Lue keskustelun säännöt.
Puoliso tarvitsisi terapiaa mutta ei halua mennä. Vinkkejä?
06.09.2022 |
Pohjatiedot: oltu vuosia yhdessä, lapsia on, ollaan aikuisia, kulissit kunnossa.
Avioliitto miehen kanssa on huonossa hapessa. Ongelmia on ollut monella tasolla ja erityisesti lasten synnyttyä. On yritetty jutella, muuttaa asioita ja tehdä sopimuksia, mutta vaikka molemmat sitoutuvat sovittuun, ongelmat vain pysyvät ja kasvavat. Syytin itseäni pitkään ja yritin analysoida itseäni löytääkseni mitä teen väärin, mutta vähitellen olen alkanut epäillä, että mistä päin tuulee. Viimeisen öisen välienselvittelyn aikana tajusin mistä ihan oikeasti on kyse.
Mies ei tunne itseään yhtään. Ei siis yhtään. Hän ei tiedä, mitä haluaa, vaan tuntuu lähinnä hysteerisesti pelkäävän jäävänsä yksin. Suorittaa asioita hädässä ja odottaa kiitosta, ja jos en huomaa jotain mitä hän on tehnyt, on katkera ja mököttää. Ei ole kiinnostunut keskustelemaan tunnemaailman asioista, omien kuulumisteni kertomiseen reaktion on lähinnä "aha". Ei tee mitään koskaan itseään varten, vaan ilmeisesti häntä motivoi elämässä pelkästään ajatus saada myöhemmin päähäntaputuksia siitä, että teki "oikein". Siinä missä pidin häntä tapailuaikana säkenöivänä ja innostuneena tyyppinä, näen nyt että hän puurtaa järjettömiä määriä siksi että on saanut käsityksen että joku (yleensä minä) haluaisi niin tapahtuvan. Ei relaa koskaan, ei koskaan muuta suunnitelmia siksi että ei huvita ja muutenkin on älyttömän joustamaton, koska pelkää menettävänsä kaiken jos kaikki ei ole kunnossa. Näistä syistä hän inhoaa myös näistä asioista puhumista, koska ei ymmärrä yhtään mitään ja meidän kaikki näkemykset on niin vastakkaiset.
Pahimpana minulle selvisi, että hän mielestään tekee kaiken vain siksi, että minä olisin onnellinen. Vastaavasti, hän on ollut kaikki nämä vuodet minulle katkera, kun en yritä vastaavasti tehdä häntä onnelliseksi, ja siksi hän onkin onneton. Kun yritin selittää, että homma ei toimi noin, jokainen on omasta onnestaan itse vastuussa ja ennen kaikkea siitä, niin mies ei ymmärtänyt yhtään. Ymmärsin, että hän ei käsitä rakkautta niin kuin minä, vaan ymmärtää sen enemmän jonkin keskinäisen riippuvuuden kautta. Jos molemmat ovat toisen onnen ainoita mahdollistajia, silloin on pakko olla ikuisesti yhdessä.
Miehen vanhemmat erosivat hänen ollessa lapsi ja hän jäi äidille, joka on vaikea tapaus. Ripustautuva, syyllistävä, sanoo eri asioita kuin tarkoittaa. Olen aivan varma, että miehen omille tunteille ei ollut mitään tilaa hänen ollessaan lapsi. Napanuoraa leikataan vielä tänäkin päivänä.
Nyt on ihan selvää että tästä ei ole tietä eteenpäin ennen kuin mies alkaa purkaa omaa taustaansa ja traumojaan, mutta kun hän ei kaiken tämän jälkeenkään tajua tarvitsevansa sitä. On mielestään täysin kunnossa. Voisin uhkailla erolla, mutta voi olla että se uhkaus pitäisi sitten toteuttaa, ja ilman sitä terapian osuutta se vaihtoehto olisi lasten ja minunkin kannaltani todella huono. Mitä vaihtoehtoja on?
Kommentit (21)
Eipä oikein mitään. Voit vain päättää lähteä tai jäädä. Ei ketään saa väkisin terapiaan.
