Lue keskustelun säännöt.
Mitä tämä jännitys oikein on? Uusi työpaikka unelmien alalta ja olen ihan poissa tolaltani.
22.09.2022 |
Aloitin työt toukokuussa uudessa paikassa, unelmieni alalta. Halusin niin paljon päästä näkemään tämän alan jokseenkin elokuvamaisen kiehtovaakin sisältöä - en tosin odottanut sen olevan mitään sellaista.
Olen kuitenkin edelleen koko ajan todella jännittynyt. Tuntuu, että ala on niin fiksujen ja asiallisten ihmisten ala, että olen aivan vääränlainen. Pelkään, että puhun jotain ohi suuni asiakkaille, sanon väärin, vastaan puhelimeen väärin. Haluaisin niin kovasti osata, mutta ala on niin vaikea ja monimutkainen, etten osaa. En osaa välillä edes kysyä, tiedättekö tunteen. Jotenkin ei edes tiedä mistä puhutaan, ei osaa sanoa mitään, ei osaa edes kysyä. Yrittää vaan painaa mieleensä asioita, joita voisi myöhemmin selvitellä.
Tänäänkin olin aivan ylivieittyneessä tilassa, siten että lopulta ihan vapisin ja pulssi oli aivan katossa. Siis mitä ihmettä tämä on! Olen kuitenkin 40-vuotias perheenäiti, enkä mikään parikymppinen tyttö. Jotain tässä nyt tapahtuu, mistä en saa selkoa.
Myös pelkästään työkavereille puhuminen jännittää, vaikka he tosi mukavia onkin. En vaan jotenkin pysty rentoutumaan kunnolla. Ääni värisee, pulssi hakkaa ja ajatus pätkii. Tällä menolla saan vielä pian kenkää.
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Elät uudelleen jotain lapsuutesi traumaa, jossa sinut jyrättiin. Mistä trauma tuli, ei ole olennaista.
Jos hyväksyt sen, että mielesi/kehosi reagoi näin tässä "vastaavassa" tilanteessa, saat tilaisuuden rakentaa luottamusta.
Jos et hyväksy sitä, tulet "tappelemaan itseäsi vastaan" pitkään, sotkemalla siihen työterveyshuollon ja lopulta vain terveyshuollon.
Hyväksymällä tarkoitan kahta asiaa:
1) Sen että tiedostat, että trauma elää vähän omalla painollaan eli jännität. Pidä se omana asianasi.
2) Sen että et ole vielä konkari - tätä sinun voi olla hyvin vaikea hyväksyä, siksihän jännität. Muista hetkinä, kun mielesi kieltää sen ettet saa olla muuta kuin konkari, että konkariksi pääsee YHTEISTYÖLLÄ. Mieti käytännössä rooliasia tässä, aktiivisuuttasi ja haluasi oppia, sen sijaan että mielesi oikoo mutkia ja takoo ajatusta pakko-olla-konkari-heti-nyt-ilman-kenenkään-apua! Vaali ihmissuhteita pyyteettömästi ja mieti asiakkaiden auttamista, keskity siis vähemmän itseesi; ponnistele sen eteen, että keskityt työhösi etkä oman erinomaisuutesi haurauteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Komppaan kommentoijaa, joka epäili sinun uudelleenelävän jotain traumaattista, lamaannuttavaa muistoa.
Minulla on taustalla samanlainen aivan outo kokemus. Työpaikka oli ilmapiiriltään sellainen, etten muistanut mitään mitä olin osannut. Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti: minulta jäi kahvinkeittimen tippalukko kiinni ja unohtelin jopa toimiston ovien lukitsemisen, mikä on ennenkuulumatonta tunnollisen perusluonteeni takia. Kollegat olivat mukavia, mutta uskomattoman pikkutarkkoja. Jotenkin se normaali uuden työpaikan pikkujännitys muuttui täydeksi rimakauhuksi tuossa työpaikassa.
Minulla oli koulutus ja kokemusta vastaavasta työstä, mutta korvasin paikallisen Mestarin, joka oli ollut tehokas ja pidetty. Minusta löytyi liikaa moitittavaa suhteessa suvereeniin taituriin ja lamaannuin. Täsmälleen sama työ eri osastolla vähän heikkotasoisemman edeltäjän korvaajana sujuikin jo paremmin, en tukehtunut omaan riittämättömyyden tunteeseeni.
Ihmiset jotka ovat pikkutarkkoja ns. ryppyotsaisesti, ovat hekin traumatisoituneita. He vain vaativat "täydellisyyttä" muiltakin, jos suinkaan voivat. Se on itsekästä, ajattelematonta vallankäyttöä joka kokonaisuudessaan pilaa ilmapiiriä.
