Lue keskustelun säännöt.
Kuinka selvitä erosurusta ja kauanko se sinulla kesti?
10.09.2022 |
Ero muutama viikko sitten pitkästä suhteesta. Minä jättäjä, mutta ei se miehellekään yllätyksenä tullut. Akuutein vaihe ohi, mutta hirveä ikävä ja pohjatonta itkua päivittäin, vaikka on menoja ja jaksan hoitaa oman arkeni. Välillä jopa nautin taas elämästä ja jaksan harrastaa, liikun ja näen ystäviä. Tiedän että selviän, mutta ei tunnu siltä nyt. Tiedän että aika auttaa ja tää on vaan käytävä läpi, mutta nyt on tullut unettomuutta ja itkeskelyä varsinkin iltasin. Väsymys pahentaa, mutta heräilen yöllä ja enkä voi pysäyttää ajatuksia. Näen levottomia unia ja herään poissa tolaltani vaikka menisin hyvillä mielin nukkumaan. Pahin on tää ikävä ja pohjaton suru, niin kuin ois joku kuollut mutta ei ole ruumista tai hautajaisia. Se saa välillä jopa epäilemään olisiko pitänyt kuitenkin vielä yrittää, vaikka järki sanoo että yritykset oli yritetty ja tilanne meille molemmille lopulta mahdoton. Käy mielessä häijy ajatus, että olisipa toinen tehnyt jotain rumaa, niin saisi vihata mutta kun kyseessä aivan kultainen ihminen.
Kommentit (40)
Ensimmäiset 5 vuotta on hankalimmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
30 vuotta olen nyt surrut. Ei ole mennyt ohi. Joskus on vähemmän mielessä, mutta aina tulee uudestaan. Ei tunnu mikään auttavan.
No, jokaisen tilanne on tietysti erilainen. Omalla kohdallani 10 vuoden tapailusuhde päättyi reilu vuosi sitten, enkä ole vieläkään täysin sujut asian kanssa. Minut jätettiin, oikeastaan lähes ghostattiin yhtäkkiä. Ero oli trauma, niin täysin puskista se tuli. En saanut koskaan mitään selitystä, voin vain ajatella, etten lopulta merkinnyt tälle rakastamalleni ihmiselle yhtään mitään, niin kylmä loppu oli.
En toki vatvo asiaa enää päivittäin, mutta en pysty suhtautumaan häneen neutraalisti ajatusten tasolla tai joskus harvoin törmätessämme. Vältän kyllä kohtaamista kaikin keinoin, mutta tapaamme väistämättä välillä. Mies ja etenkin suhteen loppu tulee yhä joskus mieleen, silloin itkettää, harmittaa v*tuttaa. Itsetuntoni romahti, keräilen sitä yhä.
mikä tilanteesta teki mahdottoman?
Surin monta vuotta. Unelmat onnellisesta perheestä romuttuivat. Varmaan meni 10 vuotta ennen kuin aloi voida paremmin. Nyt ollaan lasten isän kanssa hyvissä väleissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ongelma on se että lataamme yhteen ihmiseen tunteita, unelmia, muistoja, maailmoja ja asioita aikas paljon. Vaikka oma maailmamme on myös sen ulkopuolella, itsessämme. Palvomme toista kuin vapahtajaa ja enkeliä jalustalla, vaikka on siinä huonotkin puolet. Aluksi voi olla ikävää ja aivokemian epätasapainoa. Ensimmäset erot kai pahimpia tai jos koki/kokee ihmisen kivaksi. Näkeekö liian läheltä totuudet vai pitääkö katsoa vähän kauempaa asioita. Muistaako pitää taukoja suriessa.
Vierailija kirjoitti:
mikä tilanteesta teki mahdottoman?
Asiat, joista kumpikaan ei voi tehdä kompromissia. Esimerkkinä että toinen olisi halunnut yhteisen perheen, minä en. Mutta oli muutakin tämän lisäksi. Miehen olisi pitänyt liikaa muuttua että tarpeeni olisi täyttyneet, mutta jatkuva toive toisen muuttumisesta ei ole millään lailla reilua. Itsellä tunne, että tyytyy johonkin, vaikka toinen vääntäisi itsensä umpisolmuun.
- Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surin monta vuotta. Unelmat onnellisesta perheestä romuttuivat. Varmaan meni 10 vuotta ennen kuin aloi voida paremmin. Nyt ollaan lasten isän kanssa hyvissä väleissä.
