Kertokaa minulle miksi entinen kaverini ei halunnut olla enää kaverini

Kun ignooraa kaverin, jonka käytös väsyttää ja vie voimat, on turha alkaa käydä rakentavaa keskustelua ja selittää syytä, miksi ei ole halua enää pitää yhteyttä. Jos jätetyllä kaverilla on vähääkään tunneälyä, niin pitäisi ymmärtää, että kun ei vastata puheluihin eikä viesteihin, niin kaveruus vaan on loppu ja elämä jatkuu. Sääliksi vaan käy seuraavaa likasankon rooliin joutuvaa.

Minä en kehdannut sanoa eräälle kaverille, miksi en enää halunnut olla tekemisissä, vaan annoin yhteydenpidon puoleltani lopahtaa.

Tajusin, että olimme ihan muutamassa vuodessa muuttuneet kaverini kanssa todella paljon. Meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Minä halusin elää rauhallista arkea, hänelle tärkeäksi tulivat alkoholin täyttämät illanvietot ja matkat. Huomasin myös joistakin kaverini kanssa käymistä keskusteluista, että kaverini näki monet asiat hyvin eri tavoin ja arvomaailmamme erkaantuivat toisistaan. Siinä vaiheessa, kun kaverini alkoi julkaista somessa itsestään alaston/alusvaatekuvia voimaantumismielessä, niin koin, että ollaan yksinkertaisesti liian erilaisia. Parempi kummankin kannalta, ettei enää olla tekemisissä. Meillä oli aikanaan mukavaa, mutta enää yhteistä ei vain yksinkertaisesti ole.

Ei entinen kaveri voi sinun kaveri koska on entinen kaveri.

Minulla jäi useampikin ihmissuhde pois elämästäni muutaman vuoden sisällä. Sairastuin fyysisesti ja jaksaminen oli koetuksella, elämästä piti karsia monia asioita. Päätin, että annoin yksipuolisten tai jollakin tavalla raskailta tuntuneiden kaverisuhteiden mennä. Energiaa ei riittänyt yksipuoliseen yhteydenpitoon tai jonkun kannattelemiseen, kun itse on aivan puhki.

Olin siis kertonut näille ihmisille sairastumisestani, mutta edes se ei saanut heitä vastavuoroisemmin pitämään yhteyttä tai ymmärtämään, että minulla ei riitä energiaa matkustaa heidän luokseen/olla yksipuolisesti tukena. Paljon kertoi se, että todella harva kysyy, miten minä jaksan. Koenkin päätökseni olleen oikea, kun en käytä vähäistä jaksamista ihmissuhteisiin, jotka eivät ole vastavuoroisia.

Minulla oli ystävä joka vaan jäi pois. Päätin, että otan häneen seuraavaksi yhteyttä/pyydän käymään/menen hänen luokse, jos hän kysyy mitä minulle kuuluu. Parin vuoden jälkeen näin kävi, mutta en sitten enää vaan jaksanut.

Olimme ystäviä ala-asteelta saakka. Jossain vaiheessa tajusin, ettei hän koskaa kysy miten minulla menee tai mitä minun elämässä on tapahtunut. Sanoin asiasta, ei vaikutusta. Sitten lakkasin puhumasta asioistani, jos hän ei kysynyt, ainakin yksi muutto ja muutto pois ehti tapahtua ilman hänen tietoa. Sitten lopulta keskustelu väheni pikkuhiljaa. Nyt satunnaisesti lähetetään jotain joulutoivotuksia.

Ite katkasin välit hiljan yhteen kaveriin ja se oli kun kyllästyin loputtomaan ghostaukseen.

Istuin just yksin synttärit kolmatta kertaa juoden kaljaa ja kattelen youtubea kun sovitut jutut ghostattiin ja sit ei edes ilmottanu ajoissa et oisin ehtiny suunnitteleen jotain muuta.

Kerta vielä menis, toinenkin menis vielä mt ongelmien piikkiin mut tää on epäkunnioittavaa vittuilua, tuli selväks mitä meidän ystävyys merkkas.

Vierailija kirjoitti:

Ei entinen kaveri voi sinun kaveri koska on entinen kaveri.

Sä olit tästä lauseesta niin ylpeä et annoit itse itelles upvoten? : D

Minä laitan välit poikki, jos ihminen on:

Tyhmä ja täysin sivistymätön. En jaksa mitään elämänkoulumeininkiä.

Aivan totaalisen vastakohta minusta. Hyvä jos mitään yhdistävää. Meillä oli aikoinaan minä + 3-tyyppinen kaverijengi. Tulimme hyvin toimeen keskenämme, mutta sitten tietyissä asioissa olimme aivan täysin erilaisia. Musamaku, kiinnostuksen kohteet, kaikki. Olen aina tuntenut olevani vähän musta lammas joka ikisessä paikassa. Olen täysin normaali, pukeudun normaalisti, mutta ajatukseni ovat usein hieman erilaisia kuin muilla. Mielipiteeni ja tapani toimia.