Olen ollut samankaltaisessa tilanteessa. Paitsi, että olin silloin vastavalmistunut ja vielä alle kolmekymppinen. Työkaverit olivat alansa huippuammattilaisia ja johtamistyyli hyvin autoritäärinen. Ilmapiiri oli sellainen, että kaikkien tuli päällepäin olla täydellisiä. Jos vaikka lipsautti palaverissa joskus jonkun väärän termin, siihen todellakin tartuttiin saman tien. Niinpä aloin pelätä mokaamista ihan hirveästi ja se varmasti näkyi työpanoksessani. Lisäksi oma henkilökohtainen haasteeni oli, että sen lisäksi, että olin muita työntekijöitä huomattavasti nuorempi, myös näytin paljon ikäistäni nuoremmalta. Oli lukemattomia tilanteita, joissa uusi työkaveri tai yhteistyökumppani oli sellainen viisikymppinen setämies ja itseäni esitellessäni hän katseli minua päästä varpaisiin ja pahimmassa tapauksessa vielä kysyi, että jaa, minkäs ikäinen sinä olet. Se oli hirveää ja joka kerta tuollaisen kohtaamisen jälkeen itsensä joutui kasaamaan alusta uudestaan. En todellakaan tuntenut olevani asiantuntija asiantuntijoiden joukossa.
Pysyin paikassa töissä kuitenkin vuosikymmenen. Mutta ammatillinen itsetuntoni oli koko ajan ihan pohjamudissa ja kärsin jonkunlaisesta huijarisyndroomasta. Vasta kun vaihdoin työpaikkaa, tajusin, ettei minussa ole mitään vikaa ja olen ihan fiksu ja osaan asiani. Oli ällistyttävää tajuta, että on myös työpaikkoja, joissa ajatellaan, että moka on lahja ja että jokainen voi vapaasti olla oma itsensä, sillä se rikastuttaa työyhteisöä, ei suinkaan syö sitä. Ja että, sen lisäksi, että ollaan asiantuntijoita, ollaan kaikki myös ihmisiä eikä koneita.
Jos tuntuu siltä, että ei pärjää, ehkä ihan oikeasti siinä saattaa olla taustalla se, että ei pärjää. Ehkä et ole vielä sillä tasolla, että työ olisi sujuvaa. Siihen asti kysy aina apua työpaikalta, kun asiat ei suju. Sano suoraan, että nämä ja nämä jutut ovat hepreaa, haittaako se tai mitä tehdään? Pystyisitkö sitten hengittämään vapaammin, kun se osaamattomuus tavallaan olisi pois omalta vastuultasi? Luultavasti he sinut palkatessaan tiesivät, ettet ole konkari.
Oman kokemukseni mukaan asianajajat ovat asianajajia ympäri vuorokauden. Hoidettavat asiat pyörivät mielessä ajasta ja paikasta riippumatta. Kaiken ympärillä tapahtuvan pitää sujua kuin rasvattu, pieni kitka tuntuu suurelta ja kitkan aiheuttaja vaistoaa sen vaikka ei mitään sanottaisikaan eikä sanotakaan. Onko mahdollista, että perheenäidin osuus elämässäsi vie energiaasi niin, ettet vain pysty paneutumaan vaadittavalla intensiteetillä vaan aloitat ikäänkuin joka aamu uudelleen. Valtaosa ihmisistä ei pysty tai halua. Jos ei tunnu oikealta, kannattaa vaihtaa työpaikkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Komppaan kommentoijaa, joka epäili sinun uudelleenelävän jotain traumaattista, lamaannuttavaa muistoa.
Minulla on taustalla samanlainen aivan outo kokemus. Työpaikka oli ilmapiiriltään sellainen, etten muistanut mitään mitä olin osannut. Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti: minulta jäi kahvinkeittimen tippalukko kiinni ja unohtelin jopa toimiston ovien lukitsemisen, mikä on ennenkuulumatonta tunnollisen perusluonteeni takia. Kollegat olivat mukavia, mutta uskomattoman pikkutarkkoja. Jotenkin se normaali uuden työpaikan pikkujännitys muuttui täydeksi rimakauhuksi tuossa työpaikassa.
Minulla oli koulutus ja kokemusta vastaavasta työstä, mutta korvasin paikallisen Mestarin, joka oli ollut tehokas ja pidetty. Minusta löytyi liikaa moitittavaa suhteessa suvereeniin taituriin ja lamaannuin. Täsmälleen sama työ eri osastolla vähän heikkotasoisemman edeltäjän korvaajana sujuikin jo paremmin, en tukehtunut omaan riittämättömyyden tunteeseeni.
