Kärsivätkö tietämänne "yksinäiset" yksinolosta?

Aika moni kyllä oikeasti viihtyy yksin eikä kaipaakaan seuraa. Sosiaalisen ihmisen on usein vaikea ymmärtää vähemmän sosiaalista ja sitä, että hän nauttii eri asioista kuin hän itse.

Minä olen yksinäinen ja nautin siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksinäinen ja nautin siitä. 

Ethän sinä siinä tapauksessa ole yksinäinen, vaan yksin viihtyvä. Yksinäisyys tarkoittaa nimenomaan sitä, että on yksin vastoin omaa tahtoaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksinäinen ja nautin siitä. 

Ethän sinä siinä tapauksessa ole yksinäinen, vaan yksin viihtyvä. Yksinäisyys tarkoittaa nimenomaan sitä, että on yksin vastoin omaa tahtoaan.

Kyllä kai yksinäisyys on enemmänkin tunnetila. Tunnen yleensä itseni yksinäiseksi lähinnä isossa porukassa, mutta en yksin ollessani.

Minullakin on juuri noin, että tunnen itseni yksinäiseksi ollessani muiden seurassa, en yksin ollessani.

Yksinäiset ihmiset eivät uskalla ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan, vaan sysäävät vastuun onnestaan muiden kannettavaksi. Äitini pahinta laatua, syyllistää lapsia joka välissä ja mm. aikuisten lasten omat syntymäpäivät pitäisi viettää hänen luona. Itse ei liikahdakkaan kotoaan, sinne vaan pitäisi muiden mennä istumaan ja häntä viihdyttämään. Valittaa miten yksinäinen on.

Yksinäisyys on tylsän ja mielikuvituksettoman ihmisen mielentila. Aktiivinen ihminen keksii tekemistä enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja.

Erosin 11v sitten miehestäni. Nautin yksin olosta täysin siemauksin. Jotkut ei yäärrä, mutta se on heidän migreeni.

En ole kaivannut muiden seuraa sitten nuoruusvuosien. En kyllä osaa sanoa, kaipasinko silloinkaan aidosti vai olinko muiden seurassa vain siksi, että "niin nyt vain kuuluu tehdä".

Moni kärsii yksinäisyydestä tiettyjen "asioiden" ja tilanteiden suhteen.  Normiarjessa on ihan helppoa elää yksinkin.

Parisuhde ei tee ketään automaattisesti onneliseksi ja yksin asuva ei myöskään tee mm. minusta yksinäistä, viihdyn yksin, ei mitään ongelmaa, mutta viihdyn myös seurassa, väitän että omaan enempi oikeita ystäviä kuin moni pariskunta yhteensä. Toisaalta olen vapaa ja en tarvitse selitellä tekemisiäni kellekään jos en tahdo. No muutamat pariskunnat välttelevät kun pelkäävät mun olevan uhka heidän liitolleen, todella vakaalla pohjalla on heidän liittonsa, en jaksa uskoa että onni tulee yksin pakkoseurustelusta.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset ihmiset eivät uskalla ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan, vaan sysäävät vastuun onnestaan muiden kannettavaksi. Äitini pahinta laatua, syyllistää lapsia joka välissä ja mm. aikuisten lasten omat syntymäpäivät pitäisi viettää hänen luona. Itse ei liikahdakkaan kotoaan, sinne vaan pitäisi muiden mennä istumaan ja häntä viihdyttämään. Valittaa miten yksinäinen on.

Yksinäisyys on tylsän ja mielikuvituksettoman ihmisen mielentila. Aktiivinen ihminen keksii tekemistä enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja.

Todiin 😅 Käsittele äititraumasi niin ei tarvitse lorvia vauvapalstalla syyttelemässä (tässä tapauksessa yksinäisiä) ihmisiä siitä että he kaikki ovat kuin äitisi.

Minä olen kai "yksinäinen". 35v, yksin asuva, ei kumppania, ei lapsia, ei edes lemmikkejä.

Ei minua haittaa pätkääkään. Olen myös aseksuaali, joten en koe mitään halua seurustella edes "huvin vuoksi". Jossain vaiheessa kaverit yrittivät minua parittaa kunnes tajusivat, että turhaa hommaa, kun ei minua kiinnosta.

