nyt jo hiukan kipua, tosin hyvin vähän. Olimme sopineet aiemman kätilön kanssa, että epiduraalilääkityksen annosta lisätään heti, kun tunnen vähän enemmän kipua kuin silloin aivan alussa, jotta lääke ehtii sitten varmasti vielä vaikuttaa eikä teho loppuisi yllättäen. Tunnollisesti ilmoitan kokevani nyt hiukkasen enemmän kipua ja pyydämme lisäannostusta. Ehkä se ei olisi ollut tarpeen, mutta halusin ottaa varman päälle.



Puolen seitsemän jälkeen alan tuntea supistuksen painetta myös pepun puolella, supistus supistukselta enemmän. Ja sitten tulee supistus, jolloin tuntuu kuin jalkovälissäni olisi jo tulossa jotain! Painetaan nappia ja kutsutaan kätilöä. Hän toteaa samantien, että vauva on tullut jo aivan alas, on siellä puolen sormen päässä! Olen aivan ihmeissäni, että tässäkö sitä jo ollaan. Kätilö opastaa minulle heti ponnistusasentoa ja ponnistamista kylkiasennossa. Ja sitten hän käskee vaan ponnistamaan heti, kun seuraava supistus tulee, ja lähtee itse toiseen synnytyssaliin. Mieheni on lähtenyt käymään nopeasti vessassa ja löytää minut yksikseni harjoittelemassa ponnistamista. Olemme aika huvittuneita tilanteesta, minä en hämmennykseltäni enää edes tunne supistuksia, ja se uusi hieno laite on lakannut näyttämästä oikein supistuskäyrääni.



Ponnistusvaihe alkoi siis seitsemältä. Alkuvaiheessa ponnistelemme miehen kanssa kahdestaan. Naureskelen ja selitän epätoivoissani, etten minä tiedä, koska supistaa ja en minä osaa. Ponnistelen kuitenkin tunnollisesti 2-3 kertaa supistuksen aikana, ja jotain se ja supistukseni kai saavat aikaan. Koko ajan on olo, että kaipa minä kovempaakin voisin ponnistaa, ja ei kai tämän nyt näin kuulu mennä. Supistusten alkaessa tunnen, kuinka sisältäni valuu jotain nestettä, verta ja lapsivettä. Valitan siitä huolissani. Mieheni, joka urhoollisesti seuraa alakerrankin tapahtumia, vakuuttaa ettei se ole pelkkää verta. Muutamien supistusten ja ponnistusten jälkeen tuntuu, että vauva on jo jalkovälissä tai jossain siellä lantioluiden välissä. Nyt jännittää! Kutsumme kätilöä paikalle. Olo on epätodellinen ja ¿uskoinen, molempia huvittaa. Käsken laittamaan radion toiselle kanavalle ¿ meidän lapsemme kun ei synny Zen Cafen tahdissa! Supistuksia ei tule hirveän tiheästi, joten välissä ehtii puhua ja ihmetellä kaikenlaista. Kätilön tullessa paikalle vauvan pää on jo melkein näkyvissä. Paine alapäässä tuntuu hurjalta, mutta ei juurikaan kivuliaalta, kiitos yhä vaikuttavan epiduraalin. Kätilö pistää oksitosiiniannoksen 48 millilitraan ja sulkee epiduraalin. Hän kannustaa ponnistelemaan enemmän ja enemmän. Yhä mielessäni huvittuneena teen työtä käskettyä. Kylkiasento todetaan jossain vaiheessa sopimattomaksi ja käännyn puoli-istuvaan asentoon. Kätilön avuksi on tullut hoitaja, joka säätää sänkyä allani. Säädetään asentoa, koska tuntuu kuin istuisin vauvan päällä. Tuntuu hurjalta, kun kätilö venyttelee vauvan reittiä, ilmeisesti se vaikuttaa liian kireältä. Saan hyvin ohjeita ponnistussuuntaan, todellakin täytyy ponnistaa kuin kakkaa, enemmän sinne alas tai taakse, kohti selkärankaa. Ponnistelenkin sillä ajatuksella ja homma tuntuu edistyvän hyvin. Klo 19.20 vauvan pää on jo melkein ulkona. Kätilö tiirailee alapäätä ja kimittää ihanasti ¿vielä vielä, ponnista vielä kerran, vielä vielä¿. Ja mies kannustaa vieressä. Mielessäni huvittuneesti ajattelen, että no en kai mä tätä hommaa tähänkään aio lopettaa. Jännittää kovasti, miltä tuntuu, kun lapsi vihdoin on tulossa ulos.