Kun traumatisoitunut joutuu toisen, paremmassa statuksessa olevan traumatisoituneen kohteeksi, saattaa syntyä asetelma jossa viimeksi mainittu alkaa harjoittaa "hiljaista syrjimistä" (suoraselkäisyyden puute ja hienovarainen vallan väärinkäyttö). Tällöin uhri alkaa tiedostamatta sabotoida itseään, sillä kiusatuksi tuleminen ilman todistettavaa syytä ("ulos savustaminen") alkaa käydä sietämättömäksi.
(riippuen suhteesta traumaan, onko se "narsistinen" vai , jossa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyse ei aina ole siitä, teettekö työnne hyvin vai ette. Kyse on monesti siitä, satutteko palvelemaan teitä paremmassa olevan traumatisoituneen henkilön egoa - mikään pätevyys ei voi sitä ylittää, jos teitä paremmassa asemassa olevan kompleksi on suuri.
^yhdestä lauseesta puuttuu sana: teitä paremmassa asemassa olevan...
(Asemaa ei siis käytetä firman eduksi, vaan ennen kaikkea omaa riittämättömyyttä paikkaamaan.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi tapa syrjiä teitä, on jättää teidät ohjeistamatta. Eli perehdyttämättä kunnolla. Jopa kriittisissä asioissa, tahallaan.
Ja te jännitätte, kun joku mulkku ei hoida vastuutaan kouluttaa teitä tehtävään, vaan odottaa virhettä tai "virhettä". Tai sitten kuvittelette mulkuiksi sellaisiakin, jotka eivät sitä ole!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työliitot suojelevat työilmapiirin pilaajia.
Puhut elokuvamaisuudesta ja unelmista. Ala pikkuhiljaa luoda itsellesi arkisia mielikuvia. Kollegasi voi olla hölmömpi kuin sinä, mutta vuodet ja sopivassa paikassa oleminen on tuonut hänet siihen. Tein itse töitä kansainvälisellä huippupaikalla johon headhuntataan Euroopan laajuisesti ja testataan hyvinkin vaativasti kandidaatteja. Muistan että koin samoin kuin sinä. Totuus on että ihmisillä on erilaisia kykyjä ja ne ei kenessäkään jakaudu kovin tasaisesti, ja loppujen lopuksi me olemme kaikki vain ihmisiä ja työ on vaan työtä.
Uuden kannattaa kysellä, kertoa että ei ymmärrä ja tutustua rennolla otteella muihin. Olet harjoittelemassa, et osaamassa. Yritä löytää tavat tukea ja auttaa, olla proaktiivinen. Tietäjä voi olla ärsyttävä besserwisser joka ei varsinaisesti tuo mitään panosta. Avoimesti oppimishaluinen saa yleensä parhaan vastaanoton. Älä pelkää sitä että et vielä tiedä kaikkea. Kun pääset siitä yli ja alat kysellä, huomaat että kukaan muukaan ei osaa kaikkea ja kysymyksesi ovat arvokkaita jos kukaan muu ei niitä kysy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja te jännitätte, kun joku mulkku ei hoida vastuutaan kouluttaa teitä tehtävään, vaan odottaa virhettä tai "virhettä". Tai sitten kuvittelette mulkuiksi sellaisiakin, jotka eivät sitä ole!
Minulle kävi näin eräässä julkisen alan tehtävässä, jossa YT:t uhkasi vanhoja vakkareita.
Aloitin reippaana ja intoa täynnä, mutta kukaan ei perehdyttänyt minua kunnolla. Sain kyllä infoa intran ja omien tuntien merkinnästä, mutten varsinaisesta käytännön työstä, jota olin tullut hoitamaan. Tuota hommaa tehneellä ei koskaan ollut aikaa kertoa minulle, mitä täällä on tapana tehdä ja miten. Kun kyselin sopivaa hetkeä, sitä ei löytynyt koskaan kiireen vuoksi.
Aloin ahdistua ja tietysti sain esimieheltä jo työasioita hoidettavaksi. Lisäksi sivusta työnnettiin minulle lisää tehtäviä. Koin, että odotukset oli liian korkealla minun suhteeni enkä kuitenkaan päässyt jyvälle, mitä minun piti tehdä, vaikka asiasta vastaavilta siitä kyselinkin.
Kun tarpeeksi alkoi stressata, irtisanouduin tehtävästä. Varmaan se YT:n uhrina ollut vakkari tähän pyrkikin? Oli kuitenkin ilmapiiriltään niin vttumainen paikka, että ihan onnellinen olin, kun lähdin. Nyt olen paljon mukavammassa työssä.
Vierailija kirjoitti:
Älä huoli, aivan varmasti on muitakin ja aikanaan menee ohi.