Olisin halunnut kumppanin, siis hyvän kumppanin. Koskaanhan ei tiedä kun suhteen aloittaa, miksi se muotoutuu, mutta olisin halunnut olla se onnekas, jolla olisi ollut reilu, hyväsydäminen, luotettava mies jakamassa elämää. Erehdyin pari kertaa suhteeseen juuri päinvasyaisten miesten kanssa. Kun on ns. parisuhdetyyppiä, yksineläminen ei ole kiva asia. Mutta minkäs voi. Voi siis sanoa että kärsin. En syytä ketään muuta kuin itseäni ja hiukan myös huonoa tuuria elämän sattumusten pyörteessä.

Pari tuntemaani kärsii, ja haluaisivat ystäviä ja/tai parisuhteen. Useimmat eivät kärsi ja ovat omasta valinnastaan erakkoeläjiä. Olen itsekin sellainen, teen täysin etätyötä, ei ole miestä, ystäviä tai kavereita, vanha äiti soittelee ehkä parin viikon välein ja siinä mun sosiaalisuus. Tykkään elää näin enkä kaipaa ketään elämääni.

Kyllä myös ihmisellä itsellään on vastuu ystävien ja kavereiden saamisesta, mikäli niitä haluaa. Pitää olla aktiivinen ja käydä eri paikoissa, jos on kaikki päivät vain kotona, niin eiväthän tuntemattomat ihmiset tule noin vain soittelemaan ovikelloa ja pyytämään liittymään seuraansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksinäinen ja nautin siitä. 

Ethän sinä siinä tapauksessa ole yksinäinen, vaan yksin viihtyvä. Yksinäisyys tarkoittaa nimenomaan sitä, että on yksin vastoin omaa tahtoaan.

Kyllä kai yksinäisyys on enemmänkin tunnetila. Tunnen yleensä itseni yksinäiseksi lähinnä isossa porukassa, mutta en yksin ollessani.

Tämä voi olla vähän kulttuuri- tai kielenkäyttökysymyskin. Joidenkin oikein vanhojen mielestä yksinäinen on sama, kuin että ei ole naimisissa. Tämä on tietysti nykyajan ihmisen mielestä vaikea käsittää. 

En ole varsinaisesti yksinäin, koska ystäviä löytyy, mutta nautin jokatapauksessa eniten yksinolosta. Ihmisten seurassa oleminen on jotenkin todella raskasta ja uuvuttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ei tee ketään automaattisesti onneliseksi ja yksin asuva ei myöskään tee mm. minusta yksinäistä, viihdyn yksin, ei mitään ongelmaa, mutta viihdyn myös seurassa, väitän että omaan enempi oikeita ystäviä kuin moni pariskunta yhteensä. Toisaalta olen vapaa ja en tarvitse selitellä tekemisiäni kellekään jos en tahdo. No muutamat pariskunnat välttelevät kun pelkäävät mun olevan uhka heidän liitolleen, todella vakaalla pohjalla on heidän liittonsa, en jaksa uskoa että onni tulee yksin pakkoseurustelusta.

Olihan se huvittavaa itselläkin kun 47 vuotiaana jäin leskeksi ja muutama tuttu pariskunta alkoi vältellä minua. Pelkäsivät rouvat vissiin, että alan heidän puolisonsa kanssa touhuun keittiön pöydällä Bostonkakun päällä. Sittemmin muutin ja ostin talon jossa työpaja, ja hetkeäkään en ole yksinäisyyttä kokenut, tuttavia ja ystäviä löytyi pian, vaikka vähän tangertelua oli alkuun uuden kielen kanssa, tästä jo 12 vuotta kulunut ja edelleen olen yksinviihtyvä touhuaja ja menijä. 

Ei minulla mitään ystävyyttä vastaan olisi, mikäli elämääni sattuisi osumaan juuri sellainen ihminen, jonka kanssa tulisin hyvin juttuun. Mutta ei minulla minkäänlaista tarvetta sellaiselle ole, viihdyn hyvin itsekseni.

Pari kaikentietävää pariskuntaa esittää minulle jatkuvasti, että ihminen on laumaeläin eikä tykkää olla yhtään yksin. Omat vanhemmatkin olivat samalla näkökannalla. Olen ollut nyt 24 v. leski enkä sitäpaitsi ole koskaan tuntenut olevani joku laumaeläin vaan enemmänkin individualisti, joka elää ja tekee kuten haluaa.