Te, jotka ette kaipaa ihmissuhteita: oletteko aina olleet yksin viihtyviä vai muuttuneet sellaisiksi huonojen kokemusten vuoksi?

Aina olen viihtynyt hyvin itsekseni. En ole milloinkaan tuntenut itseäni yksinäiseksi yksin ollessani, muiden seurassa sen sijaan jatkuvasti.

Olen viihtynyt aina yksin. Huonoja kokemuksia on tullut kuten lähes kaikille mutta onneksi en ole katkeroituvaa tyyppiä. Elämä on varmasti raskasta jos jää vatvomaan pitkäksi aikaa.

Olen aina ollut yksiin viihtyvä. Lapsena jo tykkäsin olla yksin ajattelemassa omia juttujani, lukemassa tms. Koulussakaan en halunnut kavereita, olisin vaan halunnut että minut jätettäisiin rauhaan (eikä kiusattaisi). Joskus teini-iässä oli lyhyt aika jolloin olisin halunnut kavereita, bileitä tms mitä muutkin nuoret näyttivät harrastavan. Mutta ei ne halunneet outoa kirjatoukkanörttiä porukoihinsa. Joten jatkoin vaan lukemista, tietokonepelejä tms ja pian olin taas tyytyväinen itsekseni oloon. Aikuisikäni olen aina asunut yksin ilman mitään miehiä tai edes ystäviä tai kavereita. Varsin onnellisena.

Sekä että. Olen aika itsekseni viihtyvä ollut aina, mutta huonot kokemukset ovat tehneet minusta täysin erakon.

Höpö höpö taas. Ei ole huonoja kokemuksia enkä ole ollut nuorena yksin. Nuorena kuuluukin olla ne kaverit tärkeitä, vanhempana ei jaksaisi sellaista jatkuvaa yhteydenpitoa.

Sitä kyllä ihmettelen että mihin niitä ystäviä tarvitsee aikuinen perheellinen. Miksi on niin tärkeää saada jutuilleen (monella ne jutut on vielä loputonta valitusta) sellaisia kuulijoita, joista ei oikeasti ole edes kovin kiinnostunut. Tai vieraita synttäreille. Onko se siksi, että pitää saada kuvia someen, vai mikä?

En ole ikinä kaivannut muiden ihmisten seuraa. Yksin on paljon mukavampaa.

Vierailija kirjoitti:

Sekä että. Olen aika itsekseni viihtyvä ollut aina, mutta huonot kokemukset ovat tehneet minusta täysin erakon.

Ja lisään vielä, että tiedän kyllä että huonoja kokemuksia tulee ihan jokaiselle. Mutta olen jotenkin liian erakoitunut eikä jaksa nähdä vaivaa löytääkseen niitä mukavia tyyppejä. Ja kun ei minussa oikein ole mitään kiinnostavaa kuitenkaan. Olen tylsä tyyppi eikä minussa ole mitään mistä kukaan kiinnostuisi.

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö taas. Ei ole huonoja kokemuksia enkä ole ollut nuorena yksin. Nuorena kuuluukin olla ne kaverit tärkeitä, vanhempana ei jaksaisi sellaista jatkuvaa yhteydenpitoa.

Sitä kyllä ihmettelen että mihin niitä ystäviä tarvitsee aikuinen perheellinen. Miksi on niin tärkeää saada jutuilleen (monella ne jutut on vielä loputonta valitusta) sellaisia kuulijoita, joista ei oikeasti ole edes kovin kiinnostunut. Tai vieraita synttäreille. Onko se siksi, että pitää saada kuvia someen, vai mikä?

Minulle ei kyllä ollut edes lapsena eikä nuorena. Olen aina tykännyt olla itsekseni, en ole milloinkaan tuntenut itseäni yksinäiseksi.

Olen noudattanut stoalaista filosofiaa ja ollut tahdonvastaisessa selibaatissa pitkän tovin. Se kasvattaa luonnetta, sillä mikä ei tapa, vahvistaa. Ennen noudatin epikurolaista hedonistista filosofiaa ja irstailin paljonkin, mutta olin jatkuvasti voimaton. Tahdonvastaisen selibaatin ansiosta olen saanut voimani takaisin. Kärsimys jalostaa, kuten tiedämme. 