Minä olen opettaja, opetan aikuisia. Sitä ennen olin alan töissä 15 vuotta. Minulle tuli muutama vuosi sitten uusia opettajakollegoita. Muiden kanssa sujui yhteistyö, mutta yhden kanssa takkuili.
Jonkin ajan päästä kävi ilmi, että hän on puhunut työyhteisössä minusta pahaa selän takana. Oli kuvaillut minua itseään täynnä olevaksi ja toisia arvostelevaksi. Annoin juttujen olla, mutta yhtenä päivänä esihenkilöltä tuli kutsu tapaamiseen. Tapaamisessa esihenkilö aloitti sillä mielellä, ettei minun asemassani olevan ole soveliasta alkaa neuvoa toisia ja jokainen on tasavertainen. Olin ihan hämmästynyt, mitä ne syytökset ovat. Sen uuden työntekijän mielestä olin mennyt liian pitkälle neuvoessani, että kannattaa varmistaa ennen luentoa, että audio toimii. Oli siinä kai muutakin, mistä hän ei ollut pitänyt. Yritin vain auttaa uutta kollegaa. Lopputulemana esihenkilö sanoi, että hän ei tiedä, mistä on kyse, mutta meillä kaikki ovat tasa-arvoisia ja yhtä osaavia ja minun on parasta sitoutua siihen tai on seuraamuksia.
Olin pitkään loukkaantunut, erittäin loukkaantunut. Ensinnäkin se etten tietääkseni ollut tehnyt mitään väärää ja toisaalta leimatuksi tuleminen ärsyttivät. Kaksi vuotta sen jälkeen se kollega vaihtoi työpaikkaa. Hän sanoi lähtiessään, että häntä jännitti liikaa. Jokainen luento aiheutti pelon ja hän oli kärsinyt paniikkikohtauksista. Sitä kautta vyyhti alkoi purkautua. Jännitys näkyi niin, että tulkitsee toisten sanat arvosteluksi ja luulee toisten ajattelevan itsestään negatiivisemmin kuin he todellisuudessa ajattelevat.
Ei kannata lähteä sille tielle. Muut todennäköisesti pitävät sinua osaavana kollegana.
Onneksi lähti pois. Tuosta sun kokemuksesta tulee mulle mieleen oma 3,5 vuoden piina.
Mulla alkoi kaikki siitä, kun tiimiin tuli uusia ihmisiä. Heillä oli kolmen kimppa. Sopivat yhdessä lounaille menosta ja ihmeellisesti päättivät keskenään kokousajoista, me vanhemmat tiimiläiset saatiin kalenterikutsuja, jotka ei sopineet.
Mulle kävi 2 kertaa niin, etten päässyt menemään kokoukseen silloin kun nämä olivat päättäneet ja laitoin kaikille sähköpostia, että kokousaika ei sopinut kalenteriini, toivoisin ensi kerralla huomioitavan kaikkien kalenterien tilanne. Seuraavana päivänä mulle tuli kutsu keskustelemaan pomon ja kutsun laittaneen tiimikaverin kanssa. Mun tiimikaveri piti viestiä aggressiivisena ja vetosi lähes itkien, että hän yrittää parhaansa, mutta mikään ei riitä. Mun oma näkemys taas oli, että yhteistyö on hankalaa, koska kaikkia ei oteta mukaan suunnitteluun ja jos järjestetään tiimikokouksia, pitää se aika valita niin, että kaikille sopii. Mun pomo oli sitä mieltä, että kun olen talossa pidempään ollut, ei se nyt niin tarkkaa ole, jos ei joka kokouksessa ole mukana ja pääsen kärryille ihan sillä, että kysyn, mitä on sovittu. Pomo mainitsi sanan joustamaton kuvaillessaan mun toimintatapaa.
Tuosta alkoi 3,5 vuoden ajanjakso, jossa tuo tiimikaveri hyppäsi valittamassa pomolle suunnilleen kaikesta. Siitä jos vastasin johonkin viestiin viiveellä tai liian lyhyesti, siitä, jos olin eri mieltä jostain ideasta ja siitäkin, kun mut valittiin yhteen työryhmään. Tuo työryhmäjuttu oli niin typerä. Tiimikaverin mielestä olisi pitänyt äänestää, kuka valitaan, eikä kysyä vaan, kuka menee ja sitten valita. En jaksa sellaisia vellomisia. Pomo sanoi yhdessä kehityskeskustelussa, että mä aiheutan epävarmuutta uudemmissa kollegoissa.