Muutenkin en niinkään ole varma että mies on niin ongelmainen kuin sinusta näyttää, hän on vaan erilainen kuin sinä ettekä ymmärrä toisianne, ja sinä tavallaan patologisoit sen miehessä oleviksi ongelmiksi jotka pitäisi korjata. Mies taas kokee ne ilmeisesti vain luonteensa osiksi joissa ei ole mitään korjattavaa. Pariterapia voisi auttaa paremmin ymmärtämään toisiaan, muttta tuskin hän sinnekään haluaa jos ei yksilöterapiaankaan.
Mutta niin, toista ei voi muuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kykenetkö elämään nykyisessä tilanteessa/vuorovaikutuksessa? Jos et, niin sitten se ero oikeasti on realistinen vaihtoehto.
Kannattaa varmasti aloittaa sieltä pariterapiasta ja yrittää käydä läpi noita kummankin oletuksia/käsityksiä parisuhteesta ja rakkaudesta. Lopulta voi olla, että ainoastaan eroaminen (tai toivottavasti sillä uhkaaminen) on niin suuri kriisi miehelle, että hänen on pakko alkaa kohdata omat peikkonsa. Jos mies ei yhtään kykene ymmärtämään sinun näkökulmaasi eikä halua muuttua, niin aika vähän niitä vaihtoehtoja on saada tilannetta korjattua.
Mies on tossun alla. Taidat olla aika päsmäri?
Vierailija kirjoitti:
Kykenetkö elämään nykyisessä tilanteessa/vuorovaikutuksessa? Jos et, niin sitten se ero oikeasti on realistinen vaihtoehto.
Kannattaa varmasti aloittaa sieltä pariterapiasta ja yrittää käydä läpi noita kummankin oletuksia/käsityksiä parisuhteesta ja rakkaudesta. Lopulta voi olla, että ainoastaan eroaminen (tai toivottavasti sillä uhkaaminen) on niin suuri kriisi miehelle, että hänen on pakko alkaa kohdata omat peikkonsa. Jos mies ei yhtään kykene ymmärtämään sinun näkökulmaasi eikä halua muuttua, niin aika vähän niitä vaihtoehtoja on saada tilannetta korjattua.
Hyvä kysymys. Kyllähän ihmiset voivat kaikenlaisissa tilanteissa elää ja ihan hyvääkin elämää, mutta onhan tämä kaukana siitä mitä olisi elämältä toivonut. Siis oikeasti, voi olla että mennään lasten kanssa iltapäivällä uimarannalle piknikille ja meillä on hauska päivä. Kun tullaan kotiin, siellä on mies kulmat kurtussa ja ilmapiiri on ikävä. Vasta tuntien päästä selviää kautta rantain, että mies olisi halunnut minun pesevän jääkaapin tänään. Ja hän kokee todella sen hyväksi syyksi olla katkera, kun jääkaappi on jätetty pesemättä vaikka se olisi hänet tehnyt onnelliseksi. Tuossa itse odotuksessahan on jo niin monta asiaa pielessä minun näkökulmastani, että turha edes aloittaa, mutta fakta on että näitä tilanteita tulee koko ajan niin kauan kuin asutaan yhdessä.
En ole oikein vakuuttunut, että oikean vapauttavan eron käsitettä oikeasti on olemassa silloin kun on lapsia. Koska jos erotaan ja mies ei kasvakaan ihmisenä, silloin hänestä tulee entistä katkerampi ja vihaisempi, ja se tulee säteilemään lapsiin, jotka tulevat sitten viettämään puolet elämästään isänsä kanssa keskenään. Hän aivan varmasti istuttaisi lapsiin sellaisen ajattelun, että kodinrikkoja-äidin uusi elämä turhine hauskanpitoineen on väärin, alhaista ja ei-hyväksyttävää, ja pidän tosi isona riskinä että lapset survoisivat itsensä hänen joustamattomiin normeihinsa. Jos pystyn yhdessä asuessa suojaamaan heitä siltä edes osittain, uhraus on sen arvoinen. Samaan aikaan en missään nimessä halua antaa sellaista esimerkkiä, että toisten eteen pitää uhrautua, vaan tässä on pakko vain löytää niitä tapoja elää omannäköistä elämää kaikesta huolimatta. Huoh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap oletko tutustunut kiintymyssuhdemalleihin?
Ehkä sieltä saisit lisää selitystä siihen miksi mies käyttäytyy tavallaan.
No mitä sä teet suhteen eteen? Miten huomioit miestä? Kiitätkö, kehutko?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hakusanalla läheisriippuvuus löydät aiheesta hyvin tietoa. Kuvaat ilmiötä mielestäni erittäin hyvin.
Olisiko pariterapia vaihtoehto? Siellä terapeutti voisi syyllistämättä auttaa teitä ymmärtämään toisianne ja näyttää miehelle, että oikeasti jokainen on vastuussa omasta itsestään.
Jotta asiaan voisi ottaa kantaa, tarvitaan toisen osapuolen näkemys tilanteesta. Nythän olemme vain ap:n version varassa.
Pyyydäppäs, aloittaja, miestä kertomaan meille oma versionsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt näe tuossa miehen käytöksessä mitään syytä miksi hänen pitäisi terapiaan mennä.
Ja mun mielestä kuulostat aika kovalta ja kylmältä kun sanot näitä "jokainen on oman onnensa seppä". Tottakai on ja muita ei saa syyllistää omasta huonosta olosta, mutta kyllä mä ainakin oletan että kumppania huomioidaan, arvostetaan ja tehdään asioita myös hänen eteen.
Mun vinkkelistä kuulostaa, että mies tekee jatkuvasti kaikkea ja sä et oikein mitään. Kun mies yrittää näyttää esimerkkejä mitä hän on tehnyt rakkauden, sinun eteen, niin sä vedät päin pläsiä tolla eli miehestä tuntuu että ignooraat kaiken etkä arvosta yhtään.
Turha sun on mitään miehen lapsuuden traumoja (🤦) kaivaa syyksi, kun ongelman on tuonut hyvin erilaiset tavat toimia, elää ja näyttää rakkautta ja välittämistä.
Pääsettekö toisianne tarpeeksi lähelle ja oletko sinäkin valmis näyttämään rakkauttasi myös sillä tavoin mitä kumppani kaipaa? Oletko kysynyt ikinä millä häntä voisi piristää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kykenetkö elämään nykyisessä tilanteessa/vuorovaikutuksessa? Jos et, niin sitten se ero oikeasti on realistinen vaihtoehto.
Kannattaa varmasti aloittaa sieltä pariterapiasta ja yrittää käydä läpi noita kummankin oletuksia/käsityksiä parisuhteesta ja rakkaudesta. Lopulta voi olla, että ainoastaan eroaminen (tai toivottavasti sillä uhkaaminen) on niin suuri kriisi miehelle, että hänen on pakko alkaa kohdata omat peikkonsa. Jos mies ei yhtään kykene ymmärtämään sinun näkökulmaasi eikä halua muuttua, niin aika vähän niitä vaihtoehtoja on saada tilannetta korjattua.
Hyvä kysymys. Kyllähän ihmiset voivat kaikenlaisissa tilanteissa elää ja ihan hyvääkin elämää, mutta onhan tämä kaukana siitä mitä olisi elämältä toivonut. Siis oikeasti, voi olla että mennään lasten kanssa iltapäivällä uimarannalle piknikille ja meillä on hauska päivä. Kun tullaan kotiin, siellä on mies kulmat kurtussa ja ilmapiiri on ikävä. Vasta tuntien päästä selviää kautta rantain, että mies olisi halunnut minun pesevän jääkaapin tänään. Ja hän kokee todella sen hyväksi syyksi olla katkera, kun jääkaappi on jätetty pesemättä vaikka se olisi hänet tehnyt onnelliseksi. Tuossa itse odotuksessahan on jo niin monta asiaa pielessä minun näkökulmastani, että turha edes aloittaa, mutta fakta on että näitä tilanteita tulee koko ajan niin kauan kuin asutaan yhdessä.