H-hetki on aivan lähellä ja kätilön mielestä välilihaa joudutaan ehkä leikkaamaan. Hän puuduttaa valmiiksi ja ilmoittaa tarvittaessa leikkaavansa seuraavalla ponnistuksella. Minä hätäännyn hetkeksi, menen taas sekaisin supistuksesta ja käsken hätäpäissäni kätilöä odottamaan. Sitten supistaa, minä ponnistan ja ¿nirsk narsk¿ sakset leikkaavat. Minä en tunne mitään. Kätilö kannustaa ponnistamaan kovasti ja minähän ponnistelen huulet tiukkana. Kiristää aika paljon ja hiukan nipistää, vauvan pää on selvästikin siellä juuri tulossa. Voi kauhistus, miltä tämä tuntuisi ilman kivunlievitystä! Sillä ponnistuksella vauvan pää syntyy ja sitten minun käsketään huoahtaa. Täh! On sanoinkuvaamaton fiilis, kun vauva sätkyttelee jaloillaan sisäpuolellaan ja pää on jo ulkona. Ei kai tässä nyt mitään huokaista, vaan synnytetään vauva ulos! Ei varmaan ollut häävit fiilikset vauvalla siellä. Seuraavalla supistuksella saan ponnistaa taas ja sitten syntyy käsi ja loput vauvasta. Hauskalta tuntuu, kun vartalo soljuu ulos. Tunnen puudutuksista huolimatta kaikki muodot. Poika rääkäisee heti vahvasti ja itkee kovaan ääneen, kun sitä käsitellään pöydän jalkopäässä. Ponnistus oli kestänyt vähän alle puoli tuntia.



Saan punertavankirjavan pojan rinnalleni. Olo on pöllähtänyt ja hämmentynyt. Pitelen tärisevää, jalat oikosenaan rääkyvää mutta hiljalleen rauhoittuvaa poikaa itseäni vasten. Mutristellen se peittää kasvonsa käsillä. Hetki on todella epätodellinen, mutta silti jotenkin niin ¿normaali¿. Tässä sitä nyt ollaan, meidän perhe. Näin vaan ¿yhtäkkiä¿. Kätilö painelee sillä aikaa istukan irti ja kiskoo sen ulos. Isä leikkaa napanuoran poikki. Tässä vaiheessa menen jo sekaisin tapahtumien kulusta, johtui varmaan ainakin unenpuutteesta. Jossakin vaiheessa vauvaa pestään ja mittaillaan, ja sinä aikana minua tikataan. Kyselen tikkien määrää ja muista vaurioista, joita ei ole onneksi tullut. Kätilö kehuu minua moneen kertaan rauhalliseksi synnyttäjäksi. Eipä minulla ollutkaan epiduraalin jälkeen mitään syytä riehua. Ehdin nukahtaa synnytyspöydälle hetkeksi seuraavia toimenpiteitä odotellessa, ja lopuksi on imetyksen opettelemisen vuoro. Synnytyspäivän loppuvaiheen rehellisesti kamalimmat hetket koen, kun epiduraalin katetrin kiinnitysteippejä irrotetaan kaulasta ja olkapäältä. Sattuu niin törkeän paljon :D ja kaula jää lahjakkaasti imeskellyn näköiseksi moneksi päivää... Suihkun jälkeen meidät kärrätään osastolle pyörätuolissa, koska suihkussa minua on alkanut korkean verenpaineen vuoksi huimata. Pikkumiehen mitat olivat 3772 g, 51 cm ja pään ympärys 37 cm.