Olin lopulta työuupumuksen takia saikulla, koska mulla alkoi olla masennusoireita. Työhön menosta aamuisin tuli pakkopullaa ja siitä kun pakotti itseään käyttämään kivoja hymiöitä sähköposteissa. Loppuun piti laittaa jokin kannustava toivotus, tyyliin aurinkoista työpäivää kaikille. Semmoisia päälle liimattuja kliseitä, joita ohjattiin käyttämään muka hyvän työilmapiirin nimissä. Kun se ei mulle ollut luontaista ollenkaan. Hoidetaan asia tehokkaasti. Mulle henkilökohtaisesti ei merkitse mitään jotkut iloiset hymiöt pitkin sähköpostiviestejä ja ne päin vastoin ärsyttää.
Lopulta noin 3 vuotta siinä ahdingossa vellottuani hain kaikkia mahdollisia työpaikkoja. Kun lopulta tärppäsi ja pääsin pois, kiitin onneani, kun muut uudessa työpaikassa olivat asiallisia eikä mitään ammattiloukkaantujia. Nyt on menossa jo toinen työpaikka, joka on lähempänä kotia, ja täälläkin vallitsee työrauha. Nyt tosin ollut enemmän vaan etätöitä, kun siirryin tänne keskellä pahinta koronaa ja edelleen tehdään etänä noin 3-4 työpäivää viikossa. Mut kukaan ei enää syytä mua eikä juokse pomolle kertomassa, että mä luon huonoa ilmapiiriä ja mun sähköpostit on vääränlaisia tai että mä aiheutan epävarmuutta uusissa kollegoissa.
Hei
Ottamatta kantaa alaan, niin suosittelen tarkistamaan kilpirauhasarvot, koska kilpirauhasen liikatoiminta aiheuttaa juuri tuollaista oireilua.
Itselläni liikatoiminnan akuutissa vaiheessa esimerkiksi pelkkä ajatus liittymisestä rampista moottoritielle aiheutti hillittömän tärinän ja sydämen hakkaamisen ja jännitystilan. Keho käy tuossa niin kierroksilla kokoajan, että siinä ei oo mitään järkee. Kuten ei tunnu olevan sunkaan jännittämisessä mitään järkeä noin monen kuukauden jälkeen enää. Tämä on helppo tarkistaa verikokeilla TSH, t4v j T3 v. Toki jotkin muutkin sairaudet voivat aiheuttaa moista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä huoli, aivan varmasti on muitakin ja aikanaan menee ohi.
Minä olen opettaja, opetan aikuisia. Sitä ennen olin alan töissä 15 vuotta. Minulle tuli muutama vuosi sitten uusia opettajakollegoita. Muiden kanssa sujui yhteistyö, mutta yhden kanssa takkuili.
Jonkin ajan päästä kävi ilmi, että hän on puhunut työyhteisössä minusta pahaa selän takana. Oli kuvaillut minua itseään täynnä olevaksi ja toisia arvostelevaksi. Annoin juttujen olla, mutta yhtenä päivänä esihenkilöltä tuli kutsu tapaamiseen. Tapaamisessa esihenkilö aloitti sillä mielellä, ettei minun asemassani olevan ole soveliasta alkaa neuvoa toisia ja jokainen on tasavertainen. Olin ihan hämmästynyt, mitä ne syytökset ovat. Sen uuden työntekijän mielestä olin mennyt liian pitkälle neuvoessani, että kannattaa varmistaa ennen luentoa, että audio toimii. Oli siinä kai muutakin, mistä hän ei ollut pitänyt. Yritin vain auttaa uutta kollegaa. Lopputulemana esihenkilö sanoi, että hän ei tiedä, mistä on kyse, mutta meillä kaikki ovat tasa-arvoisia ja yhtä osaavia ja minun on parasta sitoutua siihen tai on seuraamuksia.
Olin pitkään loukkaantunut, erittäin loukkaantunut. Ensinnäkin se etten tietääkseni ollut tehnyt mitään väärää ja toisaalta leimatuksi tuleminen ärsyttivät. Kaksi vuotta sen jälkeen se kollega vaihtoi työpaikkaa. Hän sanoi lähtiessään, että häntä jännitti liikaa. Jokainen luento aiheutti pelon ja hän oli kärsinyt paniikkikohtauksista. Sitä kautta vyyhti alkoi purkautua. Jännitys näkyi niin, että tulkitsee toisten sanat arvosteluksi ja luulee toisten ajattelevan itsestään negatiivisemmin kuin he todellisuudessa ajattelevat.
Ei kannata lähteä sille tielle. Muut todennäköisesti pitävät sinua osaavana kollegana.
Onneksi lähti pois. Tuosta sun kokemuksesta tulee mulle mieleen oma 3,5 vuoden piina.