Entiseen jengiin liittyen minä olin erilainen siksi, että minulla on paljon erilaisia miekkosjuttuja, kun muut olivat vähän sellaisia, että kunnon suhde tai ei mitään. Minua on aina kiinnostanut autot, heillä ei taida olla kenelläkään korttia tänäkään päivänä. Minä pyrin aina vain eteenpäin ja eteenpäin, kun taas ainakin siihen maailman aikaan he vain... olivat. Siinä tilanteessa, johon sattuivat ajautumaan. Eivät vaikuttaneet kovin kunnianhimoisilta (vihaan tuota sanaa yli kaiken XDDDDDD)

Esimerkiksi yksi heistä mietti usein ääneen, että hakisiko ammattikorkeaan. Ainakaan meidän aikanamme ei ikinä ymmärtääkseni hakenut. Miksi ei voi hakea kouluun, jos haluaa?? En ymmärtänyt edes silloin, että miksi sitä pitää vain tuumia ja pähkäillä sen sijaan, että tekee ja hakee. Miksi se on niin vaikeaa.

Uskon, ettei ole tähän päivään mennessä hakeutunut ammattikorkeaan. Toki en voi tietää satavarmasti.

Sitten tietysti se isoin erottava tekijä eli taustat. Minä asuin koko teini-ikäni omakotitalossa (perheen oma, ei vuokra.) Meillä oli aina kaikkea, ikinä ei tarvinnut olla nälissään eikä kulkea rytkyissä. Oli ihan tavallista, että minulla oli joka viikko jokin uusi vaate tai asuste tai molemmat, kun menin kouluun.

Kaverit olivat sitten hieman sieltä toisesta ääripäästä lähtöisin. Oli vaikeaa, kun en voinut oikein samaistua rahapuheisiin. Kaverit haaveilivat monista asioista, jotka olivat minulle ihan arkipäivää.

Oli meillä paljon mahtaviakin hetkiä, mutta ehkä me olimme loppujen lopuksi vain aivan liian erilaisia ja aivan liian eri lähtökohdista.

Minulla ei siis ole mitään autismia tai vastaavaa, vaan ajatukseni, mielipiteeni ja toimintatapani ovat vain... Erilaisia kuin monen muun. Minulla on melko jyrkät mielipiteet joistain asioista. Samaan aikaan olen erittäin empaattinen ja eläinrakas. Tulen toimeen lähes kaikkien kanssa, olen kohtelias enkä toljottele erilaisia ihmisiä tai virnuile heille ilkikurisesti.

Että en minä sinänsä poikkeava ole, mutta joissain asioissa minulla on tietyt mielipiteet ja ne vain ovat. Lisäksi musamakuni on melko random verrattuna moniin muihin XD.

Minulla ei ole mitään ongelmaa ymmärtää sarkasmia, piilovinoilua ja ironiaa. Ymmärrän tilannehuumoria ja olen fiksu. Silti olen usein se erilainen joukosta XDDDD.

Omalla kohdalla kaveruudet ja jopa ystävyydet ovat taaksepäin katsottuna olleet elämäntilannesidonnaisia. Työttömänä yksineläjänä oli eri kuviot kuin perheellisenä työssäkävijänä. Asuinpaikkakunta on muuttunut moneen kertaan, ja tuttavapiiri uudistunut. En enää ole tekemisissä niiden kanssa, joiden kanssa viihdyin ennen yöelämässä jne.

En edes kaipaa sydänystävyyttä, mulle riittää, että on olemassa suopeita ihmisiä, joiden kanssa voin silloin tällöin jutella kiinnostavista asioista ilman vahvoja tunnesiteitä. Olen hyvän tyypin maineessa, mutta ihmissuhteisiin suhtaudun realistisesti. Vähäinen vapaa-aikani kuluu kotijutuissa ja haluan olla lasteni saatavilla.

Yhden kaverin kyllä tietoisesti feidasin, kun hän alkoi olla niin harhainen foliohattu. Koko kaveruus perustui oikeastaan vain hänen ongelmiensa vatvomiseen, ja vaikka osasi olla myös tosi mukava, oli kaikki yhteydenpito hyvin raskasta ja energiaavievää.

Vierailija kirjoitti:

Minä laitan välit poikki, jos ihminen on:

Tyhmä ja täysin sivistymätön. En jaksa mitään elämänkoulumeininkiä.

Aivan totaalisen vastakohta minusta. Hyvä jos mitään yhdistävää. Meillä oli aikoinaan minä + 3-tyyppinen kaverijengi. Tulimme hyvin toimeen keskenämme, mutta sitten tietyissä asioissa olimme aivan täysin erilaisia. Musamaku, kiinnostuksen kohteet, kaikki. Olen aina tuntenut olevani vähän musta lammas joka ikisessä paikassa. Olen täysin normaali, pukeudun normaalisti, mutta ajatukseni ovat usein hieman erilaisia kuin muilla. Mielipiteeni ja tapani toimia.

