Kärsivätkö tietämänne "yksinäiset" yksinolosta?

Tiedän kai yksinäisen ihmisen joka kärsii siitä? Esittää ulospäin kyllä toista mutta sitten tulee ihme passiivis-aggressiivis puuskahduksia kun on niin yksinäinen.

No on hänellä perhettä ja enemmän kavereita kun itselläni. Ulospäin esittää toista.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni kyllä oikeasti viihtyy yksin eikä kaipaakaan seuraa. Sosiaalisen ihmisen on usein vaikea ymmärtää vähemmän sosiaalista ja sitä, että hän nauttii eri asioista kuin hän itse.

No ei ihan näinkään aina. Minä olen erittäin sosiaalinen ja tulen ihmisten kanssa toimeen mutta väsyn nopeesti. Koen myös olevani yksinäinen, jotenkin "ulkopuolella" muista mutta en millään tavalla kärsi siitä. Kavereita ei oikeastaan ole mutta kaksi yltiöihanaa ystävää joiden kanssa ajoittain vietän aikaa. En kaipaa edes kavereita.

Voiko tätä oikeastaan yksinäisyydeksi sanoa koska yksinäisyys ja yksin omissa oloissaan viihtyvä ei ole sama. Mutta kuten sanoin, tunnen itseni yksinäiseksi, olen aina tuntenut. En pidä sitä kuitenkaan pahana. Vaikea selittää  :)  Samaten olen iloinen ja se on yleensä ensimmäinen luonnehdinta jonka ihmiset minusta sanoo, silti olen äärettömän melankolinen mutta rakastan sitä oloa. Koska se ei ole sama kuin surullinen.

Tunnen vain yhden yksinäisen, joka myös kärsii yksinäisyydestään. Hänellä on vanhemmat jo kuolleet, sisaruksia, puolisoa ja lapsia ei ole. Ei ystäviä eikä juuri kavereitakaan. Oli pitkään työkyvyttömyyseläkkeellä eli ei ollut edes työkavereita. Nyt jo vanhuuseläkkeellä. Sairastaa keskivaikeaa masennusta, johon on lääkitys. Joskus satunnaisesti tavataan ja on kertonut yksinäisyydestään. Ja kertonut, että joskus menee viikkoja, ettei käy muualla kuin pikaisesti lähikaupassa. Välillä pakottaa itsensä lähtemään ulos kävelylle, joka jonkin verran parantaa mielialaa, mutta ei poista yksinäisyyttä. 

Kai ne kärsii kun ei ne muuten tulis mun luokse aina puhumaan mulle mitälie ja kyselemään mun kuulumisia. Aina vaan kyselee ja kyselee ja kyselee lisää mun kuulumisia. Eli ilmeisesti ne ei todellakaan viihdy itsekseen kun ne aina väkisin tuppautuu mun seuraan ja oikein suuttuu jos en suostu juttusille niiden kanssa, suuttuu oikein kunnolla.

Eli ei, en painosta niitä sosiaalisuuteen, vaan tahdon vain päästä eroon heistä. En minä osaa heitä auttaa, en minä ole heidän terapeuttinsa, en minä tiedä mikä heille olisi hyväksi. Mutta minulle heidän seuransa on haitaksi, tosi rasittavaa seuraa, ei niitä jaksa, älyttömän väsyttäviä ihmisiä, polttaa mun kaiken energian loppuun.

Eikä niistä pääse eroon sillä että sata kertaa sanon niille "jätä mut rauhaan!" Kun ei ne jätä mua rauhaan, suuttuu vaan lisää, uhkailee, huutaa,... ihan sairaita ihmisiä, väkivaltaisia. Eihän väkivaltaisia ihmisiä voi auttaa! Ei ihme että ne on yksinäisiä kun ne vaan huutaa muille ihmisille kurkku suorana päivät pitkät, joten tietysti muut ihmiset pakenee niitä, tietysti ne jää yksin. Ja sitten kun muut häipyy (tai pakenee henkensä edestä) niin ne valittaa että ne "ghostattiin" tai hylättiin. Tsiisus yksinäiset on sairaita, jotain vinksahtaneita raivoavia sosiopaatteja, täysillä vaan raivoo muille ihmisille päivät pitkät.

Eli oikeestaan se niiden aggressio-ongelma pitäisi varmaan korjata ihan ensimmäisenä. Vasta sitten voisi korjata niiden muita ongelmia, kuten vaikkapa yksinäisyyttä. Mutta eihän se niiden aggressio-ongelma korjaannu jos ne itse ei mene hoitoon, ja ilmeisesti Suomessa niitä ei pakoteta hoitoon.

Olen yksinäinen ja kärsin siitä. Ei muita joille puhua kuin tämä palsta, ja täältäkin yleensä poistetaan kaikki.

Minulla ei siis ole ystäviä, kavereita, tuttuja, työkavereita jne. Sukuakaan ei kiinnosta.

No näitä ei ole suurimman osan elämästä ollutkaan, mutta välillä on ollut parisuhteita.

Parisuhdekin riittäisi minulle, mutta en hyvää sellaista saa. Turpiin tulee aina, ihan sananmukaisestikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni kyllä oikeasti viihtyy yksin eikä kaipaakaan seuraa. Sosiaalisen ihmisen on usein vaikea ymmärtää vähemmän sosiaalista ja sitä, että hän nauttii eri asioista kuin hän itse.