Mii- & Vili 4 kk

alkoi synnytys 40+5 niin, että oli päivälä kipuja ja kahdeksan aikaan illalla tuli limatulppa.



koko illan oli kipuja ja käytiin saunassa ja kahden aikaan yöllä tuli lähtö, kun oli säännölliset supistukset. Supistukset laantui moneksi tunniksi sairaalaan päästyämme, ja kivunlievityksinä yöllä kävin ammeessa ja selkään otin niitä metallikuulia. Otin myös epiduraalin, jonka saanti meni aika hmm...' vaikeaksi' kun laite(josta tuli kipulääkettä koko ajan) ei suostunut toimimaan ja pätki koko ajan, jonka ansiosta sain pari kertaa 5milliä kivunlievitystä.



Ponnistuttamiset alkoi kahdeksan aikaan aamulla ja kesti noin yhteentoista, kun poika laskeutui synnytyskanavaan. Ja siinä yhdentoista aikaan alettiin ponnistamaan poikaa maailmaan. Ponnistamisessa meni noin kymmenisen minuuttia suunnilleen.



Ihan ok, normaali synnytys ja kaikki meni hyvin:)

39+2 päivällä tunsin ärsyttävää " kipua" oikean puoleisessa kyljessä n. 20 min. Muuten koko päivä oli rauhallinen.

Yöllä 01.00heräsin ja ajattelin et vauva vaan liikahti mahassa. Yhtäkkiä oli sillainen olo et pakko nousta ylös ja saman tien alkoi supistamaan 10 min. välein. Totesin miehelle et nyt supistaa ja menen suihkuun.siellä se supistelu jatku ja jatku.olin puolitoista tuntia suihkussa ja sit miettisin et lähdetäänkö sairaalaan vai jäädäänkö kotiin. Vastaus tuli aika pikaseen kun alkoi supistelemaan 2min.välein. Sairaalaan päästiin kello 03.00 ja kätilö totesi et olen auki 6-7cm. 04.00 sain epiduraalin kun ne tokas et ei ensisynnyttäjällä tapahdu viäl moneen tuntiin mitään. kuudelta olin valmis ponnistamaan mutta ei kalvot ollu puhjennu viäl. Niitä yritettiin puhkaista kätilö nro1 45min. Eikä onnistunu. Sit vaihtui kätilö ja johan alkoi tapahtumaan.pioka syntyi 07.18.

Huvittavinta kaikes oli se et en meinannu haluta lähteä sairaalaan päin vaan olla suihkussa. Toiseksi ponnistusvaiheessa mua ärsytti närästys enemmän ku mikään muu.

Supistukset mielestäni ei olllu pahoja vaikka pelkäsin niitä PALJON!!

Synnytyksen kokonaiskesto oli 6h ja 18 min.

Otettiin sisälle 3. yliaikaiskontrollissa ja käynnistettiin (42+1) puolen päivän aikaan. Cytotec:iä laitettiin muistaakseni kolmeen kertaan, ei supistuksen supistusta koko päivänä! Ajattelin että ei varmasti tapahdu mitään muutamaan päivään.



Illalla alkoi kummallinen jomous nivusissa ja sain kaurapussin. Puolen yön aikaan meni lapsivedet, käitlö kävi pariin kertaankin housuihin kurkkimassa, ei meinannut uskoa :) Sitten alkoivakin supistukset. ensin laitettiin sydänkäyrään, sen jälkeen sain petidiini -pistoksen. Kätilö käski nukkua, ei uskonut että alkaa tapahtua mitään ennen aamua. Supistukset olivat tosi voimakkaita, ulvoin ja joikasin huoneessa, onneksi vierustoveri oli lähtenyt illalla synnyttämään ja sain ulvoa yksin :) Ulvominen, huutaminen ja joikaaminen muuten auttaa......niin alkukantaista kuin se onkin :)



En kehdannut soittaa kelloa, vaikka oli tosi kivuliaita supistuksia.....kun kätilö oli käskenyt nukkua :)



4 aikaan aamuyöllä oli pakko soittaa kelloa,tuntui että en kestä enää. Ja kas, olikin 4 senttiä auki. Siinä vaiheessa soitin miehelle, että nyt kannattaa lähteä tulemaan....