Entiseen jengiin liittyen minä olin erilainen siksi, että minulla on paljon erilaisia miekkosjuttuja, kun muut olivat vähän sellaisia, että kunnon suhde tai ei mitään. Minua on aina kiinnostanut autot, heillä ei taida olla kenelläkään korttia tänäkään päivänä. Minä pyrin aina vain eteenpäin ja eteenpäin, kun taas ainakin siihen maailman aikaan he vain... olivat. Siinä tilanteessa, johon sattuivat ajautumaan. Eivät vaikuttaneet kovin kunnianhimoisilta (vihaan tuota sanaa yli kaiken XDDDDDD)

Esimerkiksi yksi heistä mietti usein ääneen, että hakisiko ammattikorkeaan. Ainakaan meidän aikanamme ei ikinä ymmärtääkseni hakenut. Miksi ei voi hakea kouluun, jos haluaa?? En ymmärtänyt edes silloin, että miksi sitä pitää vain tuumia ja pähkäillä sen sijaan, että tekee ja hakee. Miksi se on niin vaikeaa.

Uskon, ettei ole tähän päivään mennessä hakeutunut ammattikorkeaan. Toki en voi tietää satavarmasti.

Sitten tietysti se isoin erottava tekijä eli taustat. Minä asuin koko teini-ikäni omakotitalossa (perheen oma, ei vuokra.) Meillä oli aina kaikkea, ikinä ei tarvinnut olla nälissään eikä kulkea rytkyissä. Oli ihan tavallista, että minulla oli joka viikko jokin uusi vaate tai asuste tai molemmat, kun menin kouluun.

Kaverit olivat sitten hieman sieltä toisesta ääripäästä lähtöisin. Oli vaikeaa, kun en voinut oikein samaistua rahapuheisiin. Kaverit haaveilivat monista asioista, jotka olivat minulle ihan arkipäivää.

Oli meillä paljon mahtaviakin hetkiä, mutta ehkä me olimme loppujen lopuksi vain aivan liian erilaisia ja aivan liian eri lähtökohdista.

Sinun kaveri en haluaisi olla!

Itselläni ei ole ainuttakaan lapsuudenkaveria jäljellä. Näin jälkeenpäin ymmärrän että olin ihan liian raskasta seuraa.

Miksi ulkopuoliset tietäisivät syyn, miksi ystäväsi ei halua enää olla ystäväsi?

Kysy häneltä itseltään.

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti siihen oli syy. Piditkö häntä itsestäänselvyytenä? Sylkykuppina jolle oksennetaan omat asiat mutta toisen asiat ei kiinnosta? Millä tavalla puhuit hänelle? Vähättelitkö, juorusitko, nolasitko julkisesti? Syitä voi olla monia.

Ja oletat et syy on juuri ap:ssa?

Ei välttämättä ole. Se voi olla siinä toisessakin. Pahansuopaisuus, kuormittava elämäntilanne, kateus, masennus, ihastuminen...Ihan mikä vaan.

Jotkut on myös sarja-ghostaajia, jotka tekee noin kaveripiirilleen vähän väliä. Aina löytyy uusi täydellinen porukka -hetkeksi. Sitten uutta kehiin.

Valtaosalle meistä tulee elämäntilanteita että mukaviakin ihmisiä jää kyydistä ilman sen kummempaa syytä. Ehkä löysi miehen ja viettää aikaansa sen kanssa mutta ei viitsi loukata sinua kertomalla että on hänen kanssaan mielummin.

Anna hänen olla vähän aikaa ja kysele joidenkin kk päästä mitä hänelle kuuluu. Jos ei vadtaa niin sitten täytyy ymmärtää jättää tämä kaveri menneisyyteen.

Itse testasin, että kerron omia asioitani vain kysyttäessä. Meni 5 vuotta toista kuunnellessa kunnes kyllästyin. Hän ei tiennyt enää mitään elämästäni eikä edes huomannut sitä.

Ei voi tietää. Itse olen menettänyt muutamassa vuodessa suurimman osan kavereistani, mutta kaikki ihan eri syistä. Kahteen olen itse pannut välit poikki heidän sikamaisen käytöksensä takia ja opittuani vetämään rajoja. Kahden kohdalla itse luovutin, kun heitä ei selvästikään enää kiinnostanut vastata edes, jos korkeintaan parin kuukauden välein jotain viestiä laitoin. Yksi nyt vain muutti sen verran kauas, että etäännyimme, kun hän vielä löysi sieltä paljon uusia kavereitakin.

Kaipaan minä niitä aikoja, kun lähettelin iloisena jotain joulukortteja kaikille ystävilleni. Oli siinä sitäkin, että lapsena olin hyvin yksinäinen ja olin iloinen, kun opiskeluiden myötä löysin kavereita. Muistan vielä, miten nyt jo edesmennyt äitinikin oli puolestani iloinen.

Mutta kyllä minä yksin asuvana aikuisenakin pärjään näin. En voi omaa itseäni kohdella niin huonosti, että alistuisin kerjäämään seuraa ihmisiltä, jotka eivät itse koe minua tasaveroiseksi ystäväkseen. Olen saanut ihan riittävästi muutenkin kestää elämässäni, että kärsisin vielä sellaistenkin ihmisten ikävästä käytöksestä, joihin minun ei tarvitse pakosta olla missään yhteydessä.