Lue keskustelun säännöt.
Kuinka selvitä erosurusta ja kauanko se sinulla kesti?
10.09.2022 |
Ero muutama viikko sitten pitkästä suhteesta. Minä jättäjä, mutta ei se miehellekään yllätyksenä tullut. Akuutein vaihe ohi, mutta hirveä ikävä ja pohjatonta itkua päivittäin, vaikka on menoja ja jaksan hoitaa oman arkeni. Välillä jopa nautin taas elämästä ja jaksan harrastaa, liikun ja näen ystäviä. Tiedän että selviän, mutta ei tunnu siltä nyt. Tiedän että aika auttaa ja tää on vaan käytävä läpi, mutta nyt on tullut unettomuutta ja itkeskelyä varsinkin iltasin. Väsymys pahentaa, mutta heräilen yöllä ja enkä voi pysäyttää ajatuksia. Näen levottomia unia ja herään poissa tolaltani vaikka menisin hyvillä mielin nukkumaan. Pahin on tää ikävä ja pohjaton suru, niin kuin ois joku kuollut mutta ei ole ruumista tai hautajaisia. Se saa välillä jopa epäilemään olisiko pitänyt kuitenkin vielä yrittää, vaikka järki sanoo että yritykset oli yritetty ja tilanne meille molemmille lopulta mahdoton. Käy mielessä häijy ajatus, että olisipa toinen tehnyt jotain rumaa, niin saisi vihata mutta kun kyseessä aivan kultainen ihminen.
Kommentit (40)
Riippuu tuhannesta eri seikasta. Olen eronnut kerran vajaan vuoden suhteesta, jonka päättymistä surin pidempään kuin suhde kesti (varmaan puolitoista vuotta). Tällöin kyseessä oli elämäni suurin rakkaus ja hän jätti minut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Suhde jäi kohdaltani ikään kuin kesken ja kaikki ne unelmat ja haaveet, mitä olin tulevaisuudelle tehnyt, jäivät kerralla toteutumatta.
Takana on myös ero 10 vuoden suhteesta jossa syntyi lapsemmekin. Loppua kohti tunteet haalenivat ja muuttuivat kaverillisiksi, tein erotyötä varmaan pitkään jo ennen suhteen loppua ja lopulta eron jälkeen olin suhteesta yli varmaan parissa kuussa.
Nyt olen uudessa suhteessa ollut viitisen vuotta ja on sellainen olo että jos tämä suhde päättyisi, surisin todella pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päästin rakkauden menemään vuonna 2014 ja ikävä on edelleen. Mutta elämä jatkuu jotenkin.
Vierailija kirjoitti:
Erosin lähes 10 vuoden suhteesta alkuvuonna hyvissä väleissä, ja omilleni muutin eropäätöksestä noin kuukauden kuluttua.
Muutettuani yksin oli jotenkin yllättävän helppoa, muutama ensimmäinen päivä tietysti haikeaa ja surullistakin. Mutta muutama ensimmäinen kuukausi meni ehkä jossain alkuhuumassa, kun saa olla ihan itsekseen kotona, tehdä mitä haluaa ja syödä mitä haluaa. En kokenut ollenkaan surua, ajattelin että itkut oli itketty silloin eropäätöksen aikaan ja muuton aikoihin.
Kevät ja kesä meni klassisesti usein viihteellä käydessä ja muutenkin paljon kavereita nähdessä. Nyt kun ne menot on syksyn tullen vähentyneet, olen huomannut ottaneeni takapakkia eron käsittelyssä. Yhtäkkiä minulla on usein haikea olo, muistelen ihan kaikkea menneessä. Yhteisiä koti-iltoja, viikonloppuvapaiden viettoja, reissuja, jopa hitsi yhdessä kaupassa käymistä. Yhtäkkiä aika onkin kullannut muistot ja sitä muistelee niitä hyviä juttuja sen sijaan että muistelisi miksi erottiin. En silti kuitenkaan haluaisi yhteen enää palata, vaikka välillä tuleekin ikävä.
Vaikka erosta vasta tosi vähän aikaa, silti ikävä ja aika kultaa muistoja. Jotenkin unohtaa sitä, miksi erottiin. Rankkaa käsitellä tämä vaihe.
- Ap
11 vuoden suhde ja 2-3 vuotta kesti surutyö. Kävin pohjalla. Sitten helpotti ja nyt on asiat jopa paremmin kuin koskaa :)
Ero ilo alkoi heti ensimmäisenä päivänä kun pääsin luonnehäiriöisen ämmän henkisen väkivallan alta pois!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riippuu tuhannesta eri seikasta. Olen eronnut kerran vajaan vuoden suhteesta, jonka päättymistä surin pidempään kuin suhde kesti (varmaan puolitoista vuotta). Tällöin kyseessä oli elämäni suurin rakkaus ja hän jätti minut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Suhde jäi kohdaltani ikään kuin kesken ja kaikki ne unelmat ja haaveet, mitä olin tulevaisuudelle tehnyt, jäivät kerralla toteutumatta.