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö taas. Ei ole huonoja kokemuksia enkä ole ollut nuorena yksin. Nuorena kuuluukin olla ne kaverit tärkeitä, vanhempana ei jaksaisi sellaista jatkuvaa yhteydenpitoa.

Sitä kyllä ihmettelen että mihin niitä ystäviä tarvitsee aikuinen perheellinen. Miksi on niin tärkeää saada jutuilleen (monella ne jutut on vielä loputonta valitusta) sellaisia kuulijoita, joista ei oikeasti ole edes kovin kiinnostunut. Tai vieraita synttäreille. Onko se siksi, että pitää saada kuvia someen, vai mikä?

Ei se tuollaista ole.

Huonojen kokemusten myötä. Ei ihmisiin voi luottaa kun kaikki valehtelee

Aina viihtynyt yksin. Kokemukset ihmisistä pääosin hyviä, mutta se ei ole innostanut hakeutumaan kenenkään seuraan pidemmäksi aikaa. Olen huomannut, että naisenkaipuukin taitaa olla enimmäkseen vain seksinkaipuuta.

Kavereita kyllä olisi, mutta en jaksa ylläpitää niitä ja toisaalta juuri siksi minuunkaan ei olla paljoa yhteydessä. Aluksi se tuotti välirikkoja, koska kumpikaan ei ymmärretty toisiamme, mutta kun aikuisena kerroin, että minulle riittää jos nähdään puolen vuoden välein ja sit istutaan ihan ajan kanssa juttelemassa puolen vuoden tapahtumat. Kaveritkin sitten ymmärsi, että okei se ei johdu heistä, joten nykyään soittavat about puolen vuoden välein että laitetaanko kahvit tulille ja muun ajan antavat minun olla, jos en itse jostain syystä soita aikaisemmin, että nyt ois enemmän aikaa jutella. Ja silloin kun tavataan, en siis juttele itsestäni, koska elämässäni ei varsinaisesti tapahtu mitään, mutta mielelläni kuuntelen sitten super aktiivisia kavereita, mitä heille kuuluu.

Ennen en kaivannut parisuhdettakaan, koska se tarkoitti yhdessä oloa ja minä en vaan jaksa nähdä koko ajan jotain vierelläni. Tosin olen nykyisin ollut jo 12v suhteessa, mutta se johtuu varmaan siitä, että puoliso on hyvin samanlainen joten osaa antaa tilaa ilman, että minun pitää selittää miksi sitä haluan.

Mutta sit toisaalta, vaikka rakastan omaa aikaa ja hiljaisuutta, olen introvertti ja sosiaaliset tilanteet on raskaita, silti sisaruksiin ja vanhempiin minulla taas on tosi lämpimät välit. Lähes joka päivä nähdään. Käyn juomassa iltakahvit tai saunomassa, tai hoidan elukat sillä välin kun käyvät kaupungissa tai sitten vain käydään jossain yhdessä. Että tavallaan olen yksin, tavallaan en. Nautin yksinolosta, mutta silti on myös suhde ja läheiset välit perheeseen.

Huonojen kokemusten vuoksi.

Olen niin erilainen, että en viihdy taviksien seurassa.

7 1/2 vuotta fyysistä ja psyykkistä koulukiusaamista opetti olemaan yksin. Introvertiksi opitaan.

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö taas. Ei ole huonoja kokemuksia enkä ole ollut nuorena yksin. Nuorena kuuluukin olla ne kaverit tärkeitä, vanhempana ei jaksaisi sellaista jatkuvaa yhteydenpitoa.

Sitä kyllä ihmettelen että mihin niitä ystäviä tarvitsee aikuinen perheellinen. Miksi on niin tärkeää saada jutuilleen (monella ne jutut on vielä loputonta valitusta) sellaisia kuulijoita, joista ei oikeasti ole edes kovin kiinnostunut. Tai vieraita synttäreille. Onko se siksi, että pitää saada kuvia someen, vai mikä?