Mulla alkoi kaikki siitä, kun tiimiin tuli uusia ihmisiä. Heillä oli kolmen kimppa. Sopivat yhdessä lounaille menosta ja ihmeellisesti päättivät keskenään kokousajoista, me vanhemmat tiimiläiset saatiin kalenterikutsuja, jotka ei sopineet.
Mulle kävi 2 kertaa niin, etten päässyt menemään kokoukseen silloin kun nämä olivat päättäneet ja laitoin kaikille sähköpostia, että kokousaika ei sopinut kalenteriini, toivoisin ensi kerralla huomioitavan kaikkien kalenterien tilanne. Seuraavana päivänä mulle tuli kutsu keskustelemaan pomon ja kutsun laittaneen tiimikaverin kanssa. Mun tiimikaveri piti viestiä aggressiivisena ja vetosi lähes itkien, että hän yrittää parhaansa, mutta mikään ei riitä. Mun oma näkemys taas oli, että yhteistyö on hankalaa, koska kaikkia ei oteta mukaan suunnitteluun ja jos järjestetään tiimikokouksia, pitää se aika valita niin, että kaikille sopii. Mun pomo oli sitä mieltä, että kun olen talossa pidempään ollut, ei se nyt niin tarkkaa ole, jos ei joka kokouksessa ole mukana ja pääsen kärryille ihan sillä, että kysyn, mitä on sovittu. Pomo mainitsi sanan joustamaton kuvaillessaan mun toimintatapaa.
Tuosta alkoi 3,5 vuoden ajanjakso, jossa tuo tiimikaveri hyppäsi valittamassa pomolle suunnilleen kaikesta. Siitä jos vastasin johonkin viestiin viiveellä tai liian lyhyesti, siitä, jos olin eri mieltä jostain ideasta ja siitäkin, kun mut valittiin yhteen työryhmään. Tuo työryhmäjuttu oli niin typerä. Tiimikaverin mielestä olisi pitänyt äänestää, kuka valitaan, eikä kysyä vaan, kuka menee ja sitten valita. En jaksa sellaisia vellomisia. Pomo sanoi yhdessä kehityskeskustelussa, että mä aiheutan epävarmuutta uudemmissa kollegoissa.
Olin lopulta työuupumuksen takia saikulla, koska mulla alkoi olla masennusoireita. Työhön menosta aamuisin tuli pakkopullaa ja siitä kun pakotti itseään käyttämään kivoja hymiöitä sähköposteissa. Loppuun piti laittaa jokin kannustava toivotus, tyyliin aurinkoista työpäivää kaikille. Semmoisia päälle liimattuja kliseitä, joita ohjattiin käyttämään muka hyvän työilmapiirin nimissä. Kun se ei mulle ollut luontaista ollenkaan. Hoidetaan asia tehokkaasti. Mulle henkilökohtaisesti ei merkitse mitään jotkut iloiset hymiöt pitkin sähköpostiviestejä ja ne päin vastoin ärsyttää.
Lopulta noin 3 vuotta siinä ahdingossa vellottuani hain kaikkia mahdollisia työpaikkoja. Kun lopulta tärppäsi ja pääsin pois, kiitin onneani, kun muut uudessa työpaikassa olivat asiallisia eikä mitään ammattiloukkaantujia. Nyt on menossa jo toinen työpaikka, joka on lähempänä kotia, ja täälläkin vallitsee työrauha. Nyt tosin ollut enemmän vaan etätöitä, kun siirryin tänne keskellä pahinta koronaa ja edelleen tehdään etänä noin 3-4 työpäivää viikossa. Mut kukaan ei enää syytä mua eikä juokse pomolle kertomassa, että mä luon huonoa ilmapiiriä ja mun sähköpostit on vääränlaisia tai että mä aiheutan epävarmuutta uusissa kollegoissa.
Kaikki sympatiat sinun puolelle. Uskomatonta, mitä Suomessa voi työelämässä sattua. Mihin on kadonnut erilaisuuden hyväksyminen? Vaikken ole työelämässä, hämmästelen yhdenmukaisuuden vaatimusta. Persooniahan me kaikki ollaan, eikä sen tulisi missään tilanteessa olla kiusaamiselle oikeutus, jos joku ei käytä nauravia hymiöitä viesteissä tai ei lähettele aurinkoisia syysterveisiä viestin lopussa. Koska kiusaamistahan tuo on, ettei saa tehdä rauhassa työtä.
Yksi professorini totesi viisaasti, että yhdenmukaisuuden vaade estää nerouden syntymistä. En tiedä/muista, keneltä ajatus lienee lainattu, mutta hyvin ilmaistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä huoli, aivan varmasti on muitakin ja aikanaan menee ohi.