Siirryttiin saliin, huusin matkalla jo epiduraalia. Mulla supistukset olivat ainakin ihan kauheita....en voisi kuvitellakaan luomusynnytystä. Ilokaasua nappailin heti kun sain maskin käteeni. sain epiduraalin, ja kyllä helpottikin!!! Sain vielä toisenkin annoksen aamusta...ja sitten alkoi tulla ongelmia.....lääkärin oli sitä mieltä, että vauva ei ole laskeutunut tarpeeksi alas. ja mulla ole myös kasvanut " lippa" joka saattaisi olla tiellä. Vauva oli myöskin virheellisessä tarjonnassa, eli pää oli ihan kenossa.



Lupasin olla puoli tuntia ilman epiruaalia (vinguin ja kolmatta annosta, kello oli tässä vaiheessa n. 11 aamupäivällä)....kätilä oli laittanut oksitosiinitipan tulemaan vauhdilla (ilmeisesti tippa laitetaan kun on käynnistetty + epiduraali?), tämän huomasin kyllä vasta 20 min. jälkeen...supistukste eivät loppuneet laisinkaan, ja kolmen minuutin jälkeen huusin jo miehelle että en kestä.....(mies ajatteli, että tuleepa pirun pitkä puoli tuntinen....:) 20 minuuttia sitten vetelin pelkkää ilokaasua, olin aivan totaalisen sekaisin. oli tässä vaiheessa jo soitellut kätilölle ja haukkunut pystyyn......oksitosiinii laittamisetsta kovalle :) 20 min. jälkeen vaadin lisää epiruaalia, lääkräi yritti puhua ympäri, jos vaikka päästäis ponnistamaan, mutta pysyin kovana. Sainkin sitten lisää ja taas helpotti.



Lääkäri kävi tilannetta tarkistamassa puolen tunnin välein, ja avautuminen oli jämähtänyt 9 cm ja neiti oli myös edelleen väärässä asennossa...olin jossain vaiheessa heijannutkin tunnin verran, jos kääntyisi.



Sitten lääkäri tuli tarkistamaan viimeisen kerran klo 12 ja teki leikkauspäätöksen. Synnytys oli pitkittynyt jo niin pitkään, että ei pitänyt mahdollisena että tilanne muuttuu. Halusi myös että leikataan vielä kun vauvalla on kaikki ok.



Mentiin sitten leikkaussaliin, tehtiin kiireellisenä, mutta epiduraalissa silti, ja mies päästi mukaan. Olin itse aivan sekaisin kun sain tytön syliin leikkauksen jälkeen. Saliin mennessä oli päässyt itkukin, koska oli pettymys että leikkaukseen päädyttiin. Jälkeen päin en ole asiaa harmitellut, pääasia että tyttö saatiin ehjänä ulos.



Niin, tosiaan, tyttö tuli, 54 cm ja 3990 g. Vaikka oli yliaikainen, tyttö oli pakussa lapsenkinasas ja hyvässä rasvassa----ei kuulemma laisinkaan yliaikaisen oloinen....olen kai vaam hidas kypsyttelijä :)



Tyttö siis terve ja voi hyvin, sektiostakin palautunut ihan hyvin. Synnytyksen jälkeiset päivät olivat tosi kamalia, pamahti raskausiaikaakin pahempi turvotus, ja en meinannut päästä edes kävelemään. Onneksi mies oli suurena apuna kotona.



Synnytyksestä jäi hyvät muistot, vaikka oli en ollut " sissi" vaan kivunlievitystä tarvittiin useaankiin otteeseen, meni se musta ihan hyvin....kivut unohtui nopsasti. Salissa huusin että en tule tänne enää koskaan, nyt en olisi enää niin varma.



Lapsi on terve ja aivan ihana :)