Miten onnistuu näkeminen ilman, että haikailee mennyttä? Lähinnä siksi, että itse haluaisin olla ystävä, mutta toinen ei usko pääsevänsä koskaan tunteista yli. Ja ei auta kuin kunnioittaa sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mikä tilanteesta teki mahdottoman?
Asiat, joista kumpikaan ei voi tehdä kompromissia. Esimerkkinä että toinen olisi halunnut yhteisen perheen, minä en. Mutta oli muutakin tämän lisäksi. Miehen olisi pitänyt liikaa muuttua että tarpeeni olisi täyttyneet, mutta jatkuva toive toisen muuttumisesta ei ole millään lailla reilua. Itsellä tunne, että tyytyy johonkin, vaikka toinen vääntäisi itsensä umpisolmuun.
- Ap
Jos kysymys oli kunnolla eriävistä mielipiteistä lasten hankinnan suhteen, niin se ehkä helpottaa eroprosessia kun on niin absoluuttinen. "Toiveet" ovat hankalampia, jos olisi ollut pelkästään niitä niin toivo olisi voinut jäädä elämään. Ei kuulosta siltä että voisit kainalosauvaakaan ottaa, se kyllä helpottaisi. Mitä tarpeesi ovat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, jokaisen tilanne on tietysti erilainen. Omalla kohdallani 10 vuoden tapailusuhde päättyi reilu vuosi sitten, enkä ole vieläkään täysin sujut asian kanssa. Minut jätettiin, oikeastaan lähes ghostattiin yhtäkkiä. Ero oli trauma, niin täysin puskista se tuli. En saanut koskaan mitään selitystä, voin vain ajatella, etten lopulta merkinnyt tälle rakastamalleni ihmiselle yhtään mitään, niin kylmä loppu oli.
En toki vatvo asiaa enää päivittäin, mutta en pysty suhtautumaan häneen neutraalisti ajatusten tasolla tai joskus harvoin törmätessämme. Vältän kyllä kohtaamista kaikin keinoin, mutta tapaamme väistämättä välillä. Mies ja etenkin suhteen loppu tulee yhä joskus mieleen, silloin itkettää, harmittaa v*tuttaa. Itsetuntoni romahti, keräilen sitä yhä.
10 vuoden tapailusuhde kuulostaa oudolta, eikö siinä ajassa olisi kiinteämmän suhteen muodostuminen olisi ollut luonnollisempaa? Minusta "tapailu" tarkoittaa vähemmän kiinteätä yhteydenpitoa, josta voi liueta vähemminkin äänin. Selitys kun on aina se, että toinen ei halua enää tapailla, seurustelu olisi vakavamielisempää, kyllähän etenkin miehet semmoisistakin saattaa äänettömästi liueta.
Olen ollut kaksi kertaa parisuhteessa. Suhteet muuttuivat molemmilla kerroilla kaverilliseksi ja erosimme yhteisymmärryksessä ystävinä. Molemmat itkivät. Ei ollut mitään draamaa, vaan toivottiin toisillemme pelkkää hyvää. Pääsin hyvin yli. Toki koin haikeutta kun menin esimerkiksi kauppaan yksin ja tein itselleni ruokaa yksin. Mutta se oli jotenkin kaunista. En kokenut hylkäämistä tai ikävää. Se varmaan vaikutti asiaan. Erot pitäisi hoitaa rauhallisesti keskustelemalla ja yhteisymmärryksessä niin se sujuu helpommin.
Huonoiten olen päässyt yli tapailusuhteista kun mies ghostaa tai on joku kauhea riita mikä jää selvittämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mikä tilanteesta teki mahdottoman?
Asiat, joista kumpikaan ei voi tehdä kompromissia. Esimerkkinä että toinen olisi halunnut yhteisen perheen, minä en. Mutta oli muutakin tämän lisäksi. Miehen olisi pitänyt liikaa muuttua että tarpeeni olisi täyttyneet, mutta jatkuva toive toisen muuttumisesta ei ole millään lailla reilua. Itsellä tunne, että tyytyy johonkin, vaikka toinen vääntäisi itsensä umpisolmuun.
- Ap
Jos kysymys oli kunnolla eriävistä mielipiteistä lasten hankinnan suhteen, niin se ehkä helpottaa eroprosessia kun on niin absoluuttinen. "Toiveet" ovat hankalampia, jos olisi ollut pelkästään niitä niin toivo olisi voinut jäädä elämään. Ei kuulosta siltä että voisit kainalosauvaakaan ottaa, se kyllä helpottaisi. Mitä tarpeesi ovat?