Minä olen opettaja, opetan aikuisia. Sitä ennen olin alan töissä 15 vuotta. Minulle tuli muutama vuosi sitten uusia opettajakollegoita. Muiden kanssa sujui yhteistyö, mutta yhden kanssa takkuili.
Jonkin ajan päästä kävi ilmi, että hän on puhunut työyhteisössä minusta pahaa selän takana. Oli kuvaillut minua itseään täynnä olevaksi ja toisia arvostelevaksi. Annoin juttujen olla, mutta yhtenä päivänä esihenkilöltä tuli kutsu tapaamiseen. Tapaamisessa esihenkilö aloitti sillä mielellä, ettei minun asemassani olevan ole soveliasta alkaa neuvoa toisia ja jokainen on tasavertainen. Olin ihan hämmästynyt, mitä ne syytökset ovat. Sen uuden työntekijän mielestä olin mennyt liian pitkälle neuvoessani, että kannattaa varmistaa ennen luentoa, että audio toimii. Oli siinä kai muutakin, mistä hän ei ollut pitänyt. Yritin vain auttaa uutta kollegaa. Lopputulemana esihenkilö sanoi, että hän ei tiedä, mistä on kyse, mutta meillä kaikki ovat tasa-arvoisia ja yhtä osaavia ja minun on parasta sitoutua siihen tai on seuraamuksia.
Olin pitkään loukkaantunut, erittäin loukkaantunut. Ensinnäkin se etten tietääkseni ollut tehnyt mitään väärää ja toisaalta leimatuksi tuleminen ärsyttivät. Kaksi vuotta sen jälkeen se kollega vaihtoi työpaikkaa. Hän sanoi lähtiessään, että häntä jännitti liikaa. Jokainen luento aiheutti pelon ja hän oli kärsinyt paniikkikohtauksista. Sitä kautta vyyhti alkoi purkautua. Jännitys näkyi niin, että tulkitsee toisten sanat arvosteluksi ja luulee toisten ajattelevan itsestään negatiivisemmin kuin he todellisuudessa ajattelevat.
Ei kannata lähteä sille tielle. Muut todennäköisesti pitävät sinua osaavana kollegana.
Onneksi lähti pois. Tuosta sun kokemuksesta tulee mulle mieleen oma 3,5 vuoden piina.
Mulla alkoi kaikki siitä, kun tiimiin tuli uusia ihmisiä. Heillä oli kolmen kimppa. Sopivat yhdessä lounaille menosta ja ihmeellisesti päättivät keskenään kokousajoista, me vanhemmat tiimiläiset saatiin kalenterikutsuja, jotka ei sopineet.
Mulle kävi 2 kertaa niin, etten päässyt menemään kokoukseen silloin kun nämä olivat päättäneet ja laitoin kaikille sähköpostia, että kokousaika ei sopinut kalenteriini, toivoisin ensi kerralla huomioitavan kaikkien kalenterien tilanne. Seuraavana päivänä mulle tuli kutsu keskustelemaan pomon ja kutsun laittaneen tiimikaverin kanssa. Mun tiimikaveri piti viestiä aggressiivisena ja vetosi lähes itkien, että hän yrittää parhaansa, mutta mikään ei riitä. Mun oma näkemys taas oli, että yhteistyö on hankalaa, koska kaikkia ei oteta mukaan suunnitteluun ja jos järjestetään tiimikokouksia, pitää se aika valita niin, että kaikille sopii. Mun pomo oli sitä mieltä, että kun olen talossa pidempään ollut, ei se nyt niin tarkkaa ole, jos ei joka kokouksessa ole mukana ja pääsen kärryille ihan sillä, että kysyn, mitä on sovittu. Pomo mainitsi sanan joustamaton kuvaillessaan mun toimintatapaa.
Tuosta alkoi 3,5 vuoden ajanjakso, jossa tuo tiimikaveri hyppäsi valittamassa pomolle suunnilleen kaikesta. Siitä jos vastasin johonkin viestiin viiveellä tai liian lyhyesti, siitä, jos olin eri mieltä jostain ideasta ja siitäkin, kun mut valittiin yhteen työryhmään. Tuo työryhmäjuttu oli niin typerä. Tiimikaverin mielestä olisi pitänyt äänestää, kuka valitaan, eikä kysyä vaan, kuka menee ja sitten valita. En jaksa sellaisia vellomisia. Pomo sanoi yhdessä kehityskeskustelussa, että mä aiheutan epävarmuutta uudemmissa kollegoissa.