No ei ihan näinkään aina. Minä olen erittäin sosiaalinen ja tulen ihmisten kanssa toimeen mutta väsyn nopeesti. Koen myös olevani yksinäinen, jotenkin "ulkopuolella" muista mutta en millään tavalla kärsi siitä. Kavereita ei oikeastaan ole mutta kaksi yltiöihanaa ystävää joiden kanssa ajoittain vietän aikaa. En kaipaa edes kavereita.

Voiko tätä oikeastaan yksinäisyydeksi sanoa koska yksinäisyys ja yksin omissa oloissaan viihtyvä ei ole sama. Mutta kuten sanoin, tunnen itseni yksinäiseksi, olen aina tuntenut. En pidä sitä kuitenkaan pahana. Vaikea selittää  :)  Samaten olen iloinen ja se on yleensä ensimmäinen luonnehdinta jonka ihmiset minusta sanoo, silti olen äärettömän melankolinen mutta rakastan sitä oloa. Koska se ei ole sama kuin surullinen.

Sosiaalisuus ei tarkoita sitä, että tulee toimeen kaikkien kanssa, vaan seurallisuutta eli sitä, että viihtyy muiden seurassa. Sinun tapauksessasi kyse ei ole sosiaalisuudesta, vaan hyvistä sosiaalisista taidoista, jotka ovat eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiset ihmiset eivät uskalla ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan, vaan sysäävät vastuun onnestaan muiden kannettavaksi. Äitini pahinta laatua, syyllistää lapsia joka välissä ja mm. aikuisten lasten omat syntymäpäivät pitäisi viettää hänen luona. Itse ei liikahdakkaan kotoaan, sinne vaan pitäisi muiden mennä istumaan ja häntä viihdyttämään. Valittaa miten yksinäinen on.

Yksinäisyys on tylsän ja mielikuvituksettoman ihmisen mielentila. Aktiivinen ihminen keksii tekemistä enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja.

Onpa tyhmästi ajateltu että yksinäinen ei voi olla aktiivinen. Itse olen yksinäinen sillä olen menettänyt kaikki läheiseni. Täytän aikani opiskelemalla kahta luovaa alaa online(maailman huippuopejen johdolla) ja minulla on todellakin opiskeltavaa ja luovaa tekemistä enemmän kuin tunteja vuorokaudessa. Viihdyn yksin hommieni parissa ja koen kaikki sosiaaliset jutut rasituksena joka vie aikaa tärkeistä harrastuksista. Tosin yksi näistä opiskelemistani aiheista johtaa ryhmätyöskentelyyn jota opin vetämään.

Viihdyn sukulaisteni seurassa, mutta muuten en pahemmin kaipaa seuraa. En halua muita ihmissuhteita sukulaisten lisäksi.

Pahimmillaan voi kärsiä sekä yksin että seurassa.

Meidän talossamme on 77 asuntoa ja 110 asukasta.  Joten  yksin asuvia on oltava,  Haamu ja salaasukkaita voi myös olla,  -Asuinseutumme muistuttaa lähinnä kuollutta.

Monilla on harhaluulo, että yksinäisillä ei ole seksielämää. Kyllä vaan on ja ehkä parempaa kun pariskunnilla.

Eiköhän se riipu siitä henkilöstä. Ei varmaan kaikki siitä nauti. Itse olin viime kesänä yli kuukauden ilman, että näin oikeasti yhtään ketään ihmistä mökillä. En seonnut. Hauskaa oli, ja hyvin tuli kalaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni kyllä oikeasti viihtyy yksin eikä kaipaakaan seuraa. Sosiaalisen ihmisen on usein vaikea ymmärtää vähemmän sosiaalista ja sitä, että hän nauttii eri asioista kuin hän itse.

No ei ihan näinkään aina. Minä olen erittäin sosiaalinen ja tulen ihmisten kanssa toimeen mutta väsyn nopeesti. Koen myös olevani yksinäinen, jotenkin "ulkopuolella" muista mutta en millään tavalla kärsi siitä. Kavereita ei oikeastaan ole mutta kaksi yltiöihanaa ystävää joiden kanssa ajoittain vietän aikaa. En kaipaa edes kavereita.

Voiko tätä oikeastaan yksinäisyydeksi sanoa koska yksinäisyys ja yksin omissa oloissaan viihtyvä ei ole sama. Mutta kuten sanoin, tunnen itseni yksinäiseksi, olen aina tuntenut. En pidä sitä kuitenkaan pahana. Vaikea selittää  :)  Samaten olen iloinen ja se on yleensä ensimmäinen luonnehdinta jonka ihmiset minusta sanoo, silti olen äärettömän melankolinen mutta rakastan sitä oloa. Koska se ei ole sama kuin surullinen.

Sosiaalisuus ei tarkoita sitä, että tulee toimeen kaikkien kanssa, vaan seurallisuutta eli sitä, että viihtyy muiden seurassa. Sinun tapauksessasi kyse ei ole sosiaalisuudesta, vaan hyvistä sosiaalisista taidoista, jotka ovat eri asia.

Tarkennan siis että minä myös viihdyn tiettyjen ihmisten seurassa oikein hyvin. Eli ei ole kyse pelkästään sosiaalisista taidoista.

Voiko nainen ajatella vielä eron ja 7 vuoden täydellisen yksinelon jälkeen kuvitella elävänsä enää pitkäaikaisessa parisuhteessa? Mitä mieltä ihan rehellisesti olette?