Muita tarpeita esimerkiksi aktiivisuus. Tykkään harrastaa ja liikkua, ja toivoin että alun seurustelun aikainen yhdessä tekeminen olisi kestänyt. Tästä puhuttiin useaan otteeseen, mutta kaikki reissut ym. minun suunnittelemia. Puhumisen jälkeen tilanne parani pariksi kuukaudeksi, mutta lipsui vanhaan. Ei riittävästi yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Ja ei toinen voi väkisin esimerkiksi liikunnasta kiinnostua, jos ei ole sporttinen yhtään. Tykkäsi pysyä mukavuusalueella, uudet kokeilut hänelle hankalia. Aina halusi samoihin ravintoloihin ja samoihin paikkoihin reissuun. Mies myös esim. imuroi jos pyysin, mutta se ajatustyö ja vastuu kaiken koordinoinnista arjessa oli minulla. Tästäkin puhuttiin, mutta miehen mielestä ei niin ongelma, minusta oli. Hän ei oikein koskaan oppinut näkemään ongelmaa siinä, että minun pitää aina pyytää (vaikka en siis ollut siivousnatsi mutta sama koski lähes KAIKKIA arjen pyörittämiseen liittyviä asioita). Aluksi halusin lapsia ym, mutta ymmärsin jossain suhteen vaiheessa, että en juuri tämän miehen kanssa. Pelkäsin, että joutuisin huolehtimaan huolehtimaan niidenkin kanssa suurimman osan. Tunteet alkoi jossain vaiheessa muuttua kaverillisiksi, kipinä jäi ja yhdessä pitävä liima kuivui.
Tarkoittaako kainalosauva laastaria? Siihen vastaan ei, ei sovi minulle :D
Kun seitsemän vuoden avoliittoni aikoinaan päättyi, surin sitä noin kahdeksan kuukautta. Sitten alkoi pikkuhiljaa katse kääntyä tulevaisuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surut oli surtu, kun eropäätöksen tein. Sitten tuli vain helpotus. Yhdessä olimme 20 vuotta, joista kolme viimeistä oli kyllä eron tekoa.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kaksi kertaa parisuhteessa. Suhteet muuttuivat molemmilla kerroilla kaverilliseksi ja erosimme yhteisymmärryksessä ystävinä. Molemmat itkivät. Ei ollut mitään draamaa, vaan toivottiin toisillemme pelkkää hyvää. Pääsin hyvin yli. Toki koin haikeutta kun menin esimerkiksi kauppaan yksin ja tein itselleni ruokaa yksin. Mutta se oli jotenkin kaunista. En kokenut hylkäämistä tai ikävää. Se varmaan vaikutti asiaan. Erot pitäisi hoitaa rauhallisesti keskustelemalla ja yhteisymmärryksessä niin se sujuu helpommin.
Huonoiten olen päässyt yli tapailusuhteista kun mies ghostaa tai on joku kauhea riita mikä jää selvittämättä.
Jännä miten suru ja haikeus voi olla niin kaunista, itsekin elämässäni sen todennut. Syksyn värit on aavistuksen jopa kirkkaammat ja olo on haavoittuvuuden kautta maailmalle auki. Pysähdyn enemmän luontoon, annan sen lohduttaa. Vaikka on niitä harmaitakin tasapaksuja päiviä, kun mikään ei tunnu miltään paitsi rintaa puristaa ja kurkussa on pala.
Tulkintana vastauksista siis näköjään se, että vaikeampaa on jos asiat jäävät selvittämättä. Ja että jokaisen prosessi on tosi yksilöllinen. Vielä kun löytäisi keinot jaksaa ne raskaat päivät, ja kärsivällisyyttä ja sitkeyttä, kun tekisi mieli kelata aikaa eteenpäin siihen päivään, että ei ajattele miestä jatkuvasti.
- Ap
Ei muutako matupatjaksi niin unohtuu murheet
Sanotaan, että siihen menee kolmasosa ajasta, jonka oli yhdessä. Eli 10 vuoden suhteesta täysi toipuminen vie 3 vuotta.
Allekirjoitan tämän. Pahin vaihe on ohi 1-2 vuodessa, mutta sen jälkeen voi monta vuotta tulla vielä suru unelman menettämisestä.
Ehkä noin vuosi siinä meni. Ainahan sitä muistaa ne parhaat hetket.
20 vuoden parisuhde loppui vuosi sitten. Edelleen suren. Se on kuin joku olisi kuollut. Menee aikaa.