Takana on myös ero 10 vuoden suhteesta jossa syntyi lapsemmekin. Loppua kohti tunteet haalenivat ja muuttuivat kaverillisiksi, tein erotyötä varmaan pitkään jo ennen suhteen loppua ja lopulta eron jälkeen olin suhteesta yli varmaan parissa kuussa.
Nyt olen uudessa suhteessa ollut viitisen vuotta ja on sellainen olo että jos tämä suhde päättyisi, surisin todella pitkään.
Jos saa kysyä, niin miten et huomannut mitään etukäteen? Siis jättämisaikeita, toisen tyytymättömyyttä tai mikä nyt ikinä olikaan syynä. En kysy pahalla, vaan uteliaisuudesta ja halusta ymmärtää erilaisia eroja. Kun tuntuu niin hankalalta käsittää, miten joku voi piilottaa eroaikeensa niin syvästi, että puoliso ei huomaa mitään. Korostan vielä, että kysyn hyvällä, en pahalla tai siksi että haluaisin kyseenalaistaa kokemaasi. Uskon kyllä, että näin on ollut että ero tuli sinulle ihan puskista.
Vierailija kirjoitti:
No, jokaisen tilanne on tietysti erilainen. Omalla kohdallani 10 vuoden tapailusuhde päättyi reilu vuosi sitten, enkä ole vieläkään täysin sujut asian kanssa. Minut jätettiin, oikeastaan lähes ghostattiin yhtäkkiä. Ero oli trauma, niin täysin puskista se tuli. En saanut koskaan mitään selitystä, voin vain ajatella, etten lopulta merkinnyt tälle rakastamalleni ihmiselle yhtään mitään, niin kylmä loppu oli.
En toki vatvo asiaa enää päivittäin, mutta en pysty suhtautumaan häneen neutraalisti ajatusten tasolla tai joskus harvoin törmätessämme. Vältän kyllä kohtaamista kaikin keinoin, mutta tapaamme väistämättä välillä. Mies ja etenkin suhteen loppu tulee yhä joskus mieleen, silloin itkettää, harmittaa v*tuttaa. Itsetuntoni romahti, keräilen sitä yhä.
Olitko toinen nainen vai peräti yksi monista? Miten suhde voi pysyä tapailuasteella 10 vuotta?!?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu tuhannesta eri seikasta. Olen eronnut kerran vajaan vuoden suhteesta, jonka päättymistä surin pidempään kuin suhde kesti (varmaan puolitoista vuotta). Tällöin kyseessä oli elämäni suurin rakkaus ja hän jätti minut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Suhde jäi kohdaltani ikään kuin kesken ja kaikki ne unelmat ja haaveet, mitä olin tulevaisuudelle tehnyt, jäivät kerralla toteutumatta.
Takana on myös ero 10 vuoden suhteesta jossa syntyi lapsemmekin. Loppua kohti tunteet haalenivat ja muuttuivat kaverillisiksi, tein erotyötä varmaan pitkään jo ennen suhteen loppua ja lopulta eron jälkeen olin suhteesta yli varmaan parissa kuussa.
Nyt olen uudessa suhteessa ollut viitisen vuotta ja on sellainen olo että jos tämä suhde päättyisi, surisin todella pitkään.
Jos saa kysyä, niin miten et huomannut mitään etukäteen? Siis jättämisaikeita, toisen tyytymättömyyttä tai mikä nyt ikinä olikaan syynä. En kysy pahalla, vaan uteliaisuudesta ja halusta ymmärtää erilaisia eroja. Kun tuntuu niin hankalalta käsittää, miten joku voi piilottaa eroaikeensa niin syvästi, että puoliso ei huomaa mitään. Korostan vielä, että kysyn hyvällä, en pahalla tai siksi että haluaisin kyseenalaistaa kokemaasi. Uskon kyllä, että näin on ollut että ero tuli sinulle ihan puskista.
No sehän oli tietenkin narsistimies ja lähti toisen matkaan, pitääkö tällasia edes kysyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, jokaisen tilanne on tietysti erilainen. Omalla kohdallani 10 vuoden tapailusuhde päättyi reilu vuosi sitten, enkä ole vieläkään täysin sujut asian kanssa. Minut jätettiin, oikeastaan lähes ghostattiin yhtäkkiä. Ero oli trauma, niin täysin puskista se tuli. En saanut koskaan mitään selitystä, voin vain ajatella, etten lopulta merkinnyt tälle rakastamalleni ihmiselle yhtään mitään, niin kylmä loppu oli.