Joo, ystävyys on someajan keksintö. On taas ymmärrys huipussaan...

Olen joutunut pakon edessä tottumaan erakoksi koska ihmiset ei ole koskaan pitäneet minusta. Luulen, että olen aspergerpiirteinen tms. outo. Koulussa yritin kovasti saada kavereita mutta minua vaan kiusattiin. Teininäkin kiusattiin ja jätettiin porukoista ulos. Opiskeluaikana yliopistolla ei kiusattu mutta kukaan ei myös halunnut olla mun kanssa missään tekemisissä, ryhmätyöt sain tehdä yksikseni jne. Enkä koskaan ole miestäkään löytänyt aktiivisesta etsinnästä huolimatta, joten eiköhän sitä mennä tässä neitsyenä hautaan.

Johonkin 30 v asti yksinäisyys usein ahdisti kovin ja aina yritin tehdä uusia alkuja, joissa menisin uusiin harrastuksiin tms saadakseni ystäviä. Mutta ei minusta ihmiset koskaan pitäneet ja lopulta hyväksyin sen. Pakon edessä sit äon vuosien varrella oppinut ensin sietämään yksinäisyyttä, nyt 45 v iässä jopa nautin siitä.

Vierailija kirjoitti:

Kavereita kyllä olisi, mutta en jaksa ylläpitää niitä ja toisaalta juuri siksi minuunkaan ei olla paljoa yhteydessä. Aluksi se tuotti välirikkoja, koska kumpikaan ei ymmärretty toisiamme, mutta kun aikuisena kerroin, että minulle riittää jos nähdään puolen vuoden välein ja sit istutaan ihan ajan kanssa juttelemassa puolen vuoden tapahtumat. Kaveritkin sitten ymmärsi, että okei se ei johdu heistä, joten nykyään soittavat about puolen vuoden välein että laitetaanko kahvit tulille ja muun ajan antavat minun olla, jos en itse jostain syystä soita aikaisemmin, että nyt ois enemmän aikaa jutella. Ja silloin kun tavataan, en siis juttele itsestäni, koska elämässäni ei varsinaisesti tapahtu mitään, mutta mielelläni kuuntelen sitten super aktiivisia kavereita, mitä heille kuuluu.

Ennen en kaivannut parisuhdettakaan, koska se tarkoitti yhdessä oloa ja minä en vaan jaksa nähdä koko ajan jotain vierelläni. Tosin olen nykyisin ollut jo 12v suhteessa, mutta se johtuu varmaan siitä, että puoliso on hyvin samanlainen joten osaa antaa tilaa ilman, että minun pitää selittää miksi sitä haluan.

Mutta sit toisaalta, vaikka rakastan omaa aikaa ja hiljaisuutta, olen introvertti ja sosiaaliset tilanteet on raskaita, silti sisaruksiin ja vanhempiin minulla taas on tosi lämpimät välit. Lähes joka päivä nähdään. Käyn juomassa iltakahvit tai saunomassa, tai hoidan elukat sillä välin kun käyvät kaupungissa tai sitten vain käydään jossain yhdessä. Että tavallaan olen yksin, tavallaan en. Nautin yksinolosta, mutta silti on myös suhde ja läheiset välit perheeseen.

Joo mulla on sikäli samaa, että olen kyllä oman perheeni (vanhemmat ja veljeni) kanssa tekemisissä lähes päivittäin. Ja työpaikalla juttelen työkavereideni kanssa. Mutta mitään varsinaista seuraelämää mulla ei ole. Enkä oikein kaipaakaan sellaista kuin ajoittain. Mutta siinä pitäisi olla sitten juuri sellaista seuraa, jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen. En jaksa esittää seurallisempaa kuin todellisuudessa olen, yritin sitä nuorena eikä siitä tullut mitään.

T:se erakoitunut.

Vierailija kirjoitti:

Huonojen kokemusten myötä. Ei ihmisiin voi luottaa kun kaikki valehtelee

Miksi sinä valehtelet?