Puoliso tarvitsisi terapiaa mutta ei halua mennä. Vinkkejä?

Pohjatiedot: oltu vuosia yhdessä, lapsia on, ollaan aikuisia, kulissit kunnossa.

Avioliitto miehen kanssa on huonossa hapessa. Ongelmia on ollut monella tasolla ja erityisesti lasten synnyttyä. On yritetty jutella, muuttaa asioita ja tehdä sopimuksia, mutta vaikka molemmat sitoutuvat sovittuun, ongelmat vain pysyvät ja kasvavat. Syytin itseäni pitkään ja yritin analysoida itseäni löytääkseni mitä teen väärin, mutta vähitellen olen alkanut epäillä, että mistä päin tuulee. Viimeisen öisen välienselvittelyn aikana tajusin mistä ihan oikeasti on kyse.

Mies ei tunne itseään yhtään. Ei siis yhtään. Hän ei tiedä, mitä haluaa, vaan tuntuu lähinnä hysteerisesti pelkäävän jäävänsä yksin. Suorittaa asioita hädässä ja odottaa kiitosta, ja jos en huomaa jotain mitä hän on tehnyt, on katkera ja mököttää. Ei ole kiinnostunut keskustelemaan tunnemaailman asioista, omien kuulumisteni kertomiseen reaktion on lähinnä "aha". Ei tee mitään koskaan itseään varten, vaan ilmeisesti häntä motivoi elämässä pelkästään ajatus saada myöhemmin päähäntaputuksia siitä, että teki "oikein". Siinä missä pidin häntä tapailuaikana säkenöivänä ja innostuneena tyyppinä, näen nyt että hän puurtaa järjettömiä määriä siksi että on saanut käsityksen että joku (yleensä minä) haluaisi niin tapahtuvan. Ei relaa koskaan, ei koskaan muuta suunnitelmia siksi että ei huvita ja muutenkin on älyttömän joustamaton, koska pelkää menettävänsä kaiken jos kaikki ei ole kunnossa. Näistä syistä hän inhoaa myös näistä asioista puhumista, koska ei ymmärrä yhtään mitään ja meidän kaikki näkemykset on niin vastakkaiset.

Pahimpana minulle selvisi, että hän mielestään tekee kaiken vain siksi, että minä olisin onnellinen. Vastaavasti, hän on ollut kaikki nämä vuodet minulle katkera, kun en yritä vastaavasti tehdä häntä onnelliseksi, ja siksi hän onkin onneton. Kun yritin selittää, että homma ei toimi noin, jokainen on omasta onnestaan itse vastuussa ja ennen kaikkea siitä, niin mies ei ymmärtänyt yhtään. Ymmärsin, että hän ei käsitä rakkautta niin kuin minä, vaan ymmärtää sen enemmän jonkin keskinäisen riippuvuuden kautta. Jos molemmat ovat toisen onnen ainoita mahdollistajia, silloin on pakko olla ikuisesti yhdessä.

Miehen vanhemmat erosivat hänen ollessa lapsi ja hän jäi äidille, joka on vaikea tapaus. Ripustautuva, syyllistävä, sanoo eri asioita kuin tarkoittaa. Olen aivan varma, että miehen omille tunteille ei ollut mitään tilaa hänen ollessaan lapsi. Napanuoraa leikataan vielä tänäkin päivänä.

Nyt on ihan selvää että tästä ei ole tietä eteenpäin ennen kuin mies alkaa purkaa omaa taustaansa ja traumojaan, mutta kun hän ei kaiken tämän jälkeenkään tajua tarvitsevansa sitä. On mielestään täysin kunnossa. Voisin uhkailla erolla, mutta voi olla että se uhkaus pitäisi sitten toteuttaa, ja ilman sitä terapian osuutta se vaihtoehto olisi lasten ja minunkin kannaltani todella huono. Mitä vaihtoehtoja on?