En toki vatvo asiaa enää päivittäin, mutta en pysty suhtautumaan häneen neutraalisti ajatusten tasolla tai joskus harvoin törmätessämme. Vältän kyllä kohtaamista kaikin keinoin, mutta tapaamme väistämättä välillä. Mies ja etenkin suhteen loppu tulee yhä joskus mieleen, silloin itkettää, harmittaa v*tuttaa. Itsetuntoni romahti, keräilen sitä yhä.
Olitko toinen nainen vai peräti yksi monista? Miten suhde voi pysyä tapailuasteella 10 vuotta?!?!
Ja ettäkö täysin ilman syytä se mies aina ottaa ja häviää, naisessa ei ole koskaan niin mitään vikaa. Itse häivyin, kun nainen teki elämäni sietämättömäksi ja hänen mielestään oli normaalia riidellä jatkuvasti. Eihän hän kai sitä sitten tajunnut kun sanoin kyllästyneeni siihen ja lähdin, ihmettelee vieläkin varmaan että ihan syyttä lähti, mitä ihmettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
20 vuoden parisuhde loppui vuosi sitten. Edelleen suren. Se on kuin joku olisi kuollut. Menee aikaa.
Sama, suhde kesti ylikin 20 v. Ketuttaa miehen takia ja puolesta, mutta muutto ja oma asunto toivottavasti auttavat eteenpäin.
Tähän asti kitkuteltiin yhteisen asunnon nimissä, vaikkakin eri osoitteissa. Avioero varmistui jo aiemmin.
Ei se ero, vaan miten ja miksi se tapahtui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun erosin 20-vuoden suhteesta niin surua kesti vuoden ja vain ensimmäin puoli vuotta oli hankalaa, sen jälkeen suru hiipui taustalle. Tämän jälkeisestä suhteesta ero on ollut paljon vaikeampi, kaksi vuotta mennyt ja vieläkin kipu on kova ja itku herkässä. Vahvasti epäilen että alun rakastumisvaiheessa tuleva ero on minulle vaikeampi käsitellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, jokaisen tilanne on tietysti erilainen. Omalla kohdallani 10 vuoden tapailusuhde päättyi reilu vuosi sitten, enkä ole vieläkään täysin sujut asian kanssa. Minut jätettiin, oikeastaan lähes ghostattiin yhtäkkiä. Ero oli trauma, niin täysin puskista se tuli. En saanut koskaan mitään selitystä, voin vain ajatella, etten lopulta merkinnyt tälle rakastamalleni ihmiselle yhtään mitään, niin kylmä loppu oli.
En toki vatvo asiaa enää päivittäin, mutta en pysty suhtautumaan häneen neutraalisti ajatusten tasolla tai joskus harvoin törmätessämme. Vältän kyllä kohtaamista kaikin keinoin, mutta tapaamme väistämättä välillä. Mies ja etenkin suhteen loppu tulee yhä joskus mieleen, silloin itkettää, harmittaa v*tuttaa. Itsetuntoni romahti, keräilen sitä yhä.
Olitko toinen nainen vai peräti yksi monista? Miten suhde voi pysyä tapailuasteella 10 vuotta?!?!
Mietin, että käytetäänkö tässä tapailusuhde -nimeä suhteesta, jossa ei asuta yhdessä mutta kuitenkin ollaan sitouduttu toiseen (eli käytännössä seurustellaan). Toki erilaisia suhteista on, mutta kävi vaan mielessä kun monet tätä tapailusuhdeasiaa ihmettelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse toivuin omasta 5 vuotta kestäneestä parisuhteesta puoli vuotta. Erottiin yhteisestä päätöksestä, ilman kummempaa draamaa. Nyt erosta on kolme vuotta, ja vieläkin muistelen häntä lämpimästi, joskus on jopa ikävä. Vaikka aivot tiedostaa ettei se aina mitään ruusuilla tanssimista ollutkaan.
M33
Vierailija kirjoitti:
Itse toivuin omasta 5 vuotta kestäneestä parisuhteesta puoli vuotta. Erottiin yhteisestä päätöksestä, ilman kummempaa draamaa. Nyt erosta on kolme vuotta, ja vieläkin muistelen häntä lämpimästi, joskus on jopa ikävä. Vaikka aivot tiedostaa ettei se aina mitään ruusuilla tanssimista ollutkaan.
M33
Tämä voisi olla minun suustani suhteen kestoa myöten.
Juu, mammat ne jättää kultaisetkin ihmiset. Huijaa itseäsi, että väistit luodin ja kaappinarsistin, niin olo helpottuu.
Mieluummin kuitenkin, kärvistele rehdisti, olet sen ansainnut.
Ap, sinun ja miehen ongelmat tuntuvat tosi pieniltä. Mieti vielä kannattiko. On oikeasti ikäviä miehiä jotka on henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisia, päihteidenkäyttäjiä, pettäjiä, valehtelijoita, pohjattoman itsekkäitä, äidissään kiinni riippuvia, peliriippuvaisia, rakkausriippuvaisa(jättävät lyhyen ajan jälkeen ja ihastuvat uuteen heti, tekevät lapset ja häipyvät), patalaiskoja, aikuislapsia(pelaavat kavereidensa kanssa kaiket illat tms)... jne... Oma ero tuli koska mies vaarantaa minun ja lasteni terveyden ja hengen. Ajoi minut toivomaan kuolemaa ja lähes itsemurhan partaalle. Vain helvetin pelko esti tekemästä sitä. Ei ole ikävä, mies muuttui vihollisekseni ja elämä vuosiksi kauhupainajaiseksi. Mies tuhosi aivan kaiken valinnoillaan. Ei ole ollut ikävä yhtään, mies on todella muuttunut toiseksi.
Hyväksymällä asian. Suru kestää tasan niin kauan kuin on hyväksynyt asian. Itse en tule hyväksymään asiaa vielä haudassakaan, joten seuraavassa elämässä jatketaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap, sinun ja miehen ongelmat tuntuvat tosi pieniltä. Mieti vielä kannattiko. On oikeasti ikäviä miehiä jotka on henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisia, päihteidenkäyttäjiä, pettäjiä, valehtelijoita, pohjattoman itsekkäitä, äidissään kiinni riippuvia, peliriippuvaisia, rakkausriippuvaisa(jättävät lyhyen ajan jälkeen ja ihastuvat uuteen heti, tekevät lapset ja häipyvät), patalaiskoja, aikuislapsia(pelaavat kavereidensa kanssa kaiket illat tms)... jne... Oma ero tuli koska mies vaarantaa minun ja lasteni terveyden ja hengen. Ajoi minut toivomaan kuolemaa ja lähes itsemurhan partaalle. Vain helvetin pelko esti tekemästä sitä. Ei ole ikävä, mies muuttui vihollisekseni ja elämä vuosiksi kauhupainajaiseksi. Mies tuhosi aivan kaiken valinnoillaan. Ei ole ollut ikävä yhtään, mies on todella muuttunut toiseksi.
Ensinnäkin, olen pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan. Voimia selviämiseen, ja toivottavasti sinulla on ihmisiä ja tapoja joilla käsitellä asiaa (ammattiapua unohtamatta). Tiedän, että huonoja miehiä (ja huonoja naisia) puolisoina monilla on, ja toivon itse siltä säästyväni. Paljon olen miettinyt että kannattiko, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä varmempi tästä olen. Ei voi tuhlata omaa ja toisen aikaa, kun ei tunnu hyvältä vaikka asioita on yritetty parhaan mukaan korjata. Ne asiat toki tuntuu väkivallan rinnalla pieniltä, mutta omassa arjessa niin isoilta, että en voinut parisuhteessa hyvin. Tuntuu pahalta ja on surua, mutta kyllä ihan ääneen olen häntä turvallisuudesta kiittänyt, ja siitä että minkäänlaisia kostoja ei ole odotettavissa vaan erokin sujuu niin kauniisti kuin mahdollista.
-Ap
Erosin lähes 10 vuoden suhteesta alkuvuonna hyvissä väleissä, ja omilleni muutin eropäätöksestä noin kuukauden kuluttua.
Muutettuani yksin oli jotenkin yllättävän helppoa, muutama ensimmäinen päivä tietysti haikeaa ja surullistakin. Mutta muutama ensimmäinen kuukausi meni ehkä jossain alkuhuumassa, kun saa olla ihan itsekseen kotona, tehdä mitä haluaa ja syödä mitä haluaa. En kokenut ollenkaan surua, ajattelin että itkut oli itketty silloin eropäätöksen aikaan ja muuton aikoihin.
Kevät ja kesä meni klassisesti usein viihteellä käydessä ja muutenkin paljon kavereita nähdessä. Nyt kun ne menot on syksyn tullen vähentyneet, olen huomannut ottaneeni takapakkia eron käsittelyssä. Yhtäkkiä minulla on usein haikea olo, muistelen ihan kaikkea menneessä. Yhteisiä koti-iltoja, viikonloppuvapaiden viettoja, reissuja, jopa hitsi yhdessä kaupassa käymistä. Yhtäkkiä aika onkin kullannut muistot ja sitä muistelee niitä hyviä juttuja sen sijaan että muistelisi miksi erottiin. En silti kuitenkaan haluaisi yhteen enää palata, vaikka välillä tuleekin ikävä.