Olin lopulta työuupumuksen takia saikulla, koska mulla alkoi olla masennusoireita. Työhön menosta aamuisin tuli pakkopullaa ja siitä kun pakotti itseään käyttämään kivoja hymiöitä sähköposteissa. Loppuun piti laittaa jokin kannustava toivotus, tyyliin aurinkoista työpäivää kaikille. Semmoisia päälle liimattuja kliseitä, joita ohjattiin käyttämään muka hyvän työilmapiirin nimissä. Kun se ei mulle ollut luontaista ollenkaan. Hoidetaan asia tehokkaasti. Mulle henkilökohtaisesti ei merkitse mitään jotkut iloiset hymiöt pitkin sähköpostiviestejä ja ne päin vastoin ärsyttää.
Lopulta noin 3 vuotta siinä ahdingossa vellottuani hain kaikkia mahdollisia työpaikkoja. Kun lopulta tärppäsi ja pääsin pois, kiitin onneani, kun muut uudessa työpaikassa olivat asiallisia eikä mitään ammattiloukkaantujia. Nyt on menossa jo toinen työpaikka, joka on lähempänä kotia, ja täälläkin vallitsee työrauha. Nyt tosin ollut enemmän vaan etätöitä, kun siirryin tänne keskellä pahinta koronaa ja edelleen tehdään etänä noin 3-4 työpäivää viikossa. Mut kukaan ei enää syytä mua eikä juokse pomolle kertomassa, että mä luon huonoa ilmapiiriä ja mun sähköpostit on vääränlaisia tai että mä aiheutan epävarmuutta uusissa kollegoissa.
Kaikki sympatiat sinun puolelle. Uskomatonta, mitä Suomessa voi työelämässä sattua. Mihin on kadonnut erilaisuuden hyväksyminen? Vaikken ole työelämässä, hämmästelen yhdenmukaisuuden vaatimusta. Persooniahan me kaikki ollaan, eikä sen tulisi missään tilanteessa olla kiusaamiselle oikeutus, jos joku ei käytä nauravia hymiöitä viesteissä tai ei lähettele aurinkoisia syysterveisiä viestin lopussa. Koska kiusaamistahan tuo on, ettei saa tehdä rauhassa työtä.
Yksi professorini totesi viisaasti, että yhdenmukaisuuden vaade estää nerouden syntymistä. En tiedä/muista, keneltä ajatus lienee lainattu, mutta hyvin ilmaistu.
Naulan kantaan osuit. Työpaikalla olisi parempi olla sekä uusien aloittajien että kokeneiden konkareiden, jos hyväksytään erilaisuus ja erilaiset tavat tehdä työtä. Suomalaisessa työelämässä on vikana, että uusien pitäisi olla samalla tasolla heti kuin 20 vuotta työtä tehneiden. Ei katsota hyväksyen tuoreutta. Tämähän se ap:n ongelma myös on. Toisaalta osa uusista tulokkaista on niin itseään täynnä, että kyttäävät vanhempia kollegoita uhkana. Minulle naureskeltiin aiemmassa työpaikassani ja koin sen loukkaavana. Mitä sitten jos jalka ei toimi kunnolla, mitä sitten jos en hallitse muotitermejä. Minä teen työni paremmin kuin 90% koko henkilöstöstä ja työ on minulle tärkeä arvo. Minulla on kokemusta ja viisautta, vaikken sitä joka hetki korosta. Hyväksyn joukkoon keltanokat ja yritän imeä heiltä tuoretta tietoa esim. digi-asioista. Kas kun ei ole omaa vikaa, ettei pääse aina uusimpien sovellusten koulutuksiin. Kysyin uudelta työntekijältä, onko blogitekstini ajan mukainen ja sain hyviä kommentteja, joiden varassa pyrin parantamaan. Hyväksyntä on tärkeää, puolin ja toisin.
Komppaan kommentoijaa, joka epäili sinun uudelleenelävän jotain traumaattista, lamaannuttavaa muistoa.
Minulla on taustalla samanlainen aivan outo kokemus. Työpaikka oli ilmapiiriltään sellainen, etten muistanut mitään mitä olin osannut. Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti: minulta jäi kahvinkeittimen tippalukko kiinni ja unohtelin jopa toimiston ovien lukitsemisen, mikä on ennenkuulumatonta tunnollisen perusluonteeni takia. Kollegat olivat mukavia, mutta uskomattoman pikkutarkkoja. Jotenkin se normaali uuden työpaikan pikkujännitys muuttui täydeksi rimakauhuksi tuossa työpaikassa.
Minulla oli koulutus ja kokemusta vastaavasta työstä, mutta korvasin paikallisen Mestarin, joka oli ollut tehokas ja pidetty. Minusta löytyi liikaa moitittavaa suhteessa suvereeniin taituriin ja lamaannuin. Täsmälleen sama työ eri osastolla vähän heikkotasoisemman edeltäjän korvaajana sujuikin jo paremmin, en tukehtunut omaan riittämättömyyden tunteeseeni.