En ole oikein vakuuttunut, että oikean vapauttavan eron käsitettä oikeasti on olemassa silloin kun on lapsia. Koska jos erotaan ja mies ei kasvakaan ihmisenä, silloin hänestä tulee entistä katkerampi ja vihaisempi, ja se tulee säteilemään lapsiin, jotka tulevat sitten viettämään puolet elämästään isänsä kanssa keskenään. Hän aivan varmasti istuttaisi lapsiin sellaisen ajattelun, että kodinrikkoja-äidin uusi elämä turhine hauskanpitoineen on väärin, alhaista ja ei-hyväksyttävää, ja pidän tosi isona riskinä että lapset survoisivat itsensä hänen joustamattomiin normeihinsa. Jos pystyn yhdessä asuessa suojaamaan heitä siltä edes osittain, uhraus on sen arvoinen. Samaan aikaan en missään nimessä halua antaa sellaista esimerkkiä, että toisten eteen pitää uhrautua, vaan tässä on pakko vain löytää niitä tapoja elää omannäköistä elämää kaikesta huolimatta. Huoh.
Olisiko se sitten hyvä, että lapset joutuvat koko elämänsä elämään oudossa ilmapiirissä, jossa isän reaktioita peitellään ja salaillaan? Parempi olisi rakentaa heille sellainen koti ainakin äidin luo, jossa saa olla vapaasti ja näkee ns. normaalia suhtautumista asioihin. Pahinta olisi opettaa heidät lukemaan koko ajan alitajuisesti isän reaktioita ja mukautumaan hänen käytökseen, ja esimerkillä näyttää että se on oikea tapa elämässä toimia. Seurauksena he luultavasti alitajuisesti hakeutuvat parisuhteeseen, jossa on vastaava dynamiikka, koska se on ainoa normaali, jonka tuntevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on tyypillinen nalkuttava ämmä. Tollasta en kuuntelisi päivääkään.
Arvatkaa kaksi kertaa onko ap katkera vanhapiika jonka paska miesvihaprovo ei nyt ottanut tulta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös vanha kunnon ketju rajattomista ihmisistä voisi olla ap:lle hyvää luettavaa. Erityisesti, jos tilanne on sellainen että kaikki yksittäiset harmittavat asiat ovat jotenkin liian pieniä/outoja valituksen aiheita, mutta kuitenkin kokonaisuus jotenkin painostaa. Rajattomat ihmiset usein juuri käsittävät, että tietoisuus on jaettu, joten toisen pitäisi osata lukea ajatuksia esimerkiksi jääkaapin pesun suhteen.
Siis onko miehellä vakavia mielenterveysongelmia kun olet hänet terapiaan ajamassa?
Terapiaan ylipäätään on vaikea päästä, voitteko jättää paikat niitä oikeasti tarvitseville.
Siis tiivistätkö itse ongelman?
Voi ei. Olen tosi pahoillani puolestasi. On kokemusta parisuhteesta, jossa miehellä oli joku käsitys, että "uhrautumalla", eli tekemällä asioita, joita ei oikeastaan haluaisi tehdä, "ostaa" sen, että muiden ihmisten pitäisi tehdä hänen eteensä asioita, joita hän haluaa.
Ongelmana tässä kuviossa oli se, että uhrautuja ei osannut suoraan sanoa mitä muilta haluaa, vaan kaikki perustui oletuksiin ja luuloon, että muut osaavat lukea ajatuksia.
Lopputulema oli tämä:
-Hän tekee asioita, joita ei halua tehdä, koska luulee muiden odottavan sitä häneltä. (Koska hän ei ole kommunikoinut tätä asiaa kenellekään, kaikki tietysti ajattelevat hänen tekevän asioita, joita itse haluaakin tehdä)
-Hän odottaa muiden palkitsevan uhrauksensa siten, että he tekevät uhrauksia hänen eteensä. Pyytäminen, ehdottaminen, halunsa ilmaiseminen ei kuitenkaan käy, vaan nämä syvälle piilotetut tarpeet pitää vaan arvata. Kun tätä ei tapahdu, katkeroituu.
Mielestäni tässä on onnettoman elämän ainekset. Arvelen, että taustalla on itsetunto-ongelmia, sitä, ettei pidä itseään juuri minään, ja ajattelee, että omien tarpeiden suora ilmaisu on jotenkin "kiellettyä".
Toiminnan logiikka on kai joku sellainen, "vaihdetaan kärsimyksiä" : minä teen kaikkea kurjaa, ettei sinun tarvitse ja sinä ettei minun tarvitse. Omasta kokemuksestani sanon, että tämä välttelevä ja väistelevä marttyrius saattaa mennä aika pahasti metsään kaikkien tyytyväisyyden ja hyvinvoinnin kannalta.
Oleellista on se, että suostutaan edes joskus kommunikoimaan näistä asioista. Toisten eteen tehdyt "uhraukset" voivat olla heille täysin yhdentekeviä. Ne voivat olla jopa sellaisia, mitä vastaanottajat eivät todellakaan halua. Vastavuoroisesti jos kykenee kertomaan mitä itse oikeasti haluaisi, toiset voivat olla iloisia saadessaan auttaa.
Luulen, että tämä tietynlainen marttyyrius on meidän kulttuurissamme aika yleistä. Kun tietäisikinmikä siihen auttaa. Toivon, että nuoremmalla sukupolvella ei olisi näitä asioita niin pahasti taakkanaan.
"Mies ei tunne itseään yhtään. Ei siis yhtään. Hän ei tiedä, mitä haluaa, vaan tuntuu lähinnä hysteerisesti pelkäävän jäävänsä yksin. Suorittaa asioita hädässä ja odottaa kiitosta, ja jos en huomaa jotain mitä hän on tehnyt, on katkera ja mököttää. Ei ole kiinnostunut keskustelemaan tunnemaailman asioista, omien kuulumisteni kertomiseen reaktion on lähinnä "aha". Ei tee mitään koskaan itseään varten, vaan ilmeisesti häntä motivoi elämässä pelkästään ajatus saada myöhemmin päähäntaputuksia siitä, että teki "oikein". Siinä missä pidin häntä tapailuaikana säkenöivänä ja innostuneena tyyppinä, näen nyt että hän puurtaa järjettömiä määriä siksi että on saanut käsityksen että joku (yleensä minä) haluaisi niin tapahtuvan. Ei relaa koskaan, ei koskaan muuta suunnitelmia siksi että ei huvita ja muutenkin on älyttömän joustamaton, koska pelkää menettävänsä kaiken jos kaikki ei ole kunnossa. Näistä syistä hän inhoaa myös näistä asioista puhumista, koska ei ymmärrä yhtään mitään ja meidän kaikki näkemykset on niin vastakkaiset."
Kuulostipa tutulta! Mulle on käynyt samoin parisuhteessa. Kaikki oli mun harteilla, pyykit, siivous, kodinhoito, rahat, kokkaus jne, mies harvoin teki mitään. Oon itse myös tekijätyyppi, näytän välittämistä tekemällä jotain mistä luulen hänen tykkäävän ja ilostuvan (kyllä, olen OPPINUT suhteen jälkeen puhumaan ja kysymään, en olettamaan). Vaikka kuinka olin koko ajan tekemässä jotain mielestäni sen toisen onnen eteen, niin itse vaan uuvuin. Samaan aikaan kasvoi se tunne, että ei tuo toinen arvosta mitään pätkääkään. Myös puhuminen alkoi tuntua turhalta kun mies ei kuunnellut, tai kuunteli joo mutta ei käsitellyt asioita mun kannalta. Sit se alkoi itsellekin olemaan ihan sama mitä se puhuu. Kuulumisiin nyökyttelin että aikaa vai niin.
Kuten tuo mies niin olen itsekin aika perfektionisti omien tekemisieni suhteen ja teen asioita muiden mieliksi vaikka kukaan ei ole pyytänyt saati vaatinut.
Puhukaa. Sano miehelle että aina ei tarvitse suorittaa ja tee asioita hänen kanssaan.
Onko muutenkin koko ajan touhuamassa?
On myös se taktiikka, että vapaaehtoisesti tekee asioita toisen puolesta ja sen perusteella sitten vaatii, että toinen tekee "vastapalveluksia". Vaikka sitä alkuperäistä palvelusta/tekoa ei olisi koskaan pyydetty tai edes tarvittu. Siitä voi jäädä hyvin hämmentynyt olo, koska miksi ihmeessä se että toinen tekee asioita sinun etua ajatellen, voisi tuntua ikävältä/kahlitsevalta/vallankäytöltä? Toinenhan on vain hirveän hyvä ja huomioiva ihminen...
Vierailija kirjoitti:
"Mies ei tunne itseään yhtään. Ei siis yhtään. Hän ei tiedä, mitä haluaa, vaan tuntuu lähinnä hysteerisesti pelkäävän jäävänsä yksin. Suorittaa asioita hädässä ja odottaa kiitosta, ja jos en huomaa jotain mitä hän on tehnyt, on katkera ja mököttää. Ei ole kiinnostunut keskustelemaan tunnemaailman asioista, omien kuulumisteni kertomiseen reaktion on lähinnä "aha". Ei tee mitään koskaan itseään varten, vaan ilmeisesti häntä motivoi elämässä pelkästään ajatus saada myöhemmin päähäntaputuksia siitä, että teki "oikein". Siinä missä pidin häntä tapailuaikana säkenöivänä ja innostuneena tyyppinä, näen nyt että hän puurtaa järjettömiä määriä siksi että on saanut käsityksen että joku (yleensä minä) haluaisi niin tapahtuvan. Ei relaa koskaan, ei koskaan muuta suunnitelmia siksi että ei huvita ja muutenkin on älyttömän joustamaton, koska pelkää menettävänsä kaiken jos kaikki ei ole kunnossa. Näistä syistä hän inhoaa myös näistä asioista puhumista, koska ei ymmärrä yhtään mitään ja meidän kaikki näkemykset on niin vastakkaiset."
Kuulostipa tutulta! Mulle on käynyt samoin parisuhteessa. Kaikki oli mun harteilla, pyykit, siivous, kodinhoito, rahat, kokkaus jne, mies harvoin teki mitään. Oon itse myös tekijätyyppi, näytän välittämistä tekemällä jotain mistä luulen hänen tykkäävän ja ilostuvan (kyllä, olen OPPINUT suhteen jälkeen puhumaan ja kysymään, en olettamaan). Vaikka kuinka olin koko ajan tekemässä jotain mielestäni sen toisen onnen eteen, niin itse vaan uuvuin. Samaan aikaan kasvoi se tunne, että ei tuo toinen arvosta mitään pätkääkään. Myös puhuminen alkoi tuntua turhalta kun mies ei kuunnellut, tai kuunteli joo mutta ei käsitellyt asioita mun kannalta. Sit se alkoi itsellekin olemaan ihan sama mitä se puhuu. Kuulumisiin nyökyttelin että aikaa vai niin.
Kuten tuo mies niin olen itsekin aika perfektionisti omien tekemisieni suhteen ja teen asioita muiden mieliksi vaikka kukaan ei ole pyytänyt saati vaatinut.
Puhukaa. Sano miehelle että aina ei tarvitse suorittaa ja tee asioita hänen kanssaan.
Onko muutenkin koko ajan touhuamassa?
Asioiden tekeminen kiintymyksen osoittamisena on siitä kinkkinen juttu, että a) sen tekemisen nopeasti ottaa itsestäänselvyytenä ja toisen tontille kuuluvana asiana, eli siihen ei kiinnitä mitään huomiota (varsinkin jos on kuvitelma, että toinen vaan tykkää asunnon puunaamisesta) b) toisella ei usein ole mitään käsitystä siitä, miten paljon aikaa/vaivaa jonkun asian tekemiseen on mennyt.
Hah, kirjoitiko mun miehestä? Auttaa en valitettavasti osaa. Mutta kokemuksesta sanon, että vaikeaa on toisen ajatusmaailmaa